Kasvot Teatteri 

Hattutemppu ja miljoona tangokriisiä

– Minulla on loputon jano löytää oikeita vastauksia. Oikealla tarkoitan totta itselleni.

Elina Lajusella on monta roolia: nukketeatteritaiteilija, muusikko, hatuntekijä, esiintyjä. Nyt hän hakee vahvistusta ohjaajantyöhön.

– Olen ohjannut useitakin teoksia, mutta en ole milloinkaan opiskellut ohjaamista. Vaikka esitykset menivät hyvin ja sain positiivista palautetta, koin sosiaalisen tilanteen vaikeana. Kärsiä on iso sana, tiedän, mutta siltä minusta tuntui ohjatessani.

Lajunen ei halunnut jäädä piinan vangiksi, ja siksi hän etsi itselleen mentorin.

– Otin yhteyttä Kaisa Korhoseen. Olin lukenut hänestä haastatteluja ja kirjoja, joissa näyttelijät puhuivat hänen ohjauksestaan. Kaisa on käynyt moninaisen polun, tehnyt ja nähnyt paljon. Hänestä huokuu tietty vahvuus ja varmuus. Tajusin intuitiivisesti, että hän saattaisi auttaa minua löytämään oman suuntani ja tapani tehdä.

Taiteilijaksi kasvamisen vaikeus

Elina Lajusen huhtikuussa 2014 lähettämä sähköpostiviesti johti lopulta siihen, että hän toimii ohjaajan assistenttina Korhosen kahdessa seuraavassa produktiossa.

– Tapasimme kesän aikana monta kertaa ja keskustelimme. Sanoin Kaisalle, että mikäli hän joskus ohjaisi Jyväskylän kaupunginteatteriin, muuttaisin kaupunkiin vanhaan mummolaani. Näin tapahtui.

Tammikuussa Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä saa ensi-iltansa Elämänmeno, joka pohjautuu Pirkko Saision vuonna 1975 ilmestyneeseen esikoisromaaniin.

– Luin kirjan ensimmäisen kerran toissa kesänä. Aluksi minun oli vaikea saada siitä otetta, mikä johtui osin kielestä, murteista. Keskiössä on Eilan ja Marjan, äidin ja tyttären kipeä suhde. Helsingin Kallioon sijoittuva tarina tapahtuu sodanjälkeisessä Suomessa, mikä on kiinnostavaa.

– Elämänmenossa on kyse myös taiteilijaksi kasvamisesta; siitä, miten Marja varttuu nuoresta tytöstä aikuiseksi ja löytää oman taitonsa, piirtämisen. Tunnistan siinä paljon itseäni ja polkuani.

Paluu mummolaan ja menneisyyteen

Työskentely Elämänmeno-produktion parissa on saanut Elina Lajusen miettimään sukupolvien ketjua ja historiaa, niin romaanihenkilöiden kuin omaansakin. Muutto mummolaan on herättänyt muistot eloon.

– Äitini on yhä elossa, isoäitini ei. Olen kasvanut mummon tyttönä, hän oli minulle tosi tärkeä, Lajunen sanoo ja muistelee mummon tekemää omenapiirakkaa ja yhdessä askarreltuja käsitöitä, joita kaksikko kävi toisinaan myymässä Mäki-Matin puistossa.

Alvar Aallon suunnittelema Jyväskylän teatteritalo on Lajuselle lapsuudesta tuttu.

– Olen todennäköisesti nähnyt talossa ensimmäisen teatteriesitykseni. Enemmän muistikuvia minulla on kuitenkin Jyväskylän sinfoniaorkesterin konserteista, koska klassinen musiikki ja kansanmusiikki muodostavat ydintaustani.

– Kävimme Kaisan kanssa viime talvena katsomassa kaupunginteatterin esityksiä. Hän on tehnyt sinne aiemminkin ja tuntee näyttelijäkaartin. On mukava oppia Kaisan rinnalla tuntemaan talon taiteellinen henkilökunta. Kun työprosessi etenee, syntyy varmasti henkilökohtaisia kohtaamisia.

Musiikkilukio lavensi tietä taidemaailmaan

Suolahdessa varttunut Elina Lajunen aloitti viulunsoiton nelivuotiaana. Myös sisarukset soittivat, isosisko viulua ja pikkuveli pianoa.

– Meillä oli perhebändi nimeltään Jälkisytytys. Lukion kävin Kaustisella. Se oli kotoinen ja tuttu paikka, sillä olimme käyneet siellä usein kansanmusiikkikursseilla ja -festivaaleilla.

Kaustisella musiikkilukiossa Lajuselle avautui muu kulttuuri- ja taidemaailma.

– Opetus oli laaja-alaista. Esimerkiksi äidinkielen opetus ja kirjoittamiseen kannustaminen oli aivan huikeata. Se iski minuun tosi vahvasti. Myös kuvataideopetus oli hyvin luovaa, saimme tehdä omia juttuja, harrastimme myös valokuvausta.

Kaustisella Elina Lajunen teki ensimmäiset nukketeatteriesityksensä.

– Ne olivat yksinkertaisia, koomisiakin, sillä toteutin ne koristekäsinukkien avulla. Punahilkka-esityksessä tein suden patalappumallisesta sammakosta, koska alkuperäinen susi ei ollut minusta uskottava. Kiinnitin hakaneulalla isosuiseen sammakkoon lapun, jossa luki SUSI. Täydestä meni!

Kokeilu johti sisäänpääsyyn Turun taideakatemian nukketeatterilinjalle.

– Olin aina kuvitellut ryhtyväni opiskelemaan musiikkialaa, mutta lukion myötä mieleni muuttui. Kelasin, miten haluan olla esillä mutta piilossa ja kuinka olen kiinnostunut kaikista taidemuodoista. Nukketeatteri mahdollisti sen kaiken.

Iso kakku eli ensikosketus ohjaamiseen

Tammikuussa 2004 nukketeatteritaiteilijaksi valmistunut Lajunen tunnustaa, että nelivuotinen opiskelu sisälsi myös kipuilua. Mutta vaa´an toinen kuppi tarjosi antoisia elämyksiä.

– Opetus oli korkeatasoista. Kävimme myös ulkomailla kaksilla festivaalilla ja näimme todella hyviä esityksiä. Niiden myötä opimme, mitä kaikkea nukketeatteri voi olla.

Lajusen lopputyö Laboratorio L. Optica sai ensi-iltansa Kumina-festivaalin yhteydessä TEHDAS Teatterin tiloissa.

– Näin jälkikäteen ajatellen esitys oli aika selkeä oman tyylini avaus: poikkitaiteellinen teos, jossa visuaalisella ilmaisulla on tärkeä rooli.

Surrealistiseksi proosarunoelmaksi ja audiovisuaaliseksi kuvakudokseksi luonnehditussa teoksessa oli kaksi muusikkoa, kaksi näyttelijää ja kaksi nukentekijää. Elina Lajunen teki käsikirjoituksen, nuket ja vastasi ohjauksesta.

– Otetaan kerralla iso kakku ja haukataan kunnolla! ajattelin silloin. Se oli raastavaa – mutta olen onnellinen kokemuksesta. Opin paljon. Esitys onnistui, esiintyjät ja yleisö tykkäsivät ja arvostelut olivat myönteisiä. Tuntui että sen urakan jälkeen pystyn mihin tahansa.

Syvin jano: löytää oma paikka

Elina Lajunen kertoo keskustelleensa kollegoidensa ja ystäviensä kanssa siitä, mitä hyvä johtajuus tarkoittaa.

– Myös ohjaaminen on johtamista, ja siihen halusin saada opetusta. Kun kirjoitin Kaisalle, kysyin, voisiko hän opettaa minulle jotakin sellaista, jota en vielä tiedä. On minun vastuullani löytää ja nähdä se, ei Kaisan vastuulla osoittaa sitä, Lajunen sanoo ja luonnehtii kaksikon keskinäistä työnjakoa ja rooleja mestari–kisälli-suhteeksi.

– Kun kisällinä työskentelen Kaisalle ja tutkin, miten hän tekee asioita, peilaan samalla omaa tekemistäni ja opin. Olen aina halunnut löytää sen yhden tietyn jutun, jota voisin viedä syvemmälle. Vaikka kokemukseni ohjaamisesta ovat osin tukalia, se kuitenkin kiehtoo minua valtavasti. Uskon, että valitsemani tie vie johonkin uuteen.

Pölyt pois klassikoista!

Tekemisen meininki leimaa Elina Lajusen puhetta, kun hän kertaa urapolkunsa käänteitä. Aktiivisten verbien määrä on iso. Olennaista on, että primus motorina toimii minä, Lajunen itse. Paitsi persoonasta oma-aloitteisuus kertoo myös ajastamme. Taidekentällä työskentelevä freelancer ei voi odotella työtarjouksia, vaan mahdollisuudet on luotava itse.

– Kun valmistuin Turun taideakatemian nukketeatterilinjalta, mietin vaihtoehtoja. Olin muuttanut Helsinkiin silloisen rakkauden perässä. Soitin Teatteri Hevosenkenkään ja Tanssiteatteri Hurjaruuthiin ja kerroin etsiväni työharjoittelupaikkaa.

Vihreä valo syttyi ja ovet avautuivat Kaapelitehtaalle, missä Lajunen rakensi aluksi nukkeja ja esityksiä Hurjaruuthin teoksiin. Teatterinjohtaja Arja Petterssonilta hän oppi, että esityksiä oppii tekemään niitä tekemällä. Tuumasta toimeen!

Toukokuussa 2005 Kulttuuritalon Alppisalissa sai ensi-iltansa Onnellisin mies maailmassa, poikkitaiteellinen, musiikillinen satu onnesta, yksinäisyydestä ja kahden ihmisen kohtaamisesta. Esityksen dramaturgisena pohjana Elina Lajunen käytti virolaisen Mehis Heinsaaren romaania Herra Paulin aikakirjat ja vuoden 1909 Työmies-lehden henkilökohtaista-palstan ilmoituksia.

– Kun Arja Pettersson näki sen, hän ehdotti, että tekisin jotain myös Hurjaruuthiin. Mutta sen piti pohjautua klassikkosatuun.

Lajunen lupasi, pakkasi Grimmin satukirjan laukkuunsa ja matkasi lahden toiselle puolelle Tukholmaan, missä hän työskenteli Villa Bergshyddanin taiteilijaresidenssissä.

– Talo muistutti mummonmökkiä, ja siellä asuminen vähän pelotti minua. Eläintarhassa käydessäni seurasin sutta, jonka korvat olivat mielettömän hienot; ne liikkuivat kuin pikkulinnun pää. Siitä syttyi ajatus tehdä Punahilkka. Myöhemmin tein Hurjaruuthiin myös Lumikin.

Puupoika herää eloon Seurasaaressa

Kun Lajusta pyytää nimeämään syyn, miksi nukketeatteri kiehtoo häntä, vastaus kiteytyy yhteen sanaan: ihme.

– Nuken tai esineen herääminen eloon on taianomaista. Se tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia. Se, millaiset nuket tai visuaalisen ilmeen valitsen, vaikuttaa siihen, millainen maailma syntyy. Esimerkiksi muodoilla ja materiaaleilla voi leikitellä, koska ne ne jo itsessään kertovat ja myös symboloivat jotain. Vaikka nuket ovat elottomia olentoja, ne voivat usein tavoittaa inhimillisyyden ytimen suoremmin tai runollisemmin kuin ihminen.

Opiskeluaikanaan Lajunen työskenteli kesäisin Seurasaaren ulkomuseossa oppaana. Välillä hän soitti viulua matkailijoiden iloksi.

– Mietin silloin, miten hyvin Seurasaaren miljööseen sopisi nukketeatteri-kansanmusiikkiesitys.

Idea toteutui kesällä 2006, jolloin Puupoika heräsi eloon Selkämän pirtissä. Kansantarinoihin perustunut esitys kertoi Puupoika Johanneksesta, joka rohkeudellaan ja nokkeluudellaan voittaa jättiläisen. Bonuksena hän saa Sylvi-neidon. Puupoika hurmasi pikkuväen niin, että sitä esitettiin Seurasaaressa myös seuraavina kesinä.

Samoihin maisemiin Lajunen palasi kaksi vuotta sitten, kun hän yhteistyössä TEHDAS Teatterin, Seurasaaren ulkomuseon sekä perustamansa Nukkehallitus-työryhmän kanssa toteutti Volter Kilven klassikkoteokseen pohjautuvan esityksen Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika.

– Se oli hieno projekti. Olin tutustunut Laura Kokkoon Turun-vuosinani. Toimiessaan Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana hän kysyi usein, olisiko minulla tapahtumaan sopivaa nukketeatteriesitystä. Päätin valmistaa puisilla käsinukeilla toteutettavan kiertue-esityksen, joka perustui Kilven teokseen. Vierailimme sillä tänäkin kesänä niin Kustavissa kuin Seurasaaressakin.

Temperamentit törmäilevät sulatusuunissa

Syksyllä 2006 koitti jälleen muutoksen aika. Lajunen erosi parisuhteestaan ja etsi uutta suuntaa myös työssään.

– Minun piti tehdä yhteistyötä sirkustaiteilija Jenni Kallon kanssa, mutta hän kertoi lähtevänsä Pariisiin Jacques Lecoqin kansainväliseen fyysisen teatterin kouluun. Mihin? Koulu vaikutti kiinnostavalta, joten minäkin päätin pyrkiä sinne – ja pääsin!

Lajunen sanoo, että ulkomailla opiskeleminen on ollut opettavaista ja avartavaa. Kaksivuotinen École Internationale de Théâtre Jacques Lecoq ottaa vastaan opiskelijoita kaikkialta maailmasta, mikä lisäsi vaikeuskertoimia.

– Se oli kiinnostava sulatusuuni, jossa erilaiset kansalliset ja kulttuuriset temperamentit törmäilivät toisiinsa ja soljuivat yhteen. Aineita oli kolme: liike, improvisaatio ja ryhmätyöt. Ensimmäisenä vuonna tutkimme muun muassa värien, eläinten ja materiaalien liike-energiaa. Toisena vuonna keskityimme teatterin eri osa-alueisiin: melodraamaan, tragediaan, klovneihin, naamioihin…

Koulu valmensi teatterintekemiseen

Kaikki opetus tapahtui ranskaksi, minkä Lajunen koki haastavana, vaikka olikin opiskellut kieltä lukiossa. Koulupäivät olivat suhteellisen lyhyitä: ensimmäisenä vuonna neljä tuntia, toisena vuonna hiukan pidempiä.

– Ne olivat tehokkaita tunteja, opin todella paljon. Tuntui kuin oivalluslamppu päässäni olisi syttynyt kerta toisensa jälkeen. Jacques Lecoqin koulussa opin myös musikaalisuudesta aivan uudella tavalla kuin aiemmin musiikkia opiskellessani. Opettajat tähdensivät, että näyttelijäntyö on musiikkia. Se tuntui minusta osuvalta ja oikealta.

– Näin opiskeluaikanani Huomenna hän tulee -esityksen, jossa yksi näyttelijöistä oli käynyt saman koulun. Häntä katsoessani tajusin, mikä juju oli kaikissa niissä asioissa, joita opiskelimme. Opimme ihmisluontoa, sen monia eri sävyjä. Beckettin näytelmän näyttelijässä oli häivähdys melodraamaa, vähän klovnia. Hän oli täysi näyttelijänä ja ihmisenä.

Perjantaisin oli ensi-iltojen aika.

– Kirjoitimme ja työstimme pienissä ryhmissä joka päivä pienen pätkän. Perjantaina saimme koulussa ja sen ympäristössä pidetyistä esityksistä palautteen ja samalla uuden aiheen. Loimme uutta materiaalia koko ajan. Teimme itse myös puvustuksen ja lavastuksen. Se oli todella arvokasta.

Asiat etenevät ilman pusertamista

Kun Elina Lajunen ja Jenni Kallo aloittivat Jacques Lecoqin koulussa, ensimmäisen vuoden opiskelijoita oli kaikkiaan 90.

– Meidät jaettiin kolmeen ryhmään, ja opiskelimme Jennin kanssa eri ryhmissä. Toiselle vuodelle jatkoi vain 30, sillä osa opiskelijoista karsittiin. Osa ei halunnut jatkaa. Kävin Pariisissa katsomassa paljon nukketeatteri- ja sirkusesityksiä. Jenni vei minut sirkukseen, minä vein hänet nukketeatteriin. Se oli todella kiinnostavaa.

Ranskassa Lajunen oppi vuorottelun tärkeän taidon. Oppituntien aikana hän keskittyi vain kouluun, ja vapaa-aika täyttyi kaikesta muusta.

– Yksi syy siihen, miksi olin kokenut ohjaamisen ja taiteen tekemisen rankkana, oli se, etten uskaltanut jättää prosessia kesken. Kannoin työtä koko ajan mukanani, mietin ohjausta ja tulevaa esitystä niin vahvasti, että menetin yöuneni.

– Pariisissa tajusin, että jatkuva asioiden valmistelu oli turhaa. Ryhmätöitä tehdessä sen huomasi konkreettisesti. Suunnitelmat muuttuivat ja kaikki saattoi mennä uusiksi, kun porukka kokoontui yhteen. Opin luottamaan siihen, että prosessi etenee ilman pusertamista. Myös se, että joka perjantai oli uusi esitys, sai työn rullaamaan eikä ensi-iltakynnyksestä kasvanut liian korkeaa.

Katse kutsuu, kysyy ja vastaa

T-a-h-d-o-n!

Elina Lajunen tiesi heti: tässä se on. Rakkaus, joka säilyisi elämän loppuun asti.

– Olen harrastanut koko ikäni erilaisia tanssilajeja, pari- ja kansantansseja. Mutta kun ensimmäisen kerran kokeilin argentiinalaista tangoa, tajusin: olen vihdoin löytänyt oman lajini. Minusta tuntui, että pystyin hengittämään ja ilmaisemaan kaikki tunteeni.

Kohtalokas suhde sai alkunsa pariisilaisessa milongassa, tanssitapahtumassa, missä tangon lisäksi tanssitaan valssia ja milongaa, joka on tangoa nopeampi ja leikittelevämpi tanssilaji.

– Valmistimme tanssiesitystä Jacques Lecoqin fyysisen teatterin koulussa, jossa silloin opiskelin, ja sitä varten kävimme tanssitunneilla ja haastattelimme ihmisiä. Tapasin muun muassa amerikkalaisen toimittajanaisen, joka matkusti työnsä vuoksi ympäri maailmaa. Hän pakkasi aina mukaan tangokengät, koska milongoja järjestetään kaikkialla.

– Hän kertoi myös rakastuvansa joka kerta. Päätin, että minäkin haluan joskus olla sellainen; kiertää maailmaa ja tanssia milongoissa, Elina Lajunen sanoo.

Lajunen kuvailee milongaa jännittäväksi tanssilajiksi, joka pohjautuu paljolti improvisaatioon. Enemmän kuin askeliin tanssijat keskittyvät vartaloon, kuuntelevat ja aistivat toisiaan ja toteuttavat liikkeet yhdessä.

Tanssikumppanin valitseminen tapahtuu eri tavalla kuin perinteisissä tansseissa. Milongassa partneria ei haeta tanssimaan, vaan kutsu esitetään hienovaraisemmin, silmillä. Jos vastaus on myönteinen, pari kohtaa tanssilattialla.

– Naisen pitää uskaltaa näyttää, kenen kanssa hän haluaa tanssia, ja osoittaa se. Kyse ei ole siitä, että mies vain vie. Myös naisella on vastuunsa ja hänen tulee antaa osuutensa, antautua tanssille.

Siinä piilee Lajusen mukaan tangon lumo – ja ansa, sillä se vaatii hyvää itsetuntoa.

– Välillä on tuntunut, etten pystykään tanssimaan, vaan mielessä jäytää epäilys: olenko tarpeeksi kaunis, osaanko tarpeeksi hyvin? Minulla se heijastuu heti siihen, miten pystyn kohtaamaan muut tanssijat. Minulla on ollut miljoona tangokriisiä, koska se on tanssilaji, joka herättää kriisejä. Enkä varmasti ole ainoa!

Veljekset Impivaaran tangokoulussa

Tango on lennättänyt Lajusen jo kahdesti Buenos Airesiin. Ensimmäisellä kerralla sai alkunsa projekti, joka lopulta luotsasi Jukolan veljekset tangokouluun.

Lajunen lähetti matkaltaan kirjeitä kahdelle muusikolle, Johanna Juholalle ja Milla Viljamaalle, jotka sävelsivät niiden pohjalta musiikkia Seitsemän miestä -tangoesitykseen. Lokakuussa 2013 Espoon kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut poikkitaiteellinen esitys yhdisti Aleksis Kiven klassikon ja argentiinalaisen tangon syntyhistorian.

– Mietin, miten voisin saada miehen sekä tanssilattialle että itselleni. Siitä se lähti, Lajunen taustoittaa nauraen produktion syntyä.

– Argentiinalainen tango syntyi siirtolaisten keskuudessa, ja miehet harjoittelivat sitä ensin keskenään. Vasta kun taito oli hallussa, he tanssivat naisten kanssa. Se ajatus sopi Kiven tarinaan. Kirjassa veljekset opettelevat aakkosia, minun esityksessäni he opettelivat tangoa.

Lajunen kokosi komean kaartin: näyttelijöitä, tanssijoita, nukketeatteritaiteilijoita. Lukkarina Impivaaran tangokoulussa toimi taitava tangonopettaja Pasi Laurén.

– Minulla ei ollut varaa maksaa miehille tangon opettelusta harjoitteluajan palkkaa, mutta tein lauantaiaamuisin loistavan aamupalan, jonka jälkeen he harjoittelivat ja tanssivat kaksi tuntia. Olin tyytyväinen lopputulokseen, samoin yleisö, mutta minua harmittaa, että meillä oli vain kolme esitystä. Minulla on yhä tallella seitsemän miesten paitaa, ne odottavat silitettyinä vaatekaapissa. Olisi hauska herättää esitys vielä henkiin.

Musiikki on yhteinen kieli

Elina Lajunen on myös tanssinut tangoesityksissä, viimeksi Helsingin Juhlaviikkojen Art Goes Kapakka -festivaalin Milonga del Engel -tapahtumassa.

– Esiinnyin illan aikana pitkästä aikaa myös viulun kanssa. Oli jännittävää kohdata yleisö. Muistin lapsuusajat, jolloin nautin olla viulun kanssa lavalla ja hymyillä yleisölle. Se oli ihanaa!

Kansanmusiikkia sisarustensa kanssa lapsuudessa esittänyt ja lukuisilla kansanmusiikkifestivaaleilla keikkaillut Lajunen sanoo olevansa kiitollinen vanhemmilleen, että hän on saanut vahvan musiikin peruskoulutuksen.

– Vaikka en soitakaan ammatikseni, se vaikuttaa kaikessa: näyttelemisessä, tanssimisessa, ohjaamisessa. Myös siinä, miten kommunikoin muusikoiden kanssa, kun pyydän heitä mukaan proggiksiini.

– Se, että olen soittanut paljon sisarusteni kanssa festareilla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, on antanut esiintymiskokemusta. Kävimme muun muassa FinnFest-tapahtumassa Yhdysvalloissa. Lavalle meneminen on luontevaa.

Kravattihattuja ja kisällinäyte

Elina Lajunen on harrastanut käsitöitä lapsesta asti. Mummonsa kanssa hän kävi lapsena myymässä itse ommeltuja hattuja Jyväskylän Mäki-Matin puistossa.

– Lapsena haaveilin hattukauppiaan ammatista. Pariisissa opiskellessani tapasin Turussa syntyneen performanssitaiteilija Mimosa Palen, ja ystävystyimme. Kun hän perusti Himo-nimisen hattukaupan Berliiniin, päätin lähteä toteuttamaan lapsuudenhaavettani.

Kaksi kuukautta Berliinissä synnytti hienon kokoelman kravattihattuja ja muita erikoishattuja. Kaksikko piti myös hattutyöpajoja lapsille ja aikuisille.

– Nuorena sitä ajattelee, että elämä menee tietyllä tavalla. Olen kuitenkin aikuisiällä päättänyt mennä uusiin ja erilaisiin paikkoihin. Jos nyt katson elämääni taaksepäin, se on ollut mielettömän rikasta, ja olen todella tyytyväinen, koska se on näköistäni elämää. Janoan oikean suunnan löytämistä. Välillä sen löytää paremmin, välillä on eksyksissä. Ongelmallisinta on odottaminen, sillä haluaisin aina nähdä tulokset heti!

Tällä hetkellä Lajunen keskittyy Jyväskylän kaupunginteatterissa tammikuussa 2016 ensi-iltansa saavaan Elämänmenoon, jonka ohjaa Kaisa Korhonen ja jossa Lajunen toimii ohjaajan assistenttina.

– Näen suhteemme eräänlaisena mestari–kisälli-suhteena. Haluan oppia, mitä ohjaaminen on ja miten pitkän linjan ammattilainen työskentelee. Minulla on myös esitysidea, jota työstän jo nyt ja jonka toteutan Elämänmenon jälkeen. Se on ikään kuin kisällinäytteeni. Sitä kohti!


Elina Lajusesta kertova teksti on julkaistu kolmiosaisena juttusarjana Vivicas Vänner -säätiön blogissa syyskuussa 2015. Valokuva © Janne Laakkonen.

Jätä kommentti

19 + 11 =