Kasvot Teatteri 

Kahil Gibranin viitoittamalla tiellä

kaikki muuttuu

elämä on tuhoutumista

me satutamme toisiamme, rakkaitamme

ja kaikki kuolee

se on armollinen asia

ihmisen tehtävä on tuhoutua

palaa, loistaa loppuun asti

Käsiohjelmaan taltioidut sanat avaavat niin näytelmän kuin ohjaajankin mielenmaisemaa. Viime kesänä Outokummun vanhassa kaivoksessa esitetty Karamazovin veljekset piirsi maailman ja ihmiset, jotka toisaalta hakeutuivat hämärään ilmapiiriin, toisaalta pyrkivät pimeydestä valoon.

– Dostojevskin romaanissa oli aikamoinen dramatisointi, myöntää Esa-Matti Smolander, Suomen Taiteellisen Metsäteatterin perustaja ja taiteellinen johtaja.

Aherrus kannatti, sillä viisituntinen esitys kasvoi ihmisyyden ja kilvoittelun riemujuhlaksi, intensiiviseksi julistukseksi armosta ja rakastamisen merkityksestä. Viidakkorumpu lauloi ja vahvat suositukset kiirivät sosiaalisen median kanavilla.

– Valitettavasti esityskausi oli hyvin rajallinen. Olisin toivonut, että se olisi ollut pidempi. Mutta Outokummun kaupunki määritteli takarajan työskentelyllemme, emmekä voineet lisätä esitysten määrää.

Vaara-Karjala on henkinen maisemani

Esa-Matti Smolander tiesi, että Karamazovin veljeksistä tulisi paljon vaativa produktio. Työhön hän valmistautui treenaamalla ja juoksemalla maratonin.

– Vaadin myös näyttelijöiltä, että esitys tuntuu ruumiissa. He eivät tähdänneet maratonille, mutta juoksimme yhdessä lenkkejä, teimme saliharjoituksia, uimme. Sovitustyö oli samanlaista maratonia, mutta se oli minulle intuitiivista. Otin esitykseen mukaan sen, minkä koin tärkeimmäksi.

Esityspaikka, Teatteri Kiisu Outokummun vanhassa kaivoksessa, selittyy osin Smolanderin juurilla. Pohjoiskarjalaisen teatteritaiteilijan äidin puoleinen suku on kasvanut Joensuussa ja sen ympärillä sijaitsevissa pienissä kylissä.

– Koen Vaara-Karjalan omaksi maisemakseni, samoin pohjoisen näkymät. Se on sitä Suomea, missä mieleni liikkuu.

Jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu

Vuonna 2013 perustettu Suomen Taiteellinen Metsäteatteri valmisti ensimmäisenä esityksenään Anton Tšehovin Vanja-enon, jolle Pohjois-Karjalan taidetoimikunta myönsi Kulttuuriteko-tunnustuspalkinnon.

Kiinnostus venäläisiin klassikoihin oli syttynyt Niittylahden ammattiopistossa, jossa Smolander aloitti teatteriopintonsa ja perehtyi mestarin viimeiseen näytelmään, Kirsikkapuistoon.

– Se oli ensimmäinen niin sanottu kova näytelmä, jota olen analysoinut ja työstänyt. Myöhemmin ohjasin sen Lahden kansanopistossa yhdessä Lassi Alhorinteen kanssa. Sinne ohjasin myös Lokin Misa Palanderin kanssa.

Metsäteatterin Vanja-enoa seurasi kesällä 2014 Kolme sisarta, jonka Smolander ohjasi yhdessä Meriteatterin perustajan ja johtajan Anni Mikkelssonin kanssa.

– Se, millaisia asioita suurista klassikoista nostaa esiin, muuttuu varmasti iän myötä, mutta koin voimakkaasti, että Vanja-enoa ja Kolmea sisarta yhdistää ajatus ihmisenä toteutumisesta – jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu. Vanja-enon alaotsikoksi olimme lisänneet vaarallinen metsäihminen. Pyrkimyksenämme oli näyttää voimakkaita kuvia ja sellaista elämää, taidetta ja ruumiillisuutta, joka tavallaan rikkoisi Tšehovin maailmaa; sitä kipua, joka syntyy, kun ihminen ei toteudu.

Fyysinen ponnistelu on osa luomistyötä

Esa-Matti Smolander on ehtinyt tehdä paljon lyhyessä ajassa: hän on kouluttautunut tanssijaksi, näytellyt, lausunut, ohjannut, kirjoittanut, sovittanut ja perustanut teatterin.

– Monialaisuus on ehkä tunnusomaista sukupolvelleni. Pohjalla piilee kysymys oman työtavan ja teatterikielen löytämisestä. Sellaisen elämän ja taiteen mahdollistaminen, jollaista oikeasti haluaa toteuttaa, hän sanoo.

Metsäteatteri on tarjonnut keinon luoda yhteisö, jossa tavoitteet ovat yhteisiä ja jossa taide ja ruumiillinen työ ovat olennainen osa elämää.

– Siihen liittyy paljon yhdessä asumista, luonnossa olemista, yhteiset ruokailut; asioita, jotka tiivistävät ryhmän ja auttavat luomaan esityksen ilmapiirin ja sisällön. Toki samoja asioita voi saavuttaa pelkästään harjoittelemalla, mutta se vaatisi huomattavasti pidemmän ajan.

Näyttelijöiden tulee Smolanderin mukaan olla fyysisesti ja psyykkisesti kunnossa. Lisäksi heillä tulee olla selkeä luontosuhde ja nauttia intensiivisestä työnteosta.

– Metsäteatteriin liittyy aina iso ruumiillinen työ. Esimerkiksi Vanja-enon teimme kokonaisuudessaan ulkona. Harpatinharjulla, Enon kylän laidalla, on avara vaaramaisema. Oli tärkeää, ettei näyttelijä häviä maisemalle. Siksi teimme peltotöitä, kaivoimme hautoja, teimme puutöitä, rakensimme kaikenlaista. Loimme maailman, ja se oli osa näyttelijäntyön harjoittelemista. Se onnistui loistavasti. Ihmiset olivat tosia siinä maisemassa.

Tekijöiden ja yleisön yhteiset riitit

Esa-Matti Smolander myöntää jännittävänsä joka kerta pyytäessään uutta jäsentä Metsäteatteriin.

– Aina siinä on aika nöyrää poikaa. Kyse on isosta asiasta, sitoutumisesta puolin ja toisin. He ovat kaikki taiteilijoita, joita arvostan; heidän lahjakkuuttaan, työmoraaliaan, tinkimättömyyttään – ja herkkyyttään.

– Minusta näyttelijän ei tule olla kova, vaan heikkoudessa on myös voimaa. Sitä kautta ihminen ehkä todella avautuu oikeasti. En ole halunnut rakentaa ryhmiä, joissa olisi rikkova jännite, vaan pyrin siihen, että työskenteleminen on turvallista. Ettei ole mitään sellaista, joka sulkee ilmaisua tai vaikeuttaa ryhmässä toimimista.

Viime kesänä metsäteatterilaiset tarttuivat toiseen venäläiseen mestariin, Fjodor Dostojevskiin.

– Kun luin Karamazovin veljekset ensimmäisen kerran, kokemus oli valtavan voimakas. Rakastan Dostojevskissa sitä, että hän on niin äärimmäinen. Kun Tšehov sanoo, että jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu, Dostojevski toteaa vain, että ihmisen tehtävä on tuhoutua.

Suomen Taiteellisen Metsäteatterin esitysten katsojakunta on Smolanderin mukaan ollut omituinen mikstuura: paikallisia asukkaita, ensimmäistä kertaa taiteellista teatteria katsomaan tulleita, kulttuurialan toimijoita, nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia. Laidasta laitaan siis.

– Se on luonut hienoa katsomisen, olemisen ja kohtaamisen kulttuuria. Viime kesänä tarjosimme ruokaa väliajalla – se kuului lipun hintaan – ja söimme yhdessä pitkien pöytien ääressä. Karamazovin veljeksissä väliaikoja oli kaksi. Yhdessä ruokaileminen on rituaali, tärkeä osa osallistumista. Tuntuu hyvältä, miten hienolla tavalla katsojat ovat ottaneet vastaan esityksemme.

Kivenä torpassa Taaborinvuoren juurella

”Jos pitäisi määritellä, mitä on kesäteatteri parhaimmillaan, niin Taaborinvuoren kesäteatterin Aleksis Kivi olisi aivan malliesimerkki. (…) Harrastajanäyttelijöiden kanssa Samuli Reunanen on tehnyt voimakasta työtä. Esa-Matti Smolanderin Kivi on ennen muuta tunteva, leikkisä, kärsivä ihminen, ei myytti.”

Helsingin Sanomien kriitikko Maria Säkön arvio piirtää esiin onnistuneen, yleisöä paneutuneella näyttelijäntyöllä, modernin kuulaalla musiikilla ja Kiven väkevällä kielellä hemmotelleen esityksen. Kolme vuotta sitten Nurmijärven Kivi-juhlilla ensi-iltansa saanut Aleksis Kivi oli komea haaste pääroolin tulkinneelle Smolanderille.

– Kun Samuli kysyi, haluaisinko lähteä Kivi-juhlille tekemään näytelmää Aleksis Kivestä, olin hirmu otettu, totta kai! Se oli iso kakku, yli 80 sivua tekstiä, paljon musiikkia.

Vaikka tekstimassaa oli paljon, Smolander sanoo oppineensa repliikit yllättävän nopeasti. Hän kehuu isosti Veijo Meren kieltä.

– Nautin tekstistä tosi paljon. Samuli on hieno ohjaaja, perehtynyt ja todella tarkka. Mukana oli myös hänen luottosäveltäjänsä Iiro Ollila, joka oli säveltänyt uutta musiikkia Kiven runoihin.

Kaksi kesää Nurmijärvellä poikivat myös hyvän ystävän, ohjaajan assistenttina ja monessa roolissa urakoineen Antti Haikkalan, jonka kanssa Smolander asui pienessä torpassa Taaborinvuoren juurella.

– Se oli mukavaa aikaa: lämmitimme saunaa ja kipusimme rinnettä ylös harjoituksiin. Kun kävimme kirjastossa, kylillä lounaalla tai kirpputorilla, ihmiset tunnistivat ja huikkasivat: Terve, Aleksis! Se tuntui erikoiselta. En ollut koskaan ennen kokenut sellaista.

– Kivi-juhlat oli tärkeä kokemus minulle näyttelijäntyön näkökulmasta, sillä näytteleminen suurella näyttämöllä on hyvin erilaista kuin pienissä, intiimeissä esityksissä. Taaborinvuorella on aina monisatapäiset yleisöt. Nautin vastuusta ja siitä, että sain keskittyä ja tehdä roolini rauhassa.

Maailmalle kiitos hyvistä opettajista!

Esa-Matti Smolander kertoo tulleensa teatterin piiriin varsin myöhään, lukion lopulla.

– Se tapahtui kuin varkain. Niinivaaran lukiossa, joka myöhemmin sulautettiin osaksi Joensuun yhteiskoulun lukiota, toimi musiikkiteatteri, ja draaman ja äidinkielen opettaja Kirsi Jaatinen pyysi minua mukaan.

– Ehkä hän näki jotakin. Se, että opettajilla on mahdollisuus nähdä oppilaat yksilöinä ja tukea heitä, on pienen lukion voimavara. Siksi vastustan valtavia yksiköitä. Suhtauduin Jaatisen ehdotukseen ensin vastahakoisesti, mutta abivuonna suostuin mukaan.

Siitä avautui avara maailma. Jalkapalloa 15 vuotta pelannut Smolander tajusi vihdoin löytäneensä yhteisön, johon hän tunsi kuuluvansa ehdoitta. Jalkapallo jäi, tilalle tuli hallitseva voima, teatteri.

Taitojaan Smolander kartutti paikallisessa nuorisoteatterissa. Hän ei tyytynyt vain näyttelemään vaan ryhtyi myös ohjaamaan. Kun viidakkorumpu kertoi, että Lassi Alhorinne tulisi opettamaan Niittylahdessa toimivan kansanopiston teatterilinjalle, reitti oli selvä: sinne!

– Se syksy oli elämässäni käänteentekevä. Jo ensimmäisissä harjoituksissa lukiossa teatteri oli tuntunut omalta mutta myös pelottavalta valinnalta. Kun lopulta uskalsin lähteä opiskelemaan alaa, päätös sinetöityi nopeasti: haluan taiteilijaksi ja tehdä elämäntyöni teatterin parissa.

Työ on näkyvää rakkautta

Smolander kehuu Alhorinteen tinkimätöntä asennetta ja siteeraa Kahil Gibrania: ”Työ on näkyvää rakkautta. Ja ellet voi tehdä työtä rakkaudella vaan ainoastaan inhoten, niin parempi sinun on jättää työsi ja istua temppelin portilla ja ottaa vastaan almuja niiltä, jotka tekevät työtään iloiten.”

– Lassilta opin paljon työmoraalista ja teatterintekemisen ehdottomuudesta. Opettajana hänellä oli autoritaarinen suhde oppilaisiin, mikä heijastui myös ohjaajantyöhön, mutta toisaalta koulutuksessa korostui näyttelijöiden monialaisuus ja itseohjautuvuus.

– Teimme kaksi päättötyötä, syksyllä Lassin johdolla oppilaiden valitsemista teksteistä sovitetun esityksen Buddhalainen revyy ja keväällä Kai Paavilaisen ohjauksessa Minna Canthin Työmiehen vaimon. Se oli hieno vuosi.

Seuraavaksi tie vei Tampereelle Nätyn pääsykokeisiin, mutta rahkeet eivät riittäneet sisäänpääsyyn asti. Kun koreografi Ari Numminen kehotti panostamaan tanssiin, Esa-Matti Smolander hakeutui Outokumpuun ja suoritti tanssialan perustutkinnon.

– Pohjois-Karjalan ammattiopistossa toimi silloin kansainvälinen nykytanssilinja. Se oli aikamoinen sulatusuuni, opiskelukavereita oli joka mantereelta ja opiskelu oli hyvin tiivistä. Linjan johtajana ja vastaavana opettajana toimi Jyrki Haapala, toisena vakituisena opettajana oli Katariina Vähäkallio. Meillä oli myös paljon vierailijoita eri puolilta Eurooppaa.

Yksin reissaaminen rauhoittaa

Omista rajoista kiinni pitäminen tuntui tärkeältä, ja siksi Smolander päätyi asumaan kylän laidalle pieneen mökkiin.

– Päivät opiskelin tanssia, muun ajan tein puu- ja lumitöitä, lämmittelin saunaa ja nautin luonnossa olemisesta. Ryhmässä tekeminen on välillä niin intensiivistä ja ihmiset voimakkaita, että huomaan kaipaavani vastapainoa, hiljaisuutta. Siksi olen myös tehnyt pitkiä matkoja yksin. Se maadoittaa ja rauhoittaa.

Kolmantena vuonna tanssiopiskelijat keskittyivät lopputyön tekemiseen. Toisin kuin muut, Esa-Matti Smolander työsti sen Lahdessa.

– Minulla oli ikävä teatterintekemistä. Tuolloin Lassi Alhorinne ja hänen työparinsa Misa Palander oli kiinnitetty opettajiksi Lahden kansanopistoon, aloin etsiä keinoja, joilla voisin yhdistää kaksi tutkintoa.

Niin syntyi Minun isäni sydän, jonka Smolander koosti omista ja Timo. K. Mukan teksteistä. Jussi Sorjasen ohjaama monologiesitys sai kantaesityksensä Teatteri Vanhassa Jukossa, minkä jälkeen se nähtiin mm. Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä ja Kajaanin Runoviikolla.

– Olen esittänyt myös Lauri Viidan runoja, joista on tullut minulle hyvin tärkeitä. Runoissa on valtavasti voimaa ja lohtua.

Hyvästi mennyt, on aika raivata uusia polkuja

Keho muistaa kaiken, mutta toisinaan vaatii aikaa, ennen kuin muistot nousevat pintaan, iholle ja mieleen. Sen huomasi Esa-Matti Smolander kaksi vuotta sitten Turun saaristossa, kun hän Röölän satamassa harjoitteli Meriteatterin Laulu on meren laulu -esitystä.

– Saaristo liittyy vahvasti varhaislapsuuteni. Perheellämme oli vene, ja vietimme monta kesää vesillä. Olin jo unohtanut valtaosan siitä ajasta. Koska harjoittelimme pääosin teatteritilassa, kesti pitkään, ennen kuin aloin muistaa.

Sitten tulivat vapaahetket, kauniit kesäpäivät, jolloin ryhmä suuntasi merelle.

– Uimme, veneilimme, söimme eväitä. Silloin koin voimakkaasti, että olin ollut täällä aikaisemminkin. Että olin tehnyt pikkupoikana täsmälleen samoja asioita: uinut, syönyt eväitä, nauttinut auringosta ja kesästä.

Meri ja metsä täydentävät toisiaan

Muistoista ja menneisyydestä on kyse myös Anni Mikkelssonin kirjoittamassa Lähtö-trilogiassa, joka kertoo Rymättylän historiasta paikallisten ihmisten elämäntarinoihin nojautuen.

– Tapasin Annin ensimmäisen kerran, kun hän tuli Lahteen ohjaamaan erästä lopputyötä. Olin jo aiemmin tutustunut hänen veljeensä Hannekseen, joka opiskeli Lahden kansanopistossa.

Smolander ja Anni Mikkelsson kohtasivat pian uudelleen Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjan pääsykokeissa.

– Anni oli ohjaajana jo kokeneempi, kun taas minä tulin pääsykokeisiin lähes pystymetsästä. Kävimme yhdessä koetehtäviä läpi, keskustelimme niistä ja teatterista yleensäkin. Kun lopulta päädyimme samoihin hommiin, ystävyytemme kehittyi nopeasti.

Kaksikko perusti toistensa suunnitelmista tietämättä oman teatterin, Smolander Suomen Taiteellisen Metsäteatterin ja Anni Mikkelsson Meriteatterin.

– Se oli hauska yhteensattuma ja yhdisti meitä. Kun kesällä 2013 ohjasin Vanja-enon Harpatinharjulla, Anni ohjasi Röölässä Meriteatterin Lähtö-trilogian ensimmäisen osan. Seuraavana kesänä työskentelimme yhdessä ja ohjasimme Kolme sisarta Metsäteatterille. Lisäksi näyttelin trilogian toisessa osassa.

Välillä on hyvä sekoittaa pakkaa

Esa-Matti Smolander tunnustaa jännittäneensä meriteatterilaisten pariin sukeltamistaan. Työryhmän jäsenistä suurin osa opiskelee tai on opiskellut Nätyllä, mikä on ymmärrettävästi hitsannut tekijöitä yhteen.

– Keskustelimme Annin kanssa siitä, että on hyvä välillä sekoittaa pakkaa. Meillä oli verrattain lyhyt harjoitusaika, vain muutama viikko, mutta kaikkien kanssa oli ilo tehdä töitä. He ovat todella taitavia ja lahjakkaita ja Anni on hyvin tarkkanäköinen. Muistan, kun luimme ensimmäistä kertaa Laulu on meren laulu -näytelmän tekstiä. Kokemus oli hyvin voimakas ja tunteellinen.

Smolander suunnistaa Turun saaristoon jälleen ensi kesänä, kun Meriteatteri järjestää Röölän satamassa puolitoista viikkoa kestävän festivaalin. Silloin yleisöllä on mahdollisuus nähdä mm. Lähtö-trilogian kaikki osat.

– Koostamme festivaalia varten myös esitysten lauluista kootun konsertin. Meriteatteri on avannut minulle soivan näyttämön ja olen nähnyt, miten iso voima musiikki on. Koen, että se on saamassa tilaa ja mahdollisuuksia myös minun elämässäni. Saa nähdä, mihin se johtaa.

Enon maisema kutsuu lepoon

Festivaali on suunnitteilla myös Harpatinharjulle, jossa Smolanderin hyvä ystävä, kuvataiteilija Reima Hirvonen omistaa maatilan ja jonka maisemissa Metsäteatterin Vanja-eno rakentui.

– Olemme yhdessä suunnitelleet pientä ja intiimiä, kahden kolmen vuoden välein järjestettävää, aika vapaamuotoista kulttuurifestivaalia, jonka aikana esitettäisiin teatteria ja ulkoilmaelokuvia, pidettäisiin luentoja ja paneeleja, keskusteltaisiin. Tilalla voi saunoa ja kylällä uida. Ja tietenkin väki ruokailee yhdessä pitkien pöytien ääressä. Sen perinteen tahdon säilyttää, Esa-Matti Smolander sanoo ja viittaa Metsäteatterin esityksiin, joissa yleisö ja tekijät aterioivat väliajoilla yhdessä.

Hän luonnehtii Maailmanselitys-festivaalia polulle astumiseksi ja uuden avaamiseksi.

– Toivon, että festivaali mahdollistaa yleisölle maisemassa lepäämisen ja toisten kohtaamisen. Ihmiset eivät nykyään juurikaan käy retkeilemässä ja keräänny nuotion äärelle. Festivaali mahdollistaa myös työskentelyn jaksottamista ja sen, että voin ottaa happea ja tilaa, kun tarvitsen sitä enemmän.

Ihmisen ei tarvitse tulla valmiiksi

Kolme kesää venäläisklassikoiden parissa on saanut Smolanderin etsimään Metsäteatterille uutta suuntaa. Mitä tulevaisuus katsojille tarjoaa, sitä hän ei vielä osaa sanoa.

– Tšehov–Dostojevski-trilogian jälkeen olisi turvallista jatkaa samalla linjalla. Mutta juuri siksi, että se olisi turvallista, tahdon hakeutua muualle, hän sanoo.

Yhden vaihtoehdon tarjoaa omien tekstien työstäminen.

– Olen kirjoittanut nuorena tosi paljon. Myöhemmin se on muuttanut muotoaan, nykyään tekstini ovat työpäiväkirjanomaisia. Olen kirjoittanut myös monologeja ja lyhyitä tekstejä, jotka ovat johtaneet näytelmäsovituksiin. Se, että olen saanut seurata Annin työskentelemistä ja ollut itse mukana prosessissa, on rohkaissut jatkamaan.

Smolander haluaisi myös palata opiskelemaan. Kaikki kiinnostaa: näyttelijäntyö, ohjaaminen ja teatteritiede.

– Haluan sivistää itseäni, mieltäni ja ruumistani. Pidempi kaari opiskelussa kiinnostaa tosi paljon, sillä aiemmat opintojaksot ovat olleet lyhyitä ja eri tavalla intensiivisiä. Aikaa minulla on. Elämässä ja teatterissa on armollista se, ettei voi eikä tarvitse tulla valmiiksi. Toteutuminen ja kokonaiseksi tulemisen kokemus voi löytyä juuri oman vajavaisuutensa hyväksymisestä ja jatkuvan kasvamisen armollisuudesta.


Esa-Matti Smolanderista kertova teksti on julkaistu helmi- ja maaliskuussa 2016 kolmiosaisena juttusarjana Vivicas Vänner -säätiön blogissa. Valokuva © Magdalena Spiik.

Jätä kommentti

yhdeksäntoista − 18 =