Teatteri

Hurja naimaeepos ja taideteko

Udun keskellä odottaa ankara väki, ikikylmän Pohjolan ylimmän vallan haltijat. Siinä seisovat Louhi ja Pohjolan kuvankauniit neidot ja sanelevat kovia ehtoja valtakunnassa ravaaville kosijoille. Naisen hintana on milloin Hiiden hirvi, milloin Tuonelan joutsen, milloin rikkauksia alati jauhava sampo.

– Kalevalaa on joskus kutsuttu naimaeepokseksi. Monet runoista kertovat siitä, miten Pohjolasta lähdetään hakemaan morsianta. Siellä käyvät vaihtelevalla menestyksellä niin Väinämöinen, Lemminkäinen kuin Ilmarinenkin. Se tuntuu olevan heidän pääasiallinen motivaationsa, Super-Kalevalan ohjaaja Juho Liira sanoo hymähtäen.

Kalevalassa toistuu satumaailmasta tuttu teema. Sankarin on vastattava kolmeen haasteeseen, kohdattava kolme vastoinkäymistä tai tehtävä kolme urotekoa. Vasta sitten hän voi lunastaa palkinnon, tuottaja Jonni Haasanen lisää.

Korkeakirjallisuutta keskittymishäiriöisille

Haminan Teatterissa 11.7. kantaesityksensä saava Super-Kalevala on vuonna 2015 perustetun Inkerin Kansallisteatterin ensimmäinen produktio. Tekijöiden mukaan kansalliseepokseen pohjautuva esitys on henkistä sukua amerikkalaiselle fantasiadraamasarjalle Game of Thrones ja tarjoaa sankareineen vaihtoehdon Tuntemattomalle sotilaalle.

Luonnehdinta paljastaa, että luvassa on seikkailu.

Liira uskoo, että monilla nykysuomalaisilla on ambivalentti suhde kansalliseepokseemme, mikä johtuu paljolti sen esittelytavasta.

– Kun yläasteella äidinkielen opettaja lausui luokan edessä Kalevalaa, kyse oli kohotetusta korkeakirjallisuudesta, josta puuttui kaikki vauhti ja vaaralliset tilanteet. Populaarikulttuuri eri ilmiöineen tuntui silloin paljon kiinnostavammalta, hän sanoo.

– Se on syy, miksi Kalevala on jäänyt niin etäiseksi. Nyt tuomme koko homman katsojan naamalle ja teemme sen coolisti. Tavoitteemme on tarjota korkeakirjallisuutta keskittymishäiriöisille ja osoittaa, etteivät Elias Lönnrotin kokoaman runoelman tarinat olekaan niin monimutkaisia, Haasanen sanoo.

Lemminkäisen roolin näyttelevä Elina Saarela kertoo yllättyneensä tajutessaan, miten vähän hän on tosiasiassa tiennyt Kalevalan tarinoista.

– Tunsin suurimmat tarinat, kuten Kullervon, ja niiden käännekohdat ja henkilöt, mutta henkilöiden keskinäiset suhteet yllättivät. Esityksessämme nousevat esiin tapahtumat ja suhteet paljon kirjoitettua versiota selvemmin, vaikka käytämme samaa kieltä, joka on alkuperäisteoksessa. Luvassa on paljon tunteita: on äidin suhde poikaan, on monia ystävyys- ja rakkaussuhteita.

Komiikkaa, tragiikkaa, mystiikkaa ja magiaa

Super-Kalevalan tekijät herkuttelevat estoitta kansalliseepoksen aineistolla, eikä esitys etene vain yhden kärjen varassa. Etuliite synnyttää monia assosiaatioita, kuten ajatuksen supersankareista, mikä mahdollistaa magian, komiikan ja liioittelun.

– Super-etuliite tarkoittaa muun muassa sitä, että esityksessä ovat kaikki tyylilajit olemassa. Jokin kohtaus lähenee mystiikkaa, kun taas esimerkiksi Kullervosta kertova osio saattaa olla koomisempi. Variointia on paljon, ja kieltämättä kohtauksessa, jossa sankarit tapaavat toisensa, on vähän Marvel Adventurous -kamaa, Jonni Haasanen sanoo.

Juho Liira huomauttaa, miten myös William Shakespearen näytelmissä asiat ovat toisiinsa kietoutuneita, samanaikaisesti hauskoja ja traagisia.

Kalevala on aika mahdoton teos – 50 runoa – ja osin kehnokin, koska sen sommitteli ja yhdisteli 1800-luvulla yksi ainut mies. Se kuitenkin nosti suomalaiset eurooppalaisten sivistyskansojen tietoisuuteen. Uskon omasta ja koko työryhmän puolesta, että kaikki suhtautuvat lähdemateriaaliin rakkaudellisesti ja kaivamme yhdessä esiin sen, mikä muuttuu eläväksi teatteriksi.

Seitsemän viikon taidevankila

Inkerin Kansallisteatterin syntyä ja alkumetrien toimintaa on innoittanut kaksi työryhmäläisille tuttua teatteria, Röölässä neljättä kesää toimiva Meriteatteri ja Itä-Suomen maisemissa esiintynyt Suomen Taiteellinen Metsäteatteri.

Erityisesti Metsäteatterin viime kesän esitys Karamazovin veljekset oli innoittava monin tavoin. Kohtauksia esitettiin useassa eri paikassa, ja esitys keräsi kiinnostavaa yleisöä. Minua kiehtoi myös sen kesto, viisi tuntia yhteisruokailuineen. Kun tekee kestollista esitystä, ajan rakenne muuttuu, Liira sanoo.

Kun idea oman teatterin perustamisesta alkoi kehkeytyä, kasvoi myös halu lähteä pois Helsingistä, missä monet Super-Kalevalan työryhmästä ovat työskennelleet yhdessä eri produktioissa.

– Koimme, että on tärkeää lähteä tekemään taidetta maakuntiin, Haasanen kiteyttää.

Hamina valikoitui esikoisproduktion esityspaikaksi monesta syystä. Kaupunki oli entuudestaan tuttu Liiralle, joka asui siellä opiskellessaan Jamilahden kansanopiston musiikkiteatterilinjalla. Näyttelijä Veera Lehtinen on Haminasta kotoisin, ja työryhmä asuu seitsemän viikkoa kestävän harjoitus- ja esityskauden ajan hänen mummilassaan. Haminan Teatteri on myös Lehtisen vanha kotiteatteri.

– Suomeksi se tarkoittaa, että infra on meidän näkökulmastamme hyvä. Aamuisin syömme yhdessä saman pirttipöydän äärellä.

Törkeä kakku ja hunajamaitoa

Työryhmä kehuu vuolaasti Haminan Teatterin hyvää henkeä. Koska teatterin oma väki ahertaa kesäteatterissa ja käyttää teatteritaloa vain huoltotilana, Inkerin Kansallisteatterin vierailu onnistui.

– Haminan Teatterin toimintaa leimaa vahva yhteisöllisyys, joka on kovaa vauhtia katoamassa. Ehkä tämä onkin sen salainen saareke. Hamina myös sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien varrella, Juho Liira sanoo.

Se, että kaupungissa esitetään samanaikaisesti Arto Paasilinnan romaanista sovitettua komediaa Ulvova mylläri, ei työryhmää pelota.

– En näe sitä kilpailuasetelmana. Emme myöskään tavoittele yhtä suuria yleisömääriä kuin Ulvova mylläri, jonka tuotot osaltaan takaavat Haminan Teatterin toiminnan loppuvuodeksi. Meillä ei ole samanlaista painetta, Liira sanoo.

Jonni Haasanen uskoo, että kulttuuriväkeä riittää.

– Kyllä yleisöä löytyy, siitä minulla ei ole epäilystäkään. Esityksen tuominen maakuntaan merkitsee osalle katsojista retkeä; kokemusta, joka alkaa, kun auto starttaa. Tuotannollinen haaste piilee siinä, että teemme pioneerityötä. Joistakin ideamme voi tuntua pelottavalta: koko Kalevala runsaassa neljässä tunnissa! Onhan se törkeä kakku. Hunajamaitoa tässä kuitenkin tarjoillaan.

Pyhä teksti ja kielelliset oivallukset

Terve tänne tultuani,
terve tervehyttäjälle!
Kuules, Pohjolan isäntä!
Oisiko talossa tässä
ohria orosen purra,
olutta urohon juoa?

Vielä tuhat vuotta sitten jokainen suomalainen tunsi kalevalakielen ja olisi kevyesti laulanut Lemminkäiselle runomittaisen vastauksen. Nykyihminen sen sijaan saa hetken rassata pääkoppaansa ottaakseen tolkun tulijan puheesta ja kyhätäkseen palautteeksi rullaavan repliikin.

– Kyllä sitä garmistui valtavasti alussa. Saanko itsekään tästä selvän? Super-Kalevalan tuottaja Jonni Haasanen tunnustaa miettineensä harjoituksia seuratessaan.

Vaikka katsojille on luvassa raikas arkaaisen kielen kylpy, teoksen ymmärtäminen ei ole yhdestä tai parista sanasta kiinni, ohjaaja Liira rauhoittelee.

– Kielestä tulee totta, kun roolihenkilö muuttuu lihaksi ja vereksi. On tietenkin kohtia, joissa yksinkertaisen asian rönsyileminen ja korulauseet harhauttavat. Silloin pitää suoristaa ja tuoda ilmaisu lähelle nykykieltä.

Liira muistuttaa, että Kalevalan lähdeaineisto, Elias Lönnrotin keräämät kansanrunot, oli alun perin laulettua runoutta, eikä painetun tekstin lukeminen yllä koskaan esitystaiteen tasolle.

Kalevalan kieli on monipuolista ja taipuu kaikkine koukeroineen runolliseksi näyttämökieleksi, mutta se voi toisaalta olla nykykuulijan mielestä myös koomista.

Lemminkäisen roolin tulkitsevan Saarelan mielestä runollisten repliikkien omaksuminen vaatii näyttelijältä enemmän kuin nykykielen opettelu.

– Yleensä kun opiskelen tekstiä, ei haittaa jos jokin repliikki menee vähän eri tavalla. Mutta kuten Shakespearen tekstit, myös Kalevala on jollakin tavalla pienesti pyhää, minkä vuoksi sille haluaa olla uskollinen – ja sitten rikkoa sen. Se, että kielessä on pieni vastus, antaa ilmaisuun jotakin lisää.

Saarela kertoo saaneensa harjoituksissa toistuvasti kielellisiä oivalluksia, kuten kaikki näyttelijät.

– Sitä on kaksi viikkoa lausunut tekstiä ja luullut ymmärtäneensä kaiken, kunnes yhtäkkiä tehdessä tajuaa jonkin avainsanan, ja koko kohtaus avautuu täysin toisin!

Rauta ropisee, luut laulavat, magia puhuu

Super-Kalevalan kieli elää, soi ja raikaa riemullisesti myös siksi, ettei näyttelijöitä ole ohjeistettu puhumaan runoja samalla tavalla, vaan esityksen henkilöt ovat persoonallisia, kukin kotitienooltaan, mikä kuuluu puheessa.

– On ollut jännittävää seurata, miten näyttelijät varioivat ja leikkivät kielen kanssa. Vaikka osa heistä on maantieteellisesti kotoisin samalta suunnalta, he puhuvat kalevalakieltä eri tavoin; toinen kohottaen, ja toinen kauniisti kuin kieli olisi hänelle totta, Haasanen sanoo.

Super-Kalevalan kolme sankaria, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, ovat tietäjiä, jotka hallitsevat maailmankaikkeuden voimia ja käyttävät loitsuja parantaakseen, menestyäkseen, karkottaakseen tai muuttaakseen elämänkulkua ja tapahtumia. Välillä he laulavat niitä, välillä takovat, välillä lausuvat.

– Olemme tehneet näyttämöllisen valinnan ja käytämme loitsuina luita tai avaimia, jotka maahan heitettäessä ropsahtelevat, Liira sanoo.

– Ne ovat maagisia elementtejä. Kun esimerkiksi Väinämöinen saa Antero Vipuselta kolme sanaa eli tuhat virttä, hän saa haltuunsa hitonmoisen määrän avaimia.

Kuohuva veri vie ylpeää miestä

Super-Kalevalan työryhmä kuvaa näyttämöteostaan Game of Thrones -fantasiadraamasarjan heimolaiseksi, ja jotakin tekijöiden asenteesta kertoo myös se, että Lemminkäisen tulkitsee nainen.

– Lemminkäisen kääntäminen naiseksi on aika konservatiivinen ratkaisu, koska ominaisuudet, jotka häneen liitetään – esimerkiksi rakkaus – mielletään perinteisesti naisten ominaisuudeksi. Toisaalta miesohjaajan näkökulmasta kyse on emansipatorisesta ratkaisusta, Liira sanoo.

Paitsi komea naistenmies Lemminkäinen on ennen kaikkea sodankävijä ja kostaja, ja siksi häntä näyttelevällä Saarelalla on kaksi miekkaa.

– Lemminkäisellä on tulivuori rinnassaan ja koko ajan kaipuu seikkailuun. Hän ei ole tyytyväinen missään vaan on koko ajan niin menossa, ettei hän ehdi ymmärtää rakkauttaan kotiin saati äitiinsä, Saarela sanoo ja kuvailee Kaukomieltään: itsekeskeinen, lämminverinen, ylpeä.

– Hän ei ole tarkoituksellisesti aina niin hurja kuin on, hän vain menettää kontrollin, koska ei tunnista rajojaan. Siksi hänelle käy kaikennäköisiä vahinkoja, joita hän ei sisimmässään tarkoita.

Munkkiveli ja pakanamaan merkillinen arki

Haminan Teatterissa kantaesityksensä saava Super-Kalevala ei yritä tavoitella puristien kehuja, vaan kyse on pikemminkin nuorten uskalikkojen antilönnrotiaanisesta taiteesta, joka leikittelee luovasti kansalliseepoksen kertomuksilla ja tekee nuorennusleikkauksen gallenkallelaiseen kuvastoon. Se myös ryöstää iloisesti englantilaisesta tarinaperinteestä napatessaan seikkailuihin mukaan risti kaulassaan ratsastavan munkkiveljen.

Lemminkäisen aseenkantaja, englanninkielinen Brother John on näkökulmahenkilö, joka pystyy puhumaan suoraan yleisölle. Hän on esiintynyt Liiran ohjauksissa aiemminkin, viime talvena Teatterikorkeakoulussa tehdyssä Rán – Goddess of the sea in eddic poetry ja vuosi sitten ensi-iltansa saaneessa Romeo & Julia – POISON.

– Minusta on mukavaa työskennellä myös englanniksi, ja tuntui kiinnostavalta lisätä yksi kristitty munkkiveli kaikkien pakanoitten joukkoon. Olli Riipinen on Brother Johnin kolmas esittäjä. Hän pystyy vaivatta omaksumaan ja tuottamaan englanninkielistä tekstiä, ja hänellä on hauska korostus, Juho Liira sanoo.

Englanninkielinen hahmo kalevalaisten pakanoiden joukossa tarjoaa samalla katsojille tunteen nyrjäytetystä todellisuudesta, vinkin leikistä, joka on aina teatterin ytimessä.

Jonni Haasanen muistuttaa, että yleisölle tarinaa kertova luutunsoittaja on klassinen hahmo ja viittaa muun muassa Alan-a-Daleen, josta tuli myöhemmin yksi Robin Hoodin miehistä.

– Näen, että Brother John on meidän valintamme sellaisesta henkilöstä. On olennaista, että hän seikkailee nimenomaan Lemminkäisen kanssa; miehen, jolla on tulivuori rinnassa ja jonka pään sisällä salamoi tuhat asiaa. Nyt Lemminkäisellä on vierellään hahmo, joka ymmärtää häntä täysin ja selittää katsojille missä mennään.

Inspiraation lähde: ihmiset ja aihe

Aina mielikuva ei käy toteen. Kalevala jos mikä on soiva teos, mutta Haminan Teatterissa heinäkuussa kantaesityksensä saanut Super-Kalevala tarjoaa lauluja maltillisesti – siitäkin huolimatta, että esityksen tekijät ovat musikaalisesti taitava ryhmä ja ohjaaja kokenut säveltäjä.

– Voisi ehkä sanoa, että esitys on reaktio omia periaatteitani vastaan, Juho Liira toteaa.

Hän on aiemmin tehnyt kaksi suomalaisesta kansanrunoudesta innoituksensa saanutta, läpisävellettyä rock-oopperaa, Lemminkäisen virren ja Aino Rock Oopperan.

– Tarkoitukseni oli tuoda tähänkin teokseen laulettuja osia, mutta niiden harjoitteleminen ei tuntunut yhtä kiinnostavalta kuin se materiaali, jota olimme jo yhdessä synnyttäneet näyttämöllä.

– Helsingissä treenasimme biisejä viulujen kanssa, mutta kun näimme Haminan Teatterin mustan laatikon, ne eivät enää tuntuneet istuvan valitsemaamme esitystyyliin, tuottaja Jonni Haasanen lisää.

Täysin musiikiton Super-Kalevala ei toki ole. Inkerin Kansallisteatteri on tehnyt kansalliseepoksen tarinoista energisen seikkailun, ja siksi äänisuunnittelukin yltyy paikoin mahtipontisiin sävyihin.

Inkerin Kansallisteatterin taival käynnistyi vuosi sitten, kun mm. Kellariteatterissa, Ilves-Teatterissa ja Ylioppilasteatterissa työskennelleet Liira ja tuottaja Haasanen ryhtyivät kokoamaan ensemblea uuden produktion tiimoilta.

– Mietimme Juhon kanssa, ketkä ovat hyviä tyyppejä ja keiden kanssa olisi makeeta tehdä duunia. Teatterin perusporukka on nyt aika lailla hallussa: on ohjaaja, tuottaja, pari teknikkoa ja liuta näyttelijöitä. Ensemblen kokoonpano saattaa muuttua, kun teemme jotain muuta, Haasanen sanoo.

Yksi sähköpostiviestin – ”Mitä teet kesällä?” – saaneista oli Nätyllä Tampereen yliopistossa opiskeleva Saarela.

– Tunsin Jonnin entuudestaan, Juhon tiesin. Tunsin myös osan näyttelijöistä, mutten ollut työskennellyt heidän kanssaan aiemmin. Kun sain tietopaketin tulevasta, Super-Kalevala kiinnosti heti, samoin työskentely ryhmän kanssa. Siinä oli minun inspiraationi lähteä mukaan: ihmiset ja aihe.

Intensiivinen korkean paikan leiri

Teatterikorkeakoulussa ohjauksen koulutusohjelmassa opiskeleva Liira on valmistunut Metropoliasta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, minkä hän kokee määrittävän asennoitumistaan työhön.

– Asetun ennemmin jonkin yhteisön palvelukseen kuin keskityn siihen, mikä on tarkka havaintoni maailmasta. Ohjaaja on tavallaan meta-ammatti, yksin ei voi tehdä mitään. Voin ehdottaa, ja jos on hyvät näyttelijät, he tekevät sen.

Super-Kalevalan valmistuminen oli Liiran, Haasasen ja Saarelan mukaan sekä työryhmälähtöistä että ohjaajavetoista.

– Harjoitustilanteeseen mennessä pitää olla riittävästi lähtöjä, mutta kyllä parhaat jutut syntyvät harjoituksissa nousevista häiriöistä. Joku esimerkiksi ymmärtää jonkin jutun eri lailla tai tekee kohtauksen tavalla, jota en olisi pystynyt kuvittelemaankaan.

Liira muistuttaa, että yhdessä työskenteleminen muuttaa kommunikaatiota.

– Uusia kohtauksia on helpompi lähteä lähestymään sen takia, että on jo jaettu maailma syntyvästä teoksesta. Toisaalta harjoitusaika on ollut tiivis ja omaksuttavaa tekstimassaa paljon, mikä korostaa ohjaajan roolia, Liira sanoo ja kutsuu Super-Kalevalan Haminan-viikkoja intensiiviseksi korkean paikan leiriksi.

– Kun Helsingissä pidimme kolmen tunnin treenit, jokainen palasi niiden jälkeen omaan elämäänsä, kunnes parin päivän päästä tapasimme taas harjoitusten merkeissä. Haminassa harjoituksia on ollut päivittäin todella paljon, ja täällä olemme myös asuneet ja viettäneet aikaa yhdessä.

Inhimilliset arvot ja hyvät ennusmerkit

Elina Saarela huomauttaa, miten tärkeää on saada tehdä jo opiskeluaikana työtä, johon valmistuu.

– Arvostan sitä tosi paljon, enkä koe, että Inkerin Kansallisteatteriin kuuluminen sitoo tulevaisuuttani. Päinvastoin. Olla osana jotakin ryhmää ennemmin avaa mahdollisuuksia kuin sulkee pois niitä. Se, että kuulun ryhmään, ei tarkoita, ettenkö voisi tehdä jotain muuta. Sehän juuri on vapaissa ryhmissä hienoa.

Kolmikko tähdentää, miten tärkeää on tehdä taidetta myös maakunnissa. Nuorisolaisena kun on vielä mahdollista lähteä liikkeelle taideteko edellä, kuten Haasanen kiteyttää.

Kysymys Inkerin Kansallisteatterin tulevaisuuden suunnitelmista saa ohjaaja Liiran hymähtämään.

– Emme ole vielä puhuneet tulevaisuudesta, mutta jos olemme kavereita Super-Kalevalan esityskauden jälkeenkin, siitä varmasti puhutaan, hän sanoo ja näkee teatterinsa roolin vaeltavana yhteisönä, ei vain yhdessä paikassa toimivana talona.

– Tässä ovat mukana inhimilliset arvot, kuten se, miten ihmiset tulevat toistensa kanssa toimeen. Kyse on myös realiteeteista. Jos esimerkiksi jollekin näyttelijälle tarjotaan ensi kesänä isoa roolia, pysymme siitä huolimatta ystävinä. Tehdään sitten seuraava juttu yhdessä. En tarkalleen tiedä, mihin ryhmämme työ johtaa, mutta ennusmerkit ovat hyvät.


Inkerin Kansallisteatterin Super-Kalevalasta kertova teksti on julkaistu heinäkuussa 2016 kolmiosaisena juttusarjana Vivicas Vänner -säätiön blogissa.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

error: Content is protected !!