Kirjat 

Pyhän miehen sokea ja syntinen taival

Olen ehkä väärässä, mutta tuntuu kuin keskiaikaan sijoittuvien suomalaisromaanien suurin suosio olisi laantunut (viittaan pääosin 1990-lukuun), ja historiaa hyödyntävät kirjailijat, kuten Kaari Utrio, tuoneet tarinoitaan ja henkilöitään lähemmäksi nykyaikaa. Pidän keskiajan elämää kuvaavista romaaneista, ja mieleeni ovat jääneet innoittavina lukukokemuksina mm. Juha Ruusuvuoren Kaniikki Lupus, Tiina Kailan (nyk. Krohn) Bruno, Sirpa Mäkelän Agrippa eli erään maagikon matka ja Anneli Kannon Pyöveli.

Siksi tartuin mielelläni Milja Kauniston trilogiaan, jonka päähenkilönä on todellinen historiallinen henkilö, 1400-luvulla elänyt Olavi Maununpoika. Kauniston kirjat kuvaavat Olaus Magnuksen opiskeluvuosia Pariisin Sorbonnessa; ajanjaksoa, ennen kuin hänestä tuli Turun tuomiokapitulin tuomiorovasti ja sittemmin Suomen piispa.

Sarjan aloittaa Synnintekijä (Gummerus, 2013), ja heti alussa ollaan kuolinvuoteen äärellä. Olavi antaa lukijalle suuren lupauksen, kun hän sanoo tarinan levittävän kirkkaaseen keskipäivän valoon jokaisen karvan ja ruhjeen, taudin ja syöpäläisen. ”Tarina kertoo minua eikä paljasta yhtään sankarillista, uljasta, arvon ansaitsevaa ja hurskasta tekoa tai jaloa luonteenpiirrettä.”

Luvassa on siis kursailematonta kerrontaa, ja sen Kaunisto totta vie taitaa. Sarjan ensimmäinen osa vyöryttää nuoren miehen tielle kaikki kuolemansynnit ja tavanomaisemmat lihan ilot, eikä kirjailija turvaudu sordiinoon vaan ennemminkin mässäilee kaluja, reisivakoja ja yhdyntöjä kuvatessaan. Ja kiusauksiahan kirkonmiehillä piisaa.

Kaksi rakkaustarinaa

Kuolinvuoteelta Kaunisto lennättää lukijan Olavi Maununpojan syntymää edeltävään aikaan, ja esiin piirtyy Beatrix de la Tour d´Auvergne, ranskalaisen aatelissuvun tytär, joka kohtaa elämänsä miehen, Etelä-Walesin herran.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmäksi käy trilogian juoni ja rakenne: kyse on kahdesta eri aikatasossa kulkevasta rakkaustarinasta, jotka risteytyvät ja nivoutuvat toisiinsa monin säikein. Minäkertojana toimii Olavi, joka kuvailee itseään tarkkaavaiseksi katselijaksi ja kuuntelijaksi, mutta jonka Kaunisto maalaa paikoin yllättävänkin sokeaksi mieheksi.

Huomasin välillä ärtyväni turhankin paljon päähenkilön tyhmyydestä, vaikka tajuan kirjailijan tavoitteen sallia lukijan nähdä ja ymmärtää asioita paremmin. Beatrix taas kasvaa vahvaksi oman itsensä hallitsijaksi, joka kuitenkin joutuu ahdinkoon, kun rippisalaisuuksista tulee kauppatavaraa ja kiristyksen välineitä.

Kaikki on naisen syytä

Keskiajalla kun ollaan ja päänäyttämönä toimii yliopiston teologinen tiedekunta, on selvää, että keskiöön nousevat monet uskonnolliset ja kirkolliset kysymykset: kerettiläisyys, perisynti, naisen asema, noituus, inkvisitio.

Kaunisto luotaa herkullisella tavalla naisen ja miehen suhdetta ja viskoo päähenkilön ja lukijan pohdittavaksi kiinnostavia kysymyksiä. Onko suurempi synti miehen haluta naista, vai papin himoita miestä? Mikä on luomakunnan oikea järjestys? Miten ihminen voi olla varma, että hän toteuttaa Jumalan tahtoa eikä omaa tahtoaan?

Hän marssittaa Synnintekijässä framille myös arkkivihollisen, Pierre Cauchonin, joka on inkvisiittori ja Sorbonnen suojelija ja jonka avulla kirjailija käsittelee kaksinaismoraalin ja vallan kysymyksiä. Paholaismaisen piispan haastajaksi nousee ylimysnuorukainen Miracle de Servières, johon Olavi Maununpoika rakastuu.

Kuolema ei säästä ketään

Trilogian toinen osa, Kalmantanssi (Gummerus, 2014), tuo tarinaan kiehtovan henkilön: kerettiläisyydestä ja noituudesta syytetyn Lorrainen neidon, Jehanne Darcin, jonka selliin Kaunisto kirjailijan vapaudella marssittaa myös Olavi Maununpojan. Uskonnollisista näyistään kuuluisaksi tullut nuori nainen johti ranskalaissotilaita voitokkaassa Orléansin taistelussa, mutta myöhemmin englantilaiset vangitsivat hänet ja polttivat roviolla.

Aikana, jolloin ristiinpukeutuminen oli kuolemalla rangaistava teko, miesten vaatteisiin ja sotilaan haarniskaan sonnustautunut Orléansin neitsyt on käytöksellään haastanut kirkollisia piirejä tavalla, joka hakee vertaistaan. Kaunisto ei kuitenkaan tyydy kirjassaan vain kertaamaan tuttua legendaa, vaan hän spekuloi neidon syntyperällä ja sukupuolella ja mahdollistaa näin Olavin pääsyn kuninkaallisiin piireihin ja nostaa keskustelut vallasta, Ranskan politiikasta ja Englantia vastaan käytävästä sodasta aivan uudelle tasolle.

Kauniston kerronta rullaa, ja hän ryydittää tekstin historiallisilla faktoilla ja kiinnostavilla detaljeilla niin sujuvasti, etten voi kuin ihailla. Pidän myös siitä, miten hän hyödyntää aikalaisnimistöä ja latinan kieltä lisäten tapahtumien autenttisuuden tuntua. Toinen osa on kolmiosaisen sarjan suosikkini ja nimensä veroinen myös siksi, että siinä kuolemanvaara tuntuu vahvimmin.

Kenelle kunnian kukko laulaa?

Trilogian päätösosa Piispansormus (Gummerus, 2015) on kiinnostava tutkielma ihmisen kunnianhimosta, ahneudesta ja turhamaisuudesta. Kaunisto kuvaa taiten myös mustasukkaisuutta, joka kasvaa murhaksi asti.

Pidän Miraclen uskonveljelleen antamasta nimestä Magnus Meator, Magnus Harhailija. Se kuvaa päähenkilöä hyvin. Siitä Olavin mieheksi ja ihmiseksi kasvamisessa on kyse: harhailusta tunteiden, tavoitteiden ja tietämättömyyden ristiaallokossa.

On ilo huomata, miten Kauniston teksti terävöityy trilogian edetessä. Ensimmäistä osaa leimaava ylenpalttinen lihan iloissa vellominen vähenee ja katse tarkentuu henkilöiden motiiveihin ja valtapelien kokonaiskuvaan. Kieli on rikasta, ja ihailen kirjailijan kykyä maalata keskiajan ihmiset, kaupunkielämä ja Euroopan monet maisemat eläviksi kaikkine hajuineen ja makuineen.


Helmet-lukuhaaste

Osallistun tänä vuonna Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen. Milja Kauniston trilogialla ruksin kohdat 10 (kirjan kansi on mielestäni kaunis), 34 (kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt) ja 44 (kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta). Kirjojen kannet on suunnitellut Tuomo Parikka. Kaikki kolme ovat hienoja ja sopivat kirjailijan luomaan maailmaan, mutta suosikikseni nimeän Kalmantanssin.

Jätä kommentti

1 × kolme =