Kirjat Matkat 

Soitto on suruista tehty

Heti alkuun tunnustus: Virpi Hämeen-Anttila on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen tekstinsä soljuu niin vaivattomasti, että lukija voi astua tarinaan kuin veneeseen ja antaa virran viedä. Sujuva kerronta ja henkilöt, joihin on helppo samastua, sisältävät ansan nähdä Hämeen-Anttilan romaanit kepeänä viihdekirjallisuutena, vaikka tosiasiassa ne toimivat parhaimmillaan kulttuuri- ja taidehistorian pieninä oppitunteina ja ennen kaikkea henkisenä peilinä, mitä tulee ihmissuhteiden dynamiikkaan ja tunteiden vyyhtiytymiseen.

Kolmen Karl Axel Björkistä kertovan historiallisen dekkarin jälkeen Hämeen-Anttila on palannut nykyaikaan ja vie romaanissaan Villa Speranza (Otava, 2017) lukijansa Italiaan, Pesaro e Urbinon maakuntaan.

Alku on dramaattinen, kun toimittaja Silja Salo pelastaa maailmankuulun oopperalaulajan Eva Morettin jäämästä auton alle. Kiitollinen diiva kutsuu pelastajansa huvilalleen, Villa Speranzaan, missä Silja tutustuu laulajattaren perheeseen: aviomieheen, sisareen sekä poika- ja tytärpuoleen. Taloon kuuluu myös kiinnostava joukko palveluskuntaa.

Nopeasti ilmenee, että Silja pakenee jotakin. Viittaukset menneisyyteen ja Suomeen ovat kuin nokkospelto, pistävä ja polttava. Mitä enemmän hän pakottaa itseään unohtamaan, sitä vahvemmin lukija alkaa arvuutella ja piirtää mielessään kotimaan tapahtumia.

Italialainen huvila on Siljalle taianomainen talo, joka herättää aistit eloon. Sen jokainen huone tarjoaa visuaalisia elämyksiä ja hyppäyksen vuosisatojen taakse. Kauneudesta kasvaa niukkuudessa eläneelle Siljalle lohtu, rohto ja riippuvuus.

Hämeen-Anttila kuvailee yksityiskohtaisesti vaatteita, materiaaleja, värejä ja tyylejä ja kutoo vaikutelmista paikoin ylitsepursuavia maalauksia. Ja kun Italiassa ollaan, kulinaariset nautinnot ovat itsestäänselvyys, eikä kirjailija petä tässäkään vaan sinkauttaa lukijan kerta toisensa jälkeen makujen ja tuoksujen keskelle. Nälkähän siitä tulee. Varatkaa siis lukemisen oheen pieni antipasti-setti.

Villa Speranza kuvaa rakkautta, sen mahdollisuuksia ja mahdottomuutta, mutta kolmiodraaman alla kulkee teemoista suurin, kuolema, joka on muuttanut rajusti päähenkilöiden elämää ja tehnyt osin turraksi. Kuoleman läsnäolo on rivien välissä vahva, ja ainakin minut se piti valppaana silloinkin, kun Hämeen-Anttila kuljetti tarinaa kevyemmillä tasoilla.

Aiemmista kirjoistaan tuttua on kirjailijan tapa valjastaa taiteenlajit tulkitsemaan henkilöiden persoonaa, tunne-elämää ja motiiveja. Tällä kertaa hän hyödyntää mestarillisesti kirjallisuutta ja klassista musiikkia. Kirjan loppuun liitetty lista tunnelmaan virittävistä teoksista on kätevä, ja myönnän jo käyttäneeni sitä varatessani kirjastosta uutta – tai siis vanhaa – kuunneltavaa.

Kiinnostavaa Villa Speranzassa on se, miten hyvin neljään vuorokauteen mahdutettu tarina taipuisi näyttämölle. Kirjassa on kaikki kamarinäytelmän ainekset – jos määritelmää hiukan venytetään ja osa palvelijoista tiputettaisiin pois. Tämä amatööri ja diletantti menisi kyllä katsomaan esityksen.

Ote kirjasta

– Amatööri merkitsee rakastajaa, sanoo Wiklund. – En ymmärrä, miksi se sana on muuttunut ihmisten suussa niin halpa-arvoiseksi. Samoin kuin diletantti. Delectare merkitsee latinaksi ilahduttamista, ilon tuottamista. Diletantti oli alun perin sellainen, jolle taide tuottaa iloa, joka harrastaa sitä sen itsensä takia, eikä vain velvollisuudesta tai rahasta. (s. 156–157)

Kuva

Virpi Hämeen-Anttila © Mirva Kakko 2013. Otava.


Helmet-lukuhaaste

Virpi Hämeen-Anttilan romaani osuu Helmet-kirjastojen lukuhaasteen kohtaan 49, sillä Villa Speranza on vuoden 2017 uutuuskirja.

Jätä kommentti

12 − 10 =