Muistini koostuu neliöistä

Näkemistä on totuttu pitämään totuuden mittarina – kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – mutta tosiasiassa ihmiset tulkitsevat näkemäänsä aina omien kokemustensa ja tunteidensa pohjalta. Siksi sama kuva voi synnyttää katsojissa täysin vastakkaisia reaktioita.

Jäin miettimään kuvien, kuvaamisen ja näkemisen merkitystä, kun työkoneeni hajosi pari viikkoa sitten eikä tiedostoja saatu pelastettua. Sinne katosivat tuhannet kuvat. Osan olin tallettanut pilveen, osan siirtänyt muistitikuille, mutta osan menetin lopullisesti. En ole ammattikuvaaja, mutta tykkään napata kännykälläni hetkiä talteen, sillä tiedän etten muista valtaosaa näkemästäni jälkeenpäin.

Leena Saraste kirjoittaa kirjassaan Valokuva – muisto, viesti, taide (Musta taide, 2010), miten kameran esille ottaminen korostaa tilanteiden merkittävyyttä, joskin se voi samalla vähentää niiden aitoutta ja hartautta. Kamera kädessä jokainen on kuvaaja ja voi sen ansiosta päästä myös kulissien taakse. Niin ei välttämättä tapahdu pelkkää kännykkää heilutellessa, vaikka puhelinten kamerat ovatkin nykyään teknisesti todella hyviä. Mutta henkilökohtaisen muistokoosteen tekemiseen kännykkä on täydellinen: pieni, kevyt, heti käyttövalmis.

Yksilöllistä tai sitten ei

Saraste huomauttaa, että ihmisten kuva-albumeissa on harvoin yksilöllisyyttä, vaikka olisimme eläneet hyvinkin erilaista elämää. Valokuvauksen harrastajat vaikuttavat hänen mukaansa usein postimerkkeilijöiltä, joilla kaikilla pitää olla kokoelmassaan samanlainen kuva kuin suurilla mestareilla.

Se pätee myös Instagram-kuvavirtaani, jota aloin koota marraskuussa 2014. Samat taideteokset, veistokset ja patsaat, samat kirjat ja elokuvat, samat kahvilat ja ravintolat, samat matkoilta tutut maisemat, suuret ja pienet nähtävyydet, auringonnousut ja -laskut ja kaikenlaiset hellyttävät tai eksoottiset eläimet toistuvat muidenkin kuvakokoelmissa.

Siitä huolimatta kaivan kerta toisensa jälkeen kännykkäni esiin ja nappaan kuvan. Onhan kyse minun muistoistani; sen hetken tallentamisesta, jolloin vaelsin Oxfordin yliopiston luonnonhistoriallisessa museossa, seikkailin Minna Canthin matkassa sadan vuoden takaisessa Suomessa, uppouduin turkulaisessa taidemuseossa Rut Brykin mosaiikkiteoksiin, herkuttelin tuoreilla munkeilla Pyynikillä tai ihailin Helsingin Rikhardinkadun kirjaston kierreportaita.

Kun Arizonan valtionyliopiston kolmihenkinen tutkijaryhmä analysoi Instagramin kuvasisältöjä ja käyttäjiä, he jakoivat julkaistut kuvat sisällön ja kuviin liitettyjen aihetunnisteiden (hashtagien) perusteella kahdeksaan kategoriaan: ystävät, ruoka, tekniset vempaimet, tekstitetyt kuvat (kuvalliset aforismit, meemit jne.), lemmikit, aktiviteetit (kotoilu, reippailu, kulttuuririennot jne.), selfiet ja muoti. Samalla selvisi, että mielikuva Instagramista itsensä markkinoimiskanavana piti paikkansa, sillä eniten julkaistiin selfieitä (24,2 %). Lähes saman verran julkaistiin kuvia ystävistä. Sen sijaan yllättävää – ainakin minusta – oli se, että vähiten tutkijaryhmän analysoimassa aineistossa oli kuvia muodista ja lemmikeistä.

Omat kuvani solahtavat kolmanneksi suosituimpaan kategoriaan eli kuvaan eniten aktiivisuuteen so. kulttuuririentoihin, kuten teatteriin, konsertteihin, museoihin, näyttelyihin ja kirjoihin liittyviä hetkiä. Ruokaa en kovin usein kuvaa, viihtyisissä kahviloissa piipahteluja kylläkin. Yksi suosikkiaiheeni ovat muraalit ja graffitit, tai laajemmin sanottuna julkinen taide. Kannatan prosenttiperiaatetta eli sitä, että osa rakentamisbudjetista käytetään kohteessa taiteen hankintaan tai taiteelliseen suunnitteluun. Sellaisia silmäniloja on kuvavirrassani useita.

Suora yhteys alitajuntaan

Olen siinä mielessä tylsä seurattava, ettei katsoja näe kuvissani mitään äärimmäisen yksityistä. Osin se johtuu persoonastani, osin toimittajan työssä kertyneestä kokemuksesta, ettei kaikki julkisuus ole todellakaan hyvästä. Laiskuus on syynä siihen, miksi kuvissani näkyy niin kovin vähän ihmisiä. Julkisilla paikoilla kuvaaminen on osa perustuslaillista sananvapauttamme, mutta henkilökuvien lataaminen sosiaalisen median kanaviin ei olekaan niin yksinkertainen juttu, enkä viitsi jatkuvasti pyytää lupia julkaisemiseen.

Leena Saraste kertoo kirjassaan, miten 1950-luvulla valokuvauskilpailujen arvostelutilanteissa korostettiin kultaisen leikkauksen kaavaa. Hänen mukaansa sommittelua, terävyyttä ja sopivia kuvauskohteita koskevat kirjoittamattomat säännöt aiheuttivat sen, että tuloksena oli ikävystyttäviä kuvia, joissa kaikki oli siististi paikoillaan ja viimeistely moitteeton. Kun silmäilen kuviani, tajuan olevani tylsä siinäkin mielessä. Pidän liikkeestä, mutta kuvavirtaani en sellaisia lataa. Bongaan muotoja, värejä, luonnon ihmeitä, silmäkarkkeja; asioita, joilla tuntuu olevan suora yhteys alitajuntaani.

Olen julkaissut vain neliön muotoisia kuvia – se oli Instagramin alkuperäinen idea – ja sille periaatteelle olen yhä uskollinen. Mitä pidempään olen sovellusta käyttänyt, sitä lyhyempiä kuvateksteistäni on tullut. Hashtagit soveltuvat koordinaateiksi ja kertovat olennaisen. Ehkä jonain päivänä luovun niistäkin.