Armoton pahuuden läpivalaisu

Näyttämölle astuu kokovalkoisiin pukeutunut siivekäs hahmo, tuhon enkeli, kuten näytelmän nimeen liitetty suomenkielinen lisäys kertoo. Vai viittaako se kreivitär Margit von Batthyányyn, joka teloitutti lähes 200 unkarinjuutalaista linnanjuhliensa kohokohtana?

Huhtikuun alussa Teatterimontussa Tampereella kantaesityksensä saanut Rechnitz (Tuhon enkeli) on komea näyttö vuonna 2012 perustetun Jalostamo-kollektiivin taidoista ja tinkimättömyydestä. Samalla se on merkittävä kulttuuriteko. Itävaltalaisen Nobel-kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmiä ei ole Suomessa esitetty kuin kerran aiemmin, 19 vuotta sitten.

– Teemme ohjelmistovalinnat aina taiteellisista lähtökohdista käsin. Haluamme olla osa eurooppalaista teatterikenttää ja hakea vaikutteita ennemmin sieltä kuin pysytellä vain täällä pienessä pussissa, jossa kaikki touhuavat. Rechnitz asettui superhienosti siihen kontekstiin, Anna Lipponen sanoo.

Luennolta Alppien kautta illallisille

Jukka-Pekka Pajunen on suomentanut Jelinekin näytelmän tilaustyönä Jalostamo-kollektiiville ja sovittanut 124-sivuisen tekstin yhdessä ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen kanssa triptyykiksi, jossa erilaiset teemat, tyylilajit ja aikakaudet vuorottelevat.

Rechnitzin linnassa vuonna 1945 toteutettu joukkomurha toimii näytelmän lähtökohtana. Esitys luotaa eurooppalaista lähihistoriaa, ihmisen pahuutta ja syyllisyyden kieltämistä. Se pakottaa pohtimaan historiankirjoituksen oikeellisuutta ja historioitsijoiden moraalia, kun uhrien kohtalo ja syyllisten teot katoavat kaunistamisen ja tietoisen unohtamisen tieltä.

– Ensimmäinen osa on ehkä perinteisin, Anna Lipponen luonnehtii ja korostaa puhuvansa vain omasta näkökulmastaan.

Toisessa osassa Annan näyttelemä enkeli muuttuu Margitiksi, tyyli vaihtuu tanssilliseksi ja katsoja huomaa päätyneensä tutkijaryhmän huomasta moderniin musikaaliin, jossa diskobiitit hakkaavat ja tarina etenee riehakkaissa after ski -tunnelmissa. Kolmas osa, Illalliset, on monisäikeistä teatterileikkiä, jossa siirtymät esiintyjien ja roolihenkilöiden välillä ovat kiehtovia ja arvaamattomia. Kaiken taustalla kajahtavat teloituslaukaukset.

Sanansaattajat perkaavat menneet esiin

Kun näyttelijä saa käsikirjoituksen, hän ryhtyy yleensä ensimmäiseksi luomaan mielikuvia roolihenkilöstään. Rechnitzissä sellainen lähestymistapa ei Lipposen mukaan toimi, koska Jelinek ei ole nimennyt saati määritellyt henkilöitä.

– Hän on kirjoittanut esseenomaiseen tekstiin vain yhden parenteesin: sanansaattaja puhuu. Käytännössä työ käynnistyi niin, että aloimme haarukoida eri teemoista henkilöitä. Assosiaatioryöppyjen myötä henkilöt alkoivat rakentua pala palalta.

Jelinekin teksti on kielellisesti hyvin värikäs, jopa oikukas, täynnä assosioivaa ajatuksenkulkua, kielileikkejä, faktoja ja sitaatteja.

– Välillä teksti muistuttaa antiikin draamaa, välillä se taipuu shakespearemaiseen runomuotoon. Ja sitten yhtäkkiä, Jelinek kirjoittaa hyvin yksinkertaista kieltä. On ollut haastavaa ottaa teksti haltuun, Lipponen myöntää.

Esitykset luovat Jalostamo-kollektiivin leiman

Anna Lipponen kuvaa Rechnitzin valmistumista pitkäksi, kerrokselliseksi ja äärettömän mielenkiintoiseksi prosessiksi. Näytelmän piti alun perin saada ensi-iltansa maaliskuussa Kiasma-teatterissa, mutta taidemuseon remontti sekoitti suunnitelmat.

Työryhmä on työstänyt esitystä useissa eri mittaisissa jaksoissa, sillä osa tekijöistä on samanaikaisesti työskennellyt muissa teattereissa. He harjoittelivat kaksi viikkoa mm. Saaren kartanon residenssissä.

– Pyrkimyksenämme on päästä irti monien laitosteattereiden käyttämästä aikataulusta, joka useimmiten tarkoittaa kuuden viikon harjoitusaikaa – ja sitten näyttämölle! Haluamme työskennellä pitkäjänteisesti, jotta aiheet ja asiat ehtisivät kypsyä. Meidän ei tarvitse miellyttää. Olennaista on, riittääkö lopputulos meille taiteilijoina. Se on ainut mittari, jolla esityksen onnistuminen voidaan mitata.

Lipponen kertoo Ex tempore -kulttuuriblogissa jokaisen näytelmän olevan hänelle oppimistilaisuus. Nyt uutena tuttavuutena on ollut mm. koreografi Jarkko Mandelinin uusi liikekieli.

Lipponen sanoo olevansa ylpeä siitä, että Jalostamo on toteuttanut Rechnitzin kaltaisen produktion.

– Olen ylpeä jokaisesta hetkestä! Se on vaatinut kaikilta valtavaa sitoutumista. Todellisuushan on, että meiltä puuttuu koko se infrastruktuuri, joka mahdollistaa ja helpottaa laitosteatterissa taiteilijana toimimisen. Täällä teemme kaiken itse. Käytännössä se tarkoittaa, että jokaisen pitää tehdä paljon muutakin kuin hoitaa pelkästään oma tonttinsa.

Visualistin taidonnäyte: vangitsevaa sekatekniikkaa

Näyttämön yläpuolella leijuu valaistuja eläinten päitä, metsästäjien voitonmerkkejä. Tilan täyttää kuoritun puun pihkainen tuoksu. Taustalla välähtelevät suuret digitaaliset näytöt, joiden kautta teatteri kasvaa milloin avaraksi pelloksi, milloin sarjakuvamaiseksi taistelukentäksi.

Jalostamo-kollektiivin Rechnitz (Tuhon enkeli) on visuaalisesti poikkeuksellisen vahva ja vangitseva. Esityksen lavastuksesta, valo- ja videosuunnittelusta vastaa Petri Tuhkanen.

Hän on yhdistänyt ideoita ja tyylilajeja tavalla, jota ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen luonnehtii sekatekniikaksi.

– Kun monta tyylilajia yhdistetään päällekkäin, ne voivat yhdessä luoda kiinnostavan kuvan. Yksittäin samat elementit eivät välttämättä toimisi, tai ne saattaisivat olla hirvittävän alleviivaavia, Petri Tuhkanen sanoo.

Vaikeuskertoimia esityksen suunnittelussa lisäsi se, ettei työryhmällä ollut alkuvaiheessa tekstiä tukenaan, ainoastaan fragmentteja näytelmän tapahtumista.

– Lähdimme ideoimaan aiheen ja ympäristön pohjalta. Assosiointi on ollut hyvin tärkeää. Millaisia mielikuvia ja mielleyhtymiä synnyttävät esimerkiksi Itävalta, toinen maailmansota, juutalaisten ampuminen? Hautoja. Entä muuta? Ja miksi niin vahvasti haluan nähdä lavalla puisia asioita?

Riski sisältää myös mahdollisuuden

Ennen kuin Jalostamo-kollektiivi päätyi Nobel-palkitun kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmään, työryhmä otti selvää, olisiko mahdollista toteuttaa näyttämöversio Kimberly Peircen ja Andy Bienenin käsikirjoittamasta, tositarinaan pohjautuvasta elokuvasta Boys don´t cry.

– Se ei onnistunut tekijänoikeudellisista syistä, mutta kartoitus käynnisti keskustelun, millaisia aiheita haluaisimme käsitellä.

Petri Tuhkanen opiskelee parhaillaan Teatterikorkeakoulussa, mutta hän on tehnyt teatteria pitkään ja laaja-alaisesti. Laitosteattereissa työskenteleminen on vahvistanut halua tarttua aiheisiin ja valita näytelmiä tekijöiltä, jotka eivät välttämättä pääse esiin suurta yleisöä havittelevissa teatteritaloissa.

– On eri asia tehdä Anton Tšehovin Vanja-eno kuin Elfriede Jelinekin Rechnitz. Aika monilla on kokemus tai ainakin jonkinlainen mielikuva Vanja-enosta, mutta kenelläkään ei ollut kokemusta Rechnitzistä. Kantaesityksissä on aina riskinsä, mutta myös mahdollisuus löytää taiteilijana jotakin sellaista, jota ei ole aiemmin kokenut tai tehnyt.

Historia toistaa itseään. Valitettavasti.

Teatterimontussa Tampereella viime kuussa kantaesityksensä saanut Rechnitz kertoo juutalaisten joukkoteloituksesta, jonka itävaltalainen kreivitär Margit von Batthyány järjesti juhliensa päätteeksi vuonna 1945.

– Se, että olisimme toteuttaneet näyttämöllä Schindlerin lista -elokuvan kaltaisen realistisesti mahdollisimman tarkan kuvauksen, ei kiinnostanut minua. En myöskään halunnut asettua tapahtumien yläpuolelle ja kylmästi analysoida, miksi jotkut ihmiset tappoivat toisia. Sen sijaan minusta on ollut valtavan kiehtovaa työstää sitä, miten noinkin järkyttävää tapahtumaa voisi käsitellä muutoin kuin dokumenttiteatterin keinoin.

Tuhkanen hämmästelee, miten historia toistaa itseään ilman, että ihmiset ottaisivat menneisyydestä opikseen.

– Minusta on ällistyttävää ja tietyssä mielessä jopa ironista se tosiasia, että juutalaiset toistavat tällä hetkellä samoja asioita kuin heitä kohtaan tehtiin viime maailmansodan aikana. Tuntuu kuin käynnissä olisi loputon luuppi. Onko ihminen siis kyvytön oppimaan mitään esimerkiksi sodasta?

Rechnitz on työryhmän biisi

Teatterimaailmassa nostetaan usein ohjaaja esiin, mutta Petri Tuhkanen huomauttaa Jalostamo-kollektiivin toimivan toisin.

– Ohjaajan henkilön ja merkityksen korostaminen on teatterialalla perinteinen konventio, mutta Rechnitz on työryhmän biisi. Olemme pieni itsenäinen ryhmä, jonka jäsenet ovat sitoutuneita yhteisiin produktioihin, vaikka joudummekin toistaiseksi työskentelemään epävarmalla pohjalla.

Vaikka palkasta ei ole aina ollut varmaa tietoa, tekijöiden asenne työhön on intohimoinen. Käytännössä se tarkoittaa, että jokainen on venynyt reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolelle.

– Poistuin suunnittelijan tontiltani jykevästi joka päivä ja tein niin näyttämömestarin, lavasterakentajan, valoteknikon, yleisen teknisen tuottajan kuin graafikonkin töitä.

Rechnitz (Tuhon enkeli), jonka uusintaensi-ilta on tammikuussa 2016 Kiasmassa, on Petri Tuhkasen maisterintyön taiteellinen osuus. Hän hymähtää ja kutsuu edessä olevaa savottaa miinaksi, sillä esityksestä pitää raportoida myös kirjallisesti.

– Materiaalia on paljon – muistiinpanoja, valokuvia, videoita – mutta valitettavasti osan harjoitusjaksoista ehdin räpsiä vain kännykällä. Olisi ollut hienoa, jos olisimme saaneet jo alkumetreillä jonkun dokkaristin taltioimaan Rechnitzin valmistumista.

Voiko teatteri antaa mahdottomalle muodon?

– En pidä itseäni eksperttinä haastavissa teatteriteksteissä, silti teen niitä, tunnustaa ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen.

Vaikeuskertoimet olivat korkeat myös tuoreimmassa näytelmässä, jonka Iivanainen ohjasi Tampereen Teatterimonttuun. Huhtikuun alussa sai kantaesityksensä Elfriede Jelinekin kirjoittama ja Jukka-Pekka Pajusen tilaustyönä suomentama Rechnitz (Tuhon enkeli), jota Iivanainen luonnehtii brechtiläis-antiikintragedialliseksi tajunnanvirtarunoksi.

– Jelinekin 124-sivuisessa esseessä on useita tyylejä, ja virkkeiden lauserakenteet saattavat olla kaksi sivua pitkiä. Henkilöt väittävät koko ajan vastaan, epäröivät, viittaavat, aloittavat uudestaan, assosioivat. Halusin ottaa haasteen vastaan, vaikka se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Vähän kuin olisi ryhtynyt soittamaan sinfoniaa, vaikka on vasta ottanut melodikan käteen.

Iivanaisen ja Jalostamo-kollektiivin yhteistyö juontaa parin vuoden taa Kotkan kaupunginteatteriin, jonne hän ohjasi Ibsenin Hedda Gablerin. Esityksen valosuunnittelijana toimi Petri Tuhkanen.

Anna Lipponen kuului myös teatterin henkilökuntaan, mutta hänen kanssaan Iivanainen ei saanut tilaisuutta työskennellä. Tilanne korjaantui, kun Jalostamo-kollektiivi pyysi Iivanaista ohjaamaan uuden esityksen.

– Näkemyksemme kohtasivat, samoin ikämme ja tietyllä tavalla sukupolvisuus. Meillä oli myös samankaltaisia kokemuksia teatterissa työskentelemisestä. Oli helppo suostua pyyntöön.

Teatterintekemisen erilaiset todellisuudet

Teatterikorkeakoulusta vuonna 2010 ohjaajaksi valmistunut Hilkka-Liisa Iivanainen opiskeli aiemmin näyttelijäntyötä ja teatteritaiteita Chicagossa Yhdysvalloissa. Kotkan kaupunginteatterin lisäksi hän on ohjannut mm. Lahden, Oulun ja Turun kaupunginteattereissa.

– Olen saanut tehdä todella paljon sellaisia esityksiä, joita olen halunnut. Mutta samalla minusta tuntui, että jokin paine sisälläni kasvoi. Olin tavallaan tilanteessa, jossa taidekoulun tekemisen ja ammattikentän tekemisen todellisuudet olivat kohdanneet.

Iivanainen kertoo joutuneensa teatterissa usein vastaamaan kysymyksiin, onko esitys hauska ja miten sitä voitaisiin myydä.

– Ne eivät ole huonoja kysymyksiä, mutta aiheissa, jotka minua kiinnostavat, on alitajuisemmat, melankolisemmat tai assosiatiivisemmat tunnelmat kuin vaikkapa suoraa päivänpoliittisuutta heijastavissa näytelmissä. Ne ovat enemmän sukua esimerkiksi Sylvia Plathille, David Lynchille, Sarah Kanelle.

Uuden tekeminen inspiroi ja kehittää

Rechnitz-näytelmän keskiössä on lähes 200 unkarinjuutalaisen joukkoteloitus, jonka itävaltalainen kreivitär Margit von Batthyány järjesti juhliensa päätteeksi vuonna 1945. Samalla Jelinekin teksti kyseenalaistaa historian kirjoittamisen traditiot.

– Tekstissä on nähtävissä mustan huumorin värittämä suhde historiankirjoituksiin. Jelinek parodioi ihmisten pyrkimystä kertoa historiaa kunniallisena tapahtumana, vaikka tosiasiassa se on meidän tavoittamattomissamme. Ketä palvelee se, että yritämme tiivistää järkeä ja tunne-elämää pakenevat tapahtumat tyylikkääseen dokumenttiin ja narratiiviin? Voisiko teatteri repiä sen ja antaa muodon mahdottomalle?

Iivanainen huomauttaa, ettei kukaan tekijöistä voinut tietää, miltä esityksen tulisi näyttää. Kyse oli kantaesityksestä ja ennen kaikkea tekstistä, joka salli erilaiset lähestymistavat ja poikkeuksellisetkin toteuttamisen keinot.

– Tosiasia on, että kaikki meistä aistivat ja tunsivat koko ajan, että olimme tekemisissä jonkin täysin uuden kanssa. Aivojen hermoverkkoihin on Rechnitzin myötä syntynyt valtavia jälkiä! Kollegani Irene Aho totesikin: ”Kaikkihan pelkäävät sitä kirjailijaa. Te opitte niin paljon!”

Vahva sitoutuminen näkyy lopputuloksessa

Hilkka-Liisa Iivanainen sanoo Rechnitzin olleen eräänlainen teatterintekijän testi, joka on vaatinut kaikilta mukana olleilta uskallusta, sitoutumista ja valtavan määrän työtä myös muilla kuin omalla tontilla. Koska produktion rahoitus on järjestynyt tipoittain, pääosin apurahoina, esityksen valmistuminen on vienyt aikaa.

– Pitkäjänteinen työskentely vapaan ryhmän supermonipolvisena yhteistyönä on ollut haastavaa, koska emme aina tienneet, miten seuraava harjoitusjakso rahoitettaisiin. Arvostan Jalostamo-kollektiivin jäsenten asennetta. Kun päätös ottaa riski ja tarttua Jelinekin tekstiin oli tehty, ryhdyttiin toimeen. Edes se, että esityksen ensi-iltakaupunki vaihtui kesken kaiken, ei horjuttanut projektia perustuksiltaan.

Iivanainen sanoo, että tekijät ovat alusta lähtien olleet rehellisiä toisiaan ja työstämäänsä materiaalia kohtaan.

– Käsillä on ollut todella vaikea teksti ja työteliäs esitys. Olemme hyvin avoimesti toistaneet kaikissa käänteissä, että irrottautuminen projektista on sallittua, eikä se särje ystävyyttä tai yhteistyön mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Niin ei kuitenkaan käynyt, kaikki pysyivät tiukasti mukana.

– Koen, että taidealalla työskentelevillä on valtavan korkea työmoraali. Rechnitzissä ihmiset ovat antaneet paljon: aikaansa, luovuuttansa, lihas- ja työvoimaansa, kaikkea! Uskon, että meitä kaikkia on yhdistänyt ja sitouttanut tietoisuus siitä, millaisen materiaalin äärellä olemme. Se, että olemme tuoneet Elfriede Jelinekin tekstin näyttämölle ensimmäistä kertaa 20 vuoteen Suomessa, on mielestämme myös taidepoliittinen teko.

Jalostamo-kollektiivin Rechnitz-esityksestä kertova teksti on julkaistu toukokuussa 2015 kolmiosaisena juttusarjana Vivicas Vänner -säätiön blogissa. Valokuva © Petri Tuhkanen.