Viivan voimalla
On vuosi 4062. Ihmiset ovat kuolemattomia. 20-vuotias Nokia Isoevo muuttaa New Rauma -nimiseltä avaruusasemalta Maan päälle opiskelemaan, jotta hänestä tulisi meemiarkeologi.
Hanna-Pirita Lehkosen piirtämä sarjakuva The Immortal Nerd alkoi ilmestyä marraskuun alussa eteläkorealaisella LINE Webtoon -verkkosivustolla, jolla on kuukausittain noin 18 miljoonaa kävijää.
– Osallistuin viime kesänä sivuston omistavan yrityksen, Naver Corporationin, järjestämään sarjakuvakilpailuun ja pääsin 800 ehdokkaasta 16 parhaan joukkoon. Niistä yleisö sai äänestää voittajat. Neljä eniten ääniä saanutta pääsivät töihin Naverille. En pärjännyt äänestyksessä, mutta kilpailun järjestäjät pitivät sarjakuvastani niin paljon, että he halusivat palkata myös minut.
Lehkonen työskentelee kuukausipalkalla. Sopimus tarkistetaan kolmen kuukauden välein. Samalla arvioidaan palkan määrä.
– Käytännössä se voi tarkoittaa palkankorotusta, mikäli lukijamääräni on naverilaisten mielestä tarpeeksi korkea. Tällä hetkellä piirrän viikoittain kaksi lukua eli noin 20 sivua, mikä on todella paljon. Onneksi sain tietää työstä jo elokuussa, joten osasin varautua ja pystyin tekemään lukuja valmiiksi.
Paras vaihtoehto: taide
Kauhajoella kasvanut Lehkonen haikaili jo lukiovuosinaan taiteilijan urasta, mutta lähistö tyrmäsi idean: Ei sillä elä! Älä edes yritä!
– Siksi lähdin Ylivieskaan opiskelemaan yhteisöpedagogiksi. Olin ollut mukana seurakunnan nuorisotyössä, ja tykkäsin siitä kovasti. Mutta kaipasin taiteen tekemistä. Piirsin opiskeluaikanani sarjakuvalehden, ja sen jälkeen en halunnut muuta tehdäkään.
Enää Lehkonen ei epäröinyt, vaan hän suunnisti Liminkaan ja aloitti opinnot taidekoulun sarjakuvalinjalla. Vuotta myöhemmin hän muutti puolisonsa kanssa pääkaupunkiseudulle ja ryhtyi opiskelemaan graafista suunnittelua Vantaan Metropoliassa.
– Ensimmäinen opiskeluvuosi oli todella hyödyllinen, sillä opin monia asioita, joita voin käyttää sarjakuvassa. Toisena vuonna opetus keskittyi yritysbrändäämiseen, mikä ei kiinnostanut minua lainkaan. Tiesin olevani oikealla alalla, mutta aloin saada niin paljon töitä, ettei aikani riittänyt enää opiskeluun.
Tavoite: toisenlainen todellisuus
Sarjakuvissa Hanna-Pirita Lehkosta kiehtoo tarinankerronta. Hän sanoo joskus miettineensä, miksi ei ryhtynyt tekemään elokuvia.
– Ehkä se johtuu siitä, että haluan tehdä käsilläni. Sarjakuva sisältää molemmat. Sarjakuvissa voin myös venyttää rajoja. Haluan sankareiksi naisia ja muita sukupuolia; kaikkia sellaisia ihmisryhmiä, jotka normaalisti on rajattu esimerkiksi uhreiksi tai pahiksiksi. Minua ei kiinnosta pätkääkään luoda maailmoja räjäyttäviä avaruussotia. Minua kiinnostaa pienen ihmisen elämä, jossa asiat ovat hyvin eri lailla kuin ne oikeasti nyt ovat.
Lehkonen haluaa kertoa sellaisista ihmisistä, jotka eivät muutoin saa tarinaansa julki.
– Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä ja queer-kulttuuria koskevat aiheet ovat minulle tärkeitä. Yritän sarjakuvieni avulla kaataa raja-aitoja – tai edes madaltaa kynnyksiä. Se on tavallaan toisenlaisen todellisuuden luomista: nyt on näin, mutta jos asiat olisivatkin toisella tavalla, mitä tapahtuisi?
Mentori: vertaistukea ja neuvoja
Lehkonen nimeää työharjoittelun Sarjakuvakeskuksessa yhdeksi uransa parhaimmaksi asiaksi. Yhtä tärkeänä hän pitää Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämää Sarjakuvatblogit.com-palvelua.
– Sarjakuvakeskuksessa tutustuin muihin tekijöihin. Urani aloitin bloggaamalla eli julkaisin feministisiä mielipidekirjoituksia sarjakuvina, jolloin Feministisen sarjakuvatoiminnan jäsenet ottivat minuun yhteyttä ja kysyivät, haluaisinko tulla mukaan heidän toimintaansa. Siitä on ollut todella paljon iloa ja hyötyä, sillä olen saanut yhteisöltä sekä tukea että töitä, Lehkonen kertoo ja kannustaa kaikkia halukkaita osallistumaan yhteisön toimintaan.
– Verkostolla on Facebook-ryhmä, mutta meillä on myös live-tapaamisia, työpajoja ja näyttelyitä.
Nykyään Lehkonen myös opettaa sarjakuvan tekemistä. Mentorina toimimisen hän kokee aidosti tärkeänä, osin siksi, että kesti pitkään ennen kuin hän itse sai apua ja tukea.
– Limingan taidekoulussa opettajat tietenkin auttoivat, koska se kuului heidän työhönsä. Mutta pyyteetöntä auttamista en ollut kokenut ennen Feministiseen sarjakuvatoimintaan liittymistäni. Kun näen, että joku on tosi lahjakas ja intohimoinen, jaan mielelläni neuvoja. Minulla on takataskussani valtava määrä kontakteja ja mahdollisuuksia, joita pystyn jakamaan muille sarjakuvantekijöille.
Rohkeus: olla oma itsensä
Eteläkorealainen Naver Corporation ei ole ainoa ulkomainen sarjakuvamoguli, jonka 28-vuotias Lehkonen on vakuuttanut kädenjäljellään. Hän on mukana myös yhdysvaltalaisen Prism Comics -kustantamon uudessa Alphabet-antologiassa, joka esittelee uusinta LGBTQAI-sarjakuvaa ympäri maailman.
– Prism Comicsin edustajat kertoivat viime kesänä San Diegossa pidetyssä Comic-Con International -tapahtumassa vähemmistöseksuaaliryhmiä edustavasta antologiastaan. Joku yleisöstä oli kysynyt, oliko mukana myös aseksuaaleja. Ei, kuului vastaus, mutta Prism Comics olisi kiinnostunut ottamaan mukaan myös heitä tekijöiksi.
– Luin kyseisestä keskustelusta eräästä blogista ja päätin lähettää kustantamoon sähköpostia, jossa kerroin itsestäni ja blogistani. Vastaus tuli nopeasti: Okei, juttusi ovat tosi hyviä. Tässä on sinulle kutsu antologiaan.
Sähköpostin lähettäminen ei ollut Lehkoselle pikkujuttu, sillä se tarkoitti samalla henkilökohtaista kaapista ulos astumista ja asian perkaamista julkisesti sarjakuvan keinoin.
– Aseksuaalisuus tarkoittaa, ettei ihminen tunne seksuaalista kiinnostusta kehenkään. Aseksuaali voi harrastaa seksiä tai olla harrastamatta. Olennaista on siis seksuaalisen kiinnostuksen puute.
– Lääkärit ja psykologit, joiden kanssa olen keskustellut, ovat väheksyneet asiaa ja ilmoittaneet, ettei aseksuaalisuutta ole edes olemassa. Minut on yksiselitteisesti leimattu sairaaksi. Siksi siitä on ollut niin vaikea puhua. Ei ymmärretä, että ihminen vain syntyy sellaiseksi ja voi olla täysin onnellinen. Paineet tulevat ulkopuolelta, ja se ahdistaa. Itse asia ei ole koskaan ahdistanut minua.
Vahvuus: kestä kielteinen vastaus
Hanna-Pirita Lehkonen kannustaa hyödyntämään sähköpostia reippaasti.
– Jos on palo johonkin asiaan, se pitää myös uskaltaa tuoda julki. Eiväthän Prism Comicsin tyypit voi tietää, että jossain Suomessa asuu joku aseksuaali, joka tekee aiheesta hyvää sarjakuvaa. Totta kai minun pitää lähettää viesti ja kertoa, että hei, olen olemassa! Mutta ihmiset eivät uskalla tehdä sitä, koska he pelkäävät, että heidät tyrmätään.
– Olen lähettänyt ihan sikana meilejä, joihin ei ole tullut minkäänlaista vastausta. Olen myös saanut viestejä, joissa lähettäjä kertoo katsoneensa kaikkien hakijoiden työt, eikä minua tällä kertaa valittu. Se on ihan ok. Ei minun tyylini sovi kaikkiin juttuihin. Pitää olla henkistä vahvuutta kohdata kielteinen vastaus. Mutta yksi vaihtoehdoista on aina se, että ovi saattaa aueta.
Lehkonen on myös vieraillut ulkomaisissa sarjakuvatapahtumissa esittelemässä tuotantoaan.
– Feministisen sarjakuvatoiminnan kanssa kävin Chicagossa. Ennen matkaa otin yhteyttä kaikkiin siellä asuviin Twitter-kontakteihini ja lähetin jokaiselle heistä viestin: Moi, olen tulossa Chicagoon. Haluaisitko tavata? Se, että kohtasin ihmiset livenä, vahvisti suhteita ja antoi lisäpotkua sarjakuvien tekemiselle.
Neuvo: perusta sarjakuvablogi!
Työskentelytapaansa Lehkonen luonnehtii nopeaksi. Hän piirtää paljon ja saattaa tehdä saman jutun täysin uudelleen jopa neljä kertaa. Kun hän kyllästyy piirtämiseen, hän tekee nopeita luonnoksia niin huonosti kuin ikinä lähtee. Ideana on välttää blokki ja pitää kanava auki spontaaneille ideoille.
Sarjakuvien tekemisestä kiinnostuneita hän kannustaa perustamaan blogin.
– Sarjakuvablogit.com on todella hyvä palvelu, eräänlainen viidakkorumpu, jonka kautta on mahdollista saada lukijoita ja löytää kiinnostavia tekijöitä. Blogin ei tarvitse olla samanlainen kuin muiden; että piirtäjä kertoo vain omasta elämästään. Blogiin voi laittaa ihan mitä vain. Suomen sarjakuvaseuralla on myös Twitter-tili, jossa vinkataan alan tapahtumista, tekijöistä ja blogeista.
Onko aihetta, johon Hanna-Pirita Lehkonen ei tarttuisi?
– Rasistista näkökulmaa en piirtäisi, vaikka saisin siitä paljon rahaa. Tai ehkä tekisin samoin kuin Hyperreaaliyah-taiteilijaryhmä, joka toteutti Suomen Sisulle järjestön kustannuksella pilailevan videon. Voisin piirtää rasismista, mutta tekisin ehdottomasti antirasistisen sarjakuvan. En myöskään puoltaisi seksismiä.
– Minulla on arvot, joiden puitteissa toteutan työtäni, ja niitä rajoja en ylitä. Perhesuhteistani en tekisi sarjakuvia, koska muut voisivat niiden perusteella tehdä vääriä johtopäätöksiä. Itseäni minun ei tarvitse suojella, mutta en tahdo, että kukaan sanoo rumasti lähipiirini ihmisistä.
Team Pärvelö
Hanna-Pirita Lehkonen, Raakel Hokkanen ja Laura Haapamäki perustivat 10 vuotta sitten sarjakuviin keskittyneen taiteilijaryhmän, joka sai nimekseen Team Pärvelö.
– Olemme kotoisin samalta paikkakunnalta ja tunteneet toisemme lukiovuosista asti. Vaikka asumme tällä hetkellä eri puolilla Suomea – Raakel Jyväskylässä, Laura Rovaniemellä ja minä Vantaalla – teemme jatkuvasti kiinnostavia projekteja. Julkaisemme omakustannesarjakuvia ja myymme niitä sarjakuva- ja animeaiheisissa tapahtumissa, Hanna-Pirita Lehkonen kertoo.
Idean kolmikko sai Japanista, missä toimii lukuisia doujin circle -ryhmiä; piirejä, jotka tekevät yhdessä sarjakuvia. Yhteistyö on järkevää myös siksi, että apurahoja myöntävät tahot tukevat mielellään useamman henkilön muodostamia ryhmiä.
Nimi Pärvelö tulee ryhmän maskotista, vanhasta roolipelihahmosta.
Yksi Team Pärvelön sarja-antologioista, vuosittain ilmestyvä Gaijin, keskittyy Japaniin ja japanilaisten asioiden harrastamiseen.
– Siihen voi hakea mukaan kuka tahansa. Seuraava haku on kesällä 2016. Rohkeasti mukaan vain!
Riipiikö? Piirrä sarjakuva!
Sarjainfo vai Tähtivaeltaja? Reetta Laitinen oli opiskeluvuosinaan ankaran valinnan äärellä. Rahat riittivät vain yhden lehden tilaamiseen. Kumman hän valitsisi?
Vaaka painui sarjakuva-alan vanhimman suomalaisen julkaisun puolelle, ja kohtalo oli sinetöity. Vuonna 2012 Sarjainfon päätoimittajaksi valittu Laitinen kertoo lukeneensa sarjakuvia lapsesta asti.
– Luin varmaan kaiken, mitä Kuopion kirjastosta löytyi. Tintti-kirjat olivat tärkeitä. Vanhempieni kirjahyllyssä oli myös ranskalaisen Claire Bretecherin Turha joukko -sarjakuvia. Tietysti suuri osa tarinoista meni ohi, niissä käsiteltiin muun muassa Ranskan sisäpolitiikkaa 1970-luvulla. Mutta luin nekin sitkeästi – ja tykkäsin.
Kun Helsingin Sanomissa alkoi 1990-luvulla ilmestyä Pauli Kallion käsikirjoittama Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Laitinen tajusi, että on olemassa myös suomalaista sarjakuvaa, vieläpä sellaista, joka kertoi tavallisten ihmisten arkisesta elämästä.
– Löysin myös taidesarjakuvat, mikä auttoi oivaltamaan, että sarjakuva voi olla millaista vain.
Folkloristiikkaa pääaineenaan Helsingin yliopistossa opiskellut, filosofian maisteriksi valmistunut Laitinen, 33, työskentelee nykyään arkistotutkijana Kansan Arkistossa. Pääkaupunkiin muutto mahdollisti osallistumisen Helsingin sarjakuvatapaamisiin.
– Vuonna 2005 uskaltauduin mukaan ensimmäisen kerran. Tutustuin Suomen Sarjakuvaseurassa toimiviin ihmisiin ja sain kannustusta piirtää enemmän sarjakuvia.
Niin käynnistyi Päiväkuvitelmia, yksi Suomen ensimmäisistä sarjakuvablogeista.
– Koen olleeni kannustava esikuva. Blogin tekeminen oli nopeaa. Hahmottelin tarinan mielessäni ja piirsin suoraan luonnostelematta. Alussa tein 6–8 juttua kuukaudessa. Blogi oli tärkeä myös siksi, että se mahdollisti kommentoinnin. En pystyisi piirtämään vain pöytälaatikkoon. On aina kiva, kun sarjakuva herättää keskustelua.
Laitinen muistuttaa, että sarjakuvantekijä tarvitsee paksunahkaisuutta.
– Kaikkien taidetta tekevien pitää pystyä ottamaan vastaan kritiikkiä, koska sitä tulee aina.
Sarjakuvassa Laitista koukuttavat kaikki elementit: muoto, tarina, kerrontakieli, yllätyksellisyys. Hän muistuttaa, että asiat pitää tiivistää iskevästi. Sarjakuvan perusmuodossa, kolmen kuvan stripissä, sisältö on mietittävä tarkoin.
– Sarjakuvalla voi tehdä mitä vain, rajoja on hyvin vähän. Piirtäjä ei ole välttämättä sidottu edes paperiin ja musteeseen, koska netissä voi tehdä täysin omanlaistaan sarjakuvaa. Esimerkiksi belgialainen Brecht Evens tekee hätkähdyttävää kädenjälkeä vesiväreillä. Tykkään myös selkeästä jäljestä, mikä saattaa johtua Tintti-menneisyydestäni. Toisaalta minua viehättää Robert Crumbin rosoinen underground-tyyli.
Reetta Laitinen on tehnyt poliittista sarjakuvaa yhdessä puolisonsa Jami Järvisen kanssa. Kanava-lehdessä neljän vuoden ajan julkaistu Pohjan tahti käsitteli politiikan ikuisia kysymyksiä klassisella tavalla, riimein.
– Jos jokin asia tarpeeksi riipii ja raivostuttaa, teen siitä sarjakuvan. Voisin käsitellä politiikkaa enemmänkin, hän myöntää.
Laitinen kertoo kokeneensa kerran trolliarmeijan hyökkäyksen, kun hän vuonna 2010 teki vihapuheeseen liittyvän sarjakuvan.
– Se ihmetytti, mutta uhkauksia en saanut. Rasismi ei ollut vielä silloin näkyvää, mutta trolleilla oli kotipesä, Hommafoorumi, josta he hyökkäilivät eri puolelle verkkoa kommentoimaan.
– Pienlehti on sarjakuvantekijälle hyvä vaihtoehto, koska se ilmestyy reaalimaailmassa ja tekemiseen tarvitaan vain kopiokone. Suomalaisista nykytekijöistä monet ovat aloittaneet tekemällä pienlehtiä ja myyneet niitä sarjakuvafestareilla.
Laitinen kertoo siirtäneensä sarjakuvien tekemisen toistaiseksi telakalle perheenlisäyksen vuoksi.
– Pieni lapsi on pannut arjen ja aikataulun uusiksi. Se on myös syy, miksi olen luopumassa Sarjainfon päätoimittajan tehtävästä. Seuraavaksi ruoriin tarttuu Aino Sutinen, Sarjakuvakeskuksen tiedottaja. En kuitenkaan aio kadota kokonaan vaan seuraan koko ajan, mitä kentällä tapahtuu.
Sarjakuvantekijöistä kertova juttu Viivan voimalla on julkaistu aiemmin Luukkublues-lehdessä nro 1/2016.
