Kuulkaa laulu graniittinen

Vahvin näky, se joka hyytää sydäntä ja jää kalvamaan mieltä, kertoo tuhotusta Pispalasta ja kaduille ammutuista ihmisistä. Nopeutuvassa tahdissa näyttämön takaseinälle heijastetut valokuvat tikkaavat jälkensä katsojan muistiin ketjuuntuen vääjäämättä nykypäivän uutisten ja sotakuvien kanssa.

Verinen historia dokumentteina edessämme, keskellä fiktiivistä, unen kaltaista teatteriesitystä. Kyse on tehokeinosta, totta kai, mutta menneisyyden perkaaminen tavalla joka ei päästä yleisöä pakoon, antaa samalla sen näkökulman, jonka kautta tarkastella Lauri Viidan elämää, haaveita, tekoja, kipuilua ihmisenä ja taiteilijana. Voiko kukaan kasvaa vahvaksi tällaisen taakan kanssa, saati sitten runoilija, jonka lahjana on herkkyys?

Odotuksista voi kasvaa ansa

Odotukseni Tampereen Työväen Teatterin Viita 1949 -esityksen suhteen olivat niin korkealla, että kyse oli jo epäreilusta asetelmasta. Esitys niputti monta plussaa.

1. Olen seurannut Sirkku Peltolan työtä pitkään ja pidän hänen kädenjäljestään, niin kirjoittajana kuin ohjaajanakin.
2. Tampereella varttuneena olin tutustunut Viidan runoihin jo koulussa, ja hänen kielensä soi tavalla, joka tuo mieleen muistoja, tunteikkaitakin.
3. Myös Viidan persoona on kiehtova.
4. Pääroolin esittäjästä Tommi Raitolehdosta on kehittynyt monitaitoinen ja äärettömän kiinnostava näyttelijä, yksi Työviksen tähdistä, jonka työ puhuttelee katsojaa kerta toisensa jälkeen.
5. Lavastaja Hannu Lindholm tuntee Eino Salmelaisen näyttämön kuin omat taskunsa, ja hänen ratkaisunsa tukevat aina esitystä, kertovat omalla kielellään sen maailmasta. Illusion-palkintonsa ansainnut mies, ehdottomasti.

Mutta eniten odotin musiikillista antia, kapellimestari Eeva Konnun sävellyksiä.

”Musiikki on lupaus suuresta tulevaisuudesta”, ohjaaja Sirkku Peltola luonnehti elokuussa teatterin tiedotustilaisuudessa, jossa saimme kuulla maistiaisia. Enkä totta vie pettynyt. Kontu on tehnyt sellaisia biisejä että alta pois ja Työviksen koko kööri yltää mahdottomiin korkeuksiin niitä tulkitessaan, enkä nyt puhu äänilajista. Eriikka Väliahde ja Jari Ahola laulavat niin koskettavasti, että kylmänväreet juoksivat ihollani toistuvasti.

Musalle siis kymppi plus. Kiitos kuuluu myös viisihenkiselle liveorkesterille.

Jari Ahola laulaa Alfhield-kappaleen, taustalaulajina mm. Niina Alitalo ja Petra Karjalainen.
Heikki Salon kirjoittama näytelmä perustuu elämäkerralliseen aineistoon ja kirjailijan tuotantoon. Tekstistä kuulee, että hän on Viitansa tarkoin lukenut. Salo on myös saanut haltuunsa ennen julkaisematonta materiaalia, Viidan ensimmäiselle vaimolleen sodan aikana kirjoittamat kirjeet. Ne myös paaluttavat näytelmän kohdistuspisteen: kaipuun onneen.

Mutta pysytään vielä hetki lähtötunnelmissa. Aloitus on humoristinen, sillä näyttelijät tervehtivät katsomoon saapujia iloisesti huudellen. Tekijöiden halu sekoittaa fiktion ja todellisuuden välistä rajaa jatkuu, kun näyttämön valtaa peikkopari Kukunor ja Kalahari, Lauri Viidan 1940-luvulla kirjoittaman saturunoelman kaksikko. Veikeistä, yleisöä suoraan puhuttelevista kertojista kasvaa kirjailijan riivaajia, eikä kulu kauan, kun kupliva tunnelma kääntyy piinaavaksi painajaiseksi.

Hyppy toiselle mantereelle

Ensimmäinen näytös on hurja, täynnä rytmiä ja voimaa. Valo- ja videosuunnittelu (Eero Auvinen) on ajoittain loisteliasta, mutta ongelman tuottaa kaiken paljous. Yhdessä vaiheessa pääni ei oikeasti tahtonut ottaa vastaan kaikkea visuaalista tykitystä. Punaisten ja Pispalan tuhoamisen kuvat ovat niin järeää materiaalia – ja niitä vyöryi pitkään – että se salpasi hengen.

Punaisten nöyryyttäminen ja tappaminen toteutetaan myös näyttelijäntyön keinoin. Keskiössä on Viidan sisar Elina (roolissa Eriikka Väliahde), jonka mielenterveys järkkyy kaiken vihan, tuhon ja pelon seurauksena. Se on raastavaa katsottavaa. Erinomaista teatteria, tarkoitan.

Etualalla Eriikka Väliahde ja Suvi-Sini Peltola, takana Petra Ahola, Jari Leppänen, Jari Ahola ja Santeri Helinheimo Mäntylä. Valokuva © Kari Sunnari.

Siirtyminen toiseen näytökseen tuottaa yllätyksen, kun näyttämölle rakentuu näytelmä näytelmässä. Pispalan asukkaat ovat kadonneet, tilalla on afrikkalaista alkuasukasheimoa ja tutkimusretkikuntaa näyttelevä seurue. Näytelmän käsiohjelma paljastaa, että Lindströmin pihvi pohjautuu Lauri Viidan suulliseen synopsikseen. Kohtaus on täydellinen antikliimaksi, hämmentävä, pölyinen ja irrallinen. Siksi tuntuu yllättävältä, että Salo kertoo sen olevan hänelle avainkertomus.

Pieni välisoitto eli oodi verkolle

Kohtaus herätti ensi-illan jälkeen kiihkeää keskustelua teatteribloggaajien parissa, sillä kuten Laura Ulmanen kirjoittaa One Night in Theatre -blogissaan, ”[n]äytelmä ihmissyöjien uhriksi joutuvasta Lindströmistä pohjustetaan toki huonoksi, mutta se ei 2010-luvulla ole mikään syy tuoda lavalle tummaihoisiksi, vähä-älyisiksi villi-ihmisiksi naamioituja näyttelijöitä esittämään hassua tanssia ja ääntelemään hassusti.”

Osallistuin keskusteluun itsekin Twitterissä, en tosin osiota teilaten vaan halusin kuulla tekijöiden näkökulman. Ilokseni myös Talle Kilpeläinen nosti Teatterikärpäsen puraisuja -blogissaan esiin saman aiheen, mutta toisesta näkökulmasta. Hän näki esityksen myöhemmin, mutta keskustelua seuranneena hänen katsomiskokemuksensa oli jo värittynyt. Tähän tarttui Heikki Salo ja kirjoitti Tampereen Työväen Teatterin blogiin laajan tekstin, jossa hän valottaa Lindströmin pihvi -kohtauksen valintaa ja rakentumista.

Kiitos siitä. Minusta on todella hienoa, kun tekijät avaavat työnsä motiiveja ja kertovat näkemyksistään.

Näen verkon hyödyntämisen myös isompana kulttuuripoliittisena ja yleisötyöhön liittyvänä kysymyksenä. On tärkeää, että kulttuurista ja taiteesta keskustellaan yhteiskunnassa, ja erityisen arvokasta on se, kun tekijät, harrastajat, fanit ja yleisö kohtaavat kaikkia kiinnostavan aiheen tai teoksen äärellä.

Mitä tulee katsomiskokemuksen ennalta muovautumiseen, sitä on tapahtunut niin kauan kuin maailmassa on vaikuttanut mesenaatteja, kriitikoita ja muita taiteen puolesta tai vastaan puhujia.

Kun kieli soi ja säkenöi

Toinen näytös keskittyy Viidan ja entisen vaimon, Kertun, suhteeseen. En nähnyt sitä pelkkänä humalaisen ja elämäänsä – tai ainakin kustantajansa päätöksiin – pettyneen miehen hortoiluna ja sänkyyn vonkaamisena (vaikka se kieltämättä korostui), vaan tulkitsin Viidan kaipaavan puhtaaseen aikaan; aikaan ennen kuin mieli järkkyi; aikaan ennen kuin luomisesta katosi ilo ja kepeys; aikaan jolloin hän oli nuori isä ja rakastettu aviomies. Aikaan, joka oli lupauksia täynnä ja hän voisi aloittaa uudelleen, tehdä asiat toisin.

Suvi-Sini Peltola ja Tommi Raitolehto. Valokuva © Kari Sunnari.

Näytelmän nimi, Viita 1949, viittaa rajattuun hetkeen, vaikka muistojen myötä aika venyy menneisyyteen, vuosisadan alkuun asti. Silti yllätyin, miten esityksen maailma kutistui loppua kohden. Samalla toiveeni siitä, että Salo olisi kirjoittanut toisen näytöksen vielä kertaalleen, vahvistui. Teksti olisi kaivannut lyhennystä. Terävöittämistä. Enemmän Viidan persoonaan pureutumista.

Mutta onneksi on ihana suomen kieli, jota niin Viita kuin Salokin käyttävät ja kuljettavat taiten. Oli pitkiä hetkiä, kun vain tuudittauduin sanavirtaan. Kaunista, koskettavaa, vahvaa, roihuavaa.

Varmaa tulkintaa, hyvää heittäytymistä

Näyttelijäntyö on kauttaaltaan taitavaa. Petra Ahola Kukunorina ja Jari Ahola Kalaharina ovat jo visuaalisesti vangitsevia. Petra on notkea, kuin tuuli hän taipuu ja vaihtaa ilmaisun suuntaa miten vain. Jari dominoi tahtoessaan koko näyttämöä ja ajoittain tuntuu, kuin hän laulaisi meidät kaikki suohon. Kaksikon yhteistyö on erinomaista ja puheilmaisu riimeineen tarkkaa, joskin lauluissa osa sanoista kääntyy niin, etten aina tajunnut merkitystä.

Tommi Raitolehto tekee työnsä katsojan huomion vangiten ja Viidan säröt paljastaen, mutta näytelmän painopisteet on valittu niin, että hän jää kummallisella tavalla oman tarinansa sivurooliin. Etualalle nousevat lujaa tekoa olevat naiset: elämänmyönteinen äiti (roolissa Petra Karjalainen) ja ensimmäinen vaimo (Suvi-Sini Peltola).

Peltolasta on kasvamassa yksi suosikkinäyttelijöistäni. Hän hallitsee ilmeiden, pienten eleiden ja puheen sävyjen komiikan ja siirtyy silmänräpäyksessä tunnetilasta toiseen. Petra Karjalainen hehkuu luottamusta ja on näyttelijäntyössään tasaisen varma, mikä sopii Alfhildin rooliin: tässä on kallio johon nojata. Jyrki Mänttäri on ihana! (Tätä kommenttia pitäisi tietenkin laventaa analyyttisesti, mutta jokainen Mänttärin rooleja nähnyt tietää, mitä tarkoitan. Hieno näyttelijä, aivan uskomaton heittäytyjä!) Mika Honkanen kerää katsojien naurut kevyesti, useaan otteeseen. Oli ilo nähdä myös muusikkona ansioitunut Santeri Helinheimo Mäntylä näyttämöllä monessa roolissa.

---

Viita 1949

Kantaesitys 25.10.2016 Eino Salmelaisen näyttämöllä Tampereen Työväen Teatterissa.

Käsikirjoitus: Heikki Salo Ohjaus: Sirkku Peltola Musiikin sävellys ja johto: Eeva Kontu Lavastus: Hannu Lindholm Valo- ja videosuunnittelu: Eero Auvinen Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp Pukusuunnittelu: Jaana Aro Kampausten ja maskien suunnittelu: Pia Kähkönen Orkesteri: Eeva Kontu, Kalle Alatalo, Jani Auvinen/Mikko Renfors, Teemu Broman/Jaakko Luoma, Harri Topi

Sain esitykseen lehdistölipun.