Salaperäisen salapoliisin vaaralliset leikit

Lähtöruutu. En muista, milloin olen lukenut Sherlock Holmes -tarinoita ensi kerran, mutta sen on täytynyt tapahtua aikana, jolloin ahmin kaikenlaisia seikkailu- ja salapoliisitarinoita. Olisinko ollut 11–12-vuotias? Suuri osa Arthur Conan Doylen kirjojen herkuista ja sankarin eksentrisyydestä meni varmasti minulta ohi, mutta jännitys koukutti ja Holmesin looginen päättely jätti elinikäisen jäljen.

Televisiosarjat. Seuraavan kerran lankesin konsultoivan yksityisetsivän lumoon, kun TV1 esitti Granada-televisioyhtiön sarjan, jossa Holmesia näytteli huikealla tavalla Jeremy Brett, ja uskollisen ystävän, tohtori Watsonin roolissa nähtiin David Burke. Ja kyllä, lukeudun BBC:n Uusi Sherlock -sarjan ihailijoihin, en vähiten tutkaparia esittävien Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin näyttelijäntaitojen ja karisman vuoksi. Pidän tavattomasti siitä, miten Conan Doylen tarinat on siirretty nykyaikaan modernia teknologiaa täpöillä hyödyntäen.

Juridiikkaa. Pari vuotta sitten kaksi yhdysvaltalaista tuomaria, Ruben Castillo ja Richard Posner, antoivat päätökset, jonka mukaan 1) kuka tahansa voi kirjoittaa Arthur Conan Doylen luomille hahmoille uusia seikkailuja ja 2) hahmojen käytöstä ei tarvitse maksaa tekijänoikeuskorvauksia. Aiemmin Conan Doylen perikunta oli vartioinut tiukasti tekijänoikeuksiaan. Päätöksillä on ollut merkittävä vaikutus fanifiktion tekijöille.

Fanifiktio. Pitkän uran käsikirjoittajana ja ohjaajana tehnyttä yhdysvaltalaista Bonnie MacBirdia voi syystä nimittää fanifiktion kirjoittajaksi, viehän Veren taide (HarperCollins Nordic, 2015) ensimetreillään lukijan 1880-luvun Lontooseen tapaamaan kokaiiniin retkahtanutta Holmesia ja häntä auttamaan tullutta, vastikään naimisiin mennyttä Watsonia. Pian posti tuo Baker Streetin tuttuun asuntoon hajuveden tuoksuisen, haihtuvalla musteella kirjoitetun kirjeen, eikä kaksikko epäröi vaan suunnistaa suin päin seikkailuun.

Palapeli. MacBird rakentaa kirjassaan mutkikkaan, yllätyksellisen juonen. Kaiken käynnistää nainen, eikä hän jää tarinassa pelkäksi kauniiksi statistiksi. Mukaan mahtuu kadonnut lehtolapsi, taidevarkauksia, kidutusta, pedofiliaa ja mafian kosto. Kirjailija uskaltaa käyttää myös paletin synkimpiä sävyjä ja paljastaa ihmisyyden pimeät puolet.

Kilpakumppani. Veren taide vie lukijan myös Englannin kanaalin toiselle puolelle, Pariisiin, ja esittelee Holmesin ranskalaisen kilpakumppanin ja liittolaisen, tilanteesta riippuen. Komea ja itsetietoinen naistenmies Jean Vidocq, joka väittää olevansa suuren Eugène François Vidocqin pojanpojan poika, on mainio hahmo, jota luodessaan MacBirdilla on taatusti ollut hauskaa. Tarina esittelee myös konjakkia ja absinttia naukkailevan taiteilijan, Henri de Toulouse-Lautrecin. Ja tietenkin mukana on Sherlockin veli, Mycroft Holmes.

Huumori. Pidän siitä, ettei MacBird suhtaudu Arthur Conan Doylen hahmoihin haudanvakavasti vaan antaa dekkarissaan sijaa huumorille. Kirjansa jälkikirjoituksessa hän kiittää monia Sherlock-elokuvien ja tv-sarjojen näyttelijöitä ja tunnustaa, että heidän vaikutuksensa kuuluu tarinassa. Riippuu tietenkin siitä, mitä tuotantoja itse kukin on katsonut, mutta minä näin mielessäni monessa tukalassa tilanteessa Martin Freemanin.

Bonusmateriaali. Bonnie MacBirdin sivustolla on Veren taidetta taustoittava Art in the Blood Annotations -kokonaisuus, jossa hän esittelee ja kertoo henkilöistä, aikalaisilmiöistä, tavoista, esineistä, taideteoksista ja paikoista. Valtavan kiinnostavaa luettavaa – suosittelen! – mutta aineisto sisältää myös spoilereita, joten siihen kannattaa tutustua luku kerrallaan tai vasta lukemisen päätteeksi.

Helmet-lukuhaaste

Veren taide -dekkari sopii täydellisesti Helmet-kirjastojen lukuhaasteen kohtaan 24 eli kirjassa selvitetään rikos.