Kun katseet kohtaavat

Apetta aivoille. Kun matkustan työkeikalle muualle Suomeen, yritän aina mahduttaa jonkin kulttuuririennon ohjelmaani, jos vain mahdollista. Niin tälläkin viikolla, kun suunnistin Turkuun. Valintani vei minut Puolalanmäelle eli Turun taidemuseoon, missä on esillä valokuvaaja ja videotaiteilija Elina Brotheruksen teoksia vuosilta 1998–2015.

Osa kuvista oli minulle entuudestaan tuttuja, mutta retrospektiivinen näyttely asetti teokset aikajanalle, mikä auttoi hahmottamaan taiteilijan tähänastisen taipaleen – tai ainakin osan siitä. Brotherus on alusta asti kuvannut itseään, minkä vuoksi jotkut ovat pitäneet häntä narsistina. Hän kertoo toimittaja Ellinoora Sandelin jutussa (Yle, 2017), miten selfie-aikakausi on muuttanut suhtautumista. Se, että ihmiset kuvaavat nykyään itseään, on ollut Brotherukselle valtava helpotus.

Kaksi kulttuuria. Elina Brotherus asuu ja työskentelee kahdessa maassa, Suomessa ja Ranskassa, mikä tietenkin näkyy hänen teoksissaan. Näyttelyn alkupuolelle sijoittuva huone vie katsojan pienelle aikamatkalle, kun kaksi sarjaa, Suites françaises ja 12 ans après, asettuvat rinnakkain.

Brotherus vietti vuonna 1999 kolme kuukautta Chalon-sur-Saônessa työskennellen Musée Nicéphore Niépcen taiteilijaresidenssissä. Suites françaises -sarja esittelee kieli- ja kulttuurišokin kokeneen nuoren naisen lähes paljaissa, keltaisten tarralappujen täplittämissä huoneissa. Jokainen lappu sisältää ranskankielisen sanan ja paljastaa, miten Brotherus on ottanut ranskalaista arkea ja ympäristöä haltuun pala kerrallaan. Kuvat ovat liikuttavia ja humoristisia. Kun hän 12 vuotta myöhemmin palaa huoneisiin, ote on toinen. Yhden sanan tilalle on tullut monikymmeninen lappurivi, jossa Brotherus kertoo sujuvalla ranskalla tarinan. Myös taiteilijan olemus on erilainen: rento mutta arvokas, itsestään tietoisempi.

Surusta uhmaan. Näyttelyn eittämättä koskettavin sarja on lapsettomuutta käsittelevä Annonciation, jota leimaa ankara suru ja ahdistus. Monivuotinen toivo vanhemmuudesta ei toteudu, mutta hormonihoidot lukuisine lääkkeineen jättävät kehoon arpiset jäljet. Siksi onkin riemullista astua viimeiseen saliin, missä katsoja kohtaa värikkääseen kukkamekkoon pukeutuneen taiteilijan koiran kanssa vihreyttä pursuavassa, uljasrunkoisessa metsässä. Ironiaa, kyllä, mutta myös aitoa voimaa.

Vaikuttava Marcello´s Theme -teos on osa vuosina 2011–15 syntynyttä sarjaa Carpe Fucking Diem, ja kuten salin seinältä löytyvässä näyttelytekstissä sanotaan, se on kuin uhmakas jälkikirjoitus, joka kehottaa katsojaa tarttumaan hetkeen tässä ja nyt. Elämä jatkuu.

Vangitseva katse. Turun taidemuseon näyttelyssä huomasin, miten kyllästyin siihen, että taiteilija on niin hallitsevassa asemassa ottamissaan kuvissa. Varsinkin ne, joissa Brotherus katsoo suoraan kameraan, herättivät lopulta jopa pientä ärtymystä, koska silmät ovat kuin magneetti, ne vetävät katseen vääjäämättä puoleensa.

Ehkä osin siksi pidin tosi paljon The New Painting -sarjasta, jossa Brotherus hyödyntää kahta maalaustaiteesta tuttua aihetta, kylpijää ja maisemassa vaeltajaa. Takaapäin kuvattu taiteilija sallii katsojan ihailla ja nauttia edessä avautuvasta maisemasta, avaruudesta, valon ja varjojen leikistä.

Matka maineeseen. Jäin näyttelyssä miettimään, miksi Elina Brotheruksesta on tullut niin suuri nimi. Näin kysyessäni en missään nimessä vähättele häntä taiteilijana saati hänen teoksiaan. Mutta on kiinnostava pohtia, miksi tietyt taiteilijat nostetaan framille. Valokuvatutkija Juha Suonpää muistuttaa kirjassaan Valokuva on IN (Maahenki, 2011), ettei menestystä tuota vain yksi taho, vaan tarvitaan monta samaan hiileen puhaltavaa toimijaa, jotka yhdessä synnyttävät merkityksiä.

Brotheruksen nousu selittyy Suonpään mukaan mm. sillä, että nuori valokuvaaja sai jo uransa alussa teoksiaan esiin merkittävässä galleriassa eli Galerie Anhavassa. Myös Helsingin Sanomat noteerasi Brotheruksen, ja ensimmäinen lehtiartikkeli ilmestyi vuonna 1998. Vuosina 2001–03 hänet mainitaan ko. sanomalehdessä 53 eri uutisoinnissa tai artikkelissa. Maineentekijäksi tutkija nimeää myös Suomen valokuvataiteen museon. Suosittelen Juha Suonpään kirjaa, sillä se avaa kiehtovalla tavalla suomalaista valokuvataidetta, Suomi-kuvaa, taiteilijamyyttiä, valokuvaajan identiteettiä ja sukupuolen merkitystä.

Elina Brotherus: Teoksia 1998–2015

Valokuva- ja videotaiteilija Elina Brotheruksen näyttely on avoinna Turun taidemuseossa 21.5.2017 asti.