Ikkunaostoksilla näytöskauden alussa
Aluksi pari sanaa periaatteista. Olen toimittajana tottunut siihen, että asiat pitää perustella. En jaksa mutuilua, en tunteilua, en pelkkää euforista fiilistelyä. Vaadin tietoa ja perusteluja lukemiltani jutuilta ja vaadin niitä myös itseltäni, nykyään jopa tiukemmin, kiitos valemedian ja kreationistien voimistuneen pyrkimyksen vaientaa järjen so. tieteen ääni.
Nyt kuitenkin teen tietoisen rikoksen ja kirjoitan vaikutelmien pohjalta. Kyse on teatterista, tarkemmin sanoen Helsingin kaupunginteatterin tulevan kauden ohjelmistosta, jonka esittelytilaisuudessa eilen vierailin. Hampparilaakson kaunotar, Timo Penttilän 1960-luvulla suunnittelema rakennus on jälleen käytössä kaksi vuotta kestäneen peruskorjauksen jälkeen, ja teknisesti päivitetyt näyttämöt ovat valmiina uudelle – ja vähän vanhallekin – repertoaarille.
Lankeanko loveen?
Kun Laura Alajääski laulaa Myrskyluodon Maijana Lasse Mårtensonin rakastetuimman sävellyksen ensitahdit, yleisön mielihyvän aistii. Pidän Alajääsken äänestä ja energiasta, mutta näyttelijäntyön sijaan yritän etsiä vihjeitä taiteellisen työryhmän visiosta. Mielessäni on nimittäin kova kilpailija, Jukka Keinosen pari vuotta sitten Lahden kaupunginteatterille ohjaama versio, jonka visuaalisesti vahva ja koreografisesti yllättävä, suorastaan huikea maailma jätti jälkensä minuun, maakrapuun. (Lahden-version musiikin oli säveltänyt Matti Puurtinen.)
Tiedän totta kai, ettei teoksen syvin lumo avaudu lyhyissä välähdyksissä, vaikka näimme pari muutakin kohtausta musikaalista, Maijan kirkottamisen ja koko ensemblen voimalla esitetyn ABC-laulun. Mutta nyt on kyse markkinoinnista, teasereista, joiden pitäisi herättää yleisön nälkä ja saada se tekemään ostopäätös. Vähän kuin ikkunaostoksilla. Miten on, lankeanko loveen, ja jos kyllä, kuinka monta kertaa?
Lavastaja Katariina Kirjavainen ja valosuunnittelija William Iles kertovat rakennuksen uudesta, ”Broadway-tason teatteritekniikasta, jossa vain mielikuvitus ja taidot ovat rajana”. Tekniikkaa ja ammattitaitoa minäkin mietin, kun silmäilen edessäni levittäytyvää suurta näyttämöä, joka on laaja kuin lentokenttä. Miten syntyy maaginen meri, miten kaukainen luoto, myrsky ja jäinen avaruus? Miten erottuu pieni ihminen kaiken keskeltä?
Teatterin akilleenkantapää
Tiedän, etteivät mietteeni tai lievä epäröintini vaikuta suuntaan tahi toiseen, sillä tilaisuuden juontajana toiminut Antti Timonen paljastaa, että Myrskyluodon Maija on tehnyt ennakkomyyntiennätyksen. 54 000 lippua on jo varattu. Se kertoo suomalaisyleisön luottamuksesta ja rakkaudesta, ei välttämättä teatteria vaan Anni Blomqvistin elämäntarinaa ja Lasse Mårtensonin musiikkia kohtaan.
Olen siitä iloinen. Suuret näyttämöt ovat likipitäen kaikkien kaupunginteattereiden akilleenpää. Iso osa teatteritaloista on rakennettu aikana, jolloin teatterin uskottiin kiinnostavan suomalaista yleisöä täältä ikuisuuteen. Mutta kilpailu on koventunut. Jos suuren näyttämön esitykset floppaavat, ollaan pian yt-neuvottelujen tiellä.
Luunappeja satelee
Mutta eteenpäin! Kun näyttämölle saapuvat Pirre ja Hansu, en liene ainoa katsoja, joka tajuaa vanhenneensa ei vain vuosia vaan vuosikymmeniä. Milloin Fakta homman ensiesitys oli? 1986 vai -87?
Nostan konkareille hattua, mutta henkisesti odottelen jo seuraavaa gruppoa. Minä mäntti! Riitta Havukainen ja Eija Vilpas antavat nimittäin pätevän tyylinäytteen siitä, miten taitavat komediennet koukuttavat katsojan ja miksi heidän hahmonsa ovat kestäneet niin hyvin aikaa. Kun Pirre ja Hansu kertovat uudesta taidetalosta, jonka he aikovat perustaa vanhaan ruumishuoneeseen, tämä kulttuurihörhö on valmista kauraa. Ostan!
Saan pian toisenkin näpäytyksen, kun Juha Vakkurin kirjoittama ja Kari Heiskasen ohjaama Mannerheim ja saksalainen suudelma esitellään. En usko kuuluvani näytelmän ensisijaiseen kohderyhmään, ennemminkin näen sen puhuttelevan setäni kaltaisia sotahistoriasta kiinnostuneita miehiä. Mutta sitten näyttämölle astuu Asko Sarkola Mannerheimin roolissa, ja tapahtuu juuri se, mitä teatterissa rakastan. Syntyy taika.
Olen kirjoittanut tämän ennenkin, mutta aina, kun istun katsomossa, haastan tekijät Paul Mazurskyn Myrsky-elokuvan päähenkilön sanoin: ”Show me the magic!” – ja sen Sarkola teki. Kriitikko Jussi Tossavainen ehti jo Twitterissä todeta saman pätkän tiimoilta: ”Joillakin vain on karismaa, jota ei voi opiskella. Asko Sarkolalla on.”
Taitavalla näyttelijäntyöllä minulle myydään myös Kultainen vasikka, jonka Heidi Räsänen ohjaa pienelle näyttämölle. Jumalille kiitos Heidi Heralasta! Hän laskettelee Maria Jotunin tekstiä herkullisesti ja rakentaa muutamassa minuutissa keinottelusta ja voitoista sokaistuvan naisen, jonka edesottamuksia tahdon vielä nähdä.
Matalat kynnykset
Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoa on usein luonnehdittu voileipäpöydäksi, jonka lähestulkoon jokaista esitystä markkinoidaan nauruun ja komediaan viittaavilla määritteillä. Kun vielä asuin Helsingin Kalliossa ja seurasin tarkoin naapurustossani sijaitsevan teatteritalon tarjontaa, urputin kaikkitietävänä hevijuuserina taiteen uupumisesta, mutta ikä on tehnyt tehtävänsä tässäkin.
Jotta Thalian temppeliin eksyisi muitakin kuin meitä näyttämötaiteen vannoutuneita ihailijoita, tarjolla tulee olla monenlaista matalan kynnyksen houkutinta. Siksi ilahduin Lilla Teaternin taiteellisen johtaja Marina Meinanderin puheenvuorosta. Lillanin tiloissa käynnistyy klubitoiminta. Innostun myös lillanilaisten kuningaslajista, revyystä, joka tällä kertaa kantaa nimeä Det ordnar sig, Sapiens! ja lennättää maistiaisen mukaan lavalle mm. Anne Bernerin, Björn Wahlroosin ja Donald Trumpin. Lisäksi merkitsen muistiin Sara Ehnholm Hielmin kirjoittaman johtajuudesta kertovan satiirin Vinterkriget – here we go again.
Kertomisen taito
Helsingin kaupunginteatterin näytäntövuoden avajaiset tarjosi myös loistavan esimerkin siitä, miten kiinnostuksen herättäminen ei välttämättä vaadi minkäänlaista visuaalista hälyä tuekseen. Jos tarinan ydin tai kertoja on vakuuttava, ostopäätös syntyy saman tien. Näin minulle kävi Mikko Reitalan ja Marco Bjurströmin puheenvuorojen jälkeen. Ensin mainittu edusti minimalismia, toinen vuolasta verbaalivirtaa.
Reitala kertoi anekdootin, palan suomalaista historiaa. Elokuussa 1918 Iso-Mjölön vankileirisaarella Työväen teatterin johtaja ja näyttelijä Toivo Parikka saa nälkiintyneine ja kuolemansairaine seurueineen komendantilta tehtävän: ”Esittäkää huvinäytelmä tai teidät ammutaan.” ”Huumorista loukkaantuminen on nykyään herkemmässä kuin koskaan”, Reitala sanoo, ja taas merkitsen mielessäni ruksin MUST-esitysteni listaan. Miksi Suomen hauskin mies? Koska aihe.
Viimeiseksi nostan esiin klassikkosadun, johon sekoittuu 150 nuoren esiintyjän käsittelyssä scifimäisiä piirteitä. Joulukuussa Studio Pasilassa kantaesityksensä saava Prinsessa Ruusunen → Paluu tulevaisuuteen on huhtikuussa rekisteröidyn ShedHelsinki-säätiön musiikkiteatteriprojekti, joka pyrkii auraamaan näyttämöllä tilaa kaikille halukkaille. Taiteellisena johtajana toimiva Bjurström puhui niin antaumuksellisesti proggiksesta ja tekijöiden toimintaperiaatteista, että uskon kyynisempienkin tyyppien kiinnostuksen heränneen. Minut se ainakin sai perkaamaan lisätietoa toiminnan esikuvasta, Lontoossa majaansa pitävästä Chickenshed-teatterista.
Lisätietoa löydät Helsingin kaupunginteatterin sivustolta. Kannattaa tsekata, sillä bloggaukseni ulkopuolelle jäi monta esitystä. Ikkunaostosten tekeminen on raaka laji, kaikkea näkemäänsä ei kukaan kanna kotiin asti.
P.S. Olen pahoillani, että ottamani kuvat ovat epäskarppeja. Sellaista elämä välillä on.