Uutta, vanhaa, beigeä ja varastettua

Miten tämä tuntuukin niin tutulta? Enkä nyt tarkoita Minna Lindgrenin kirjasarjaa, johon Pyynikin kesäteatterin Ehtoolehdon sankarit pohjautuu ja jonka lukeneena tunnen entuudestaan helsinkiläisen palvelutalon persoonalliset asukkaat. Vähitellen mielikuva kristallisoituu; tässähän meillä on Neiti etsivä, peräti kahtena kappaleena [Irma ja Siiri], ja menossa mukana tietenkin parhaat ystävät, kaikki tahoillaan vanhoiksi varttuneina mutta niin innokkaina selvittämään, mitä palvelutalon remontin takana oikeasti piilee ja kuka taas varasti korurasian.

Sillä siitä dekkarikomediaksi nimetyssä näytelmässä on kyse: yli yhdeksänkymppisten asukkaiden elämän mullin mallin panevasta kunnostusurakasta, joka pitkittyessään saa yhä epäilyttävämpiä ja vanhusten pankkitilejä raastavampia piirteitä. Puhumattakaan infernaalisesta metelistä, jota rouvakvartetti lähtee pakoon Hakaniemen kimppakämppään.

Luottomies käynnistää pelin

Mutta palataanpa alkuun, siihen hetkeen, kun yleisö on vyörynyt Helsingin rautatieaseman pääovesta Emil Wikströmin suunnittelemien Lyhdynkantajien valvovien silmäin alla, täyttänyt katsomon viimeistä sijaa myöden, ja gongi kajahtaa.

Areenalle astahtaa tyylikäs, harmaantunut herrasmies, joka itsensä sulavasti esiteltyään – kosmopoliittisessa ilmanalassa viihtynyt ja verkkareita kaihtava suurlähettiläs Onni – johdattaa katsojat tarinaan ja pyöräyttää meidät kaikki Ehtoolehtoon. Puntti Valtosen tapa kohdata yleisönsä on samanaikaisesti tarkka ja rento, millä tarkoitan vakuuttavaa otetta. Toki roolilistan silmäily ennakkoon on sekin tehnyt tehtävänsä – kovan tason ammattilaisten kaartilta on lupa odottaa paljon. Myös kesäisin.

Mennyttä maailmaa resonoiva vaikutelma vahvistuu sitä mukaa, mitä pidemmälle Tommi Auvisen ohjaama esitys etenee. Vaikka tarina sijoittuu nykyhetkeen, kerronnan tyylilaji on paikoin kuin vanhoista kotimaisista elokuvista, ja siihen atmosfääriin mallaa Mikko Saastamoisen suunnittelema lavastus, vanhojen seurantalojen pahvikulisseja muistuttavat, sähköistyneen väriset rakennelmat, monumentit ja ratikka.

Pyynikin kansallismaisemaa hyödynnetään esityksessä yllättävän vähän – vain kerran ihaillaan asunnosta avautuvaa näköalaa – mutta toisaalta tapahtumien sijoittuminen Helsingin kaupunginosiin deletoi luonnonkauneudella piehtaroinnin minimiin.

Se, että näytelmä onnahtaa välillä naiiviuden puolelle, on valitettavaa, koska Lindgren ruotii romaaneissaan vanhustenhoitoon liittyviä epäkohtia purevasti ja tarkalla silmällä, toki huumoria viljellen, mutta Pyynikin kesäteatterissa koominen vire ajaa vakavissakin paikoissa, kuten sairaalassa ja hautajaisissa, kaiken koskettavuuden edelle. Tai ehkä se olen vain minä, joka reagoin näin – ja nyt tunnustan väriä. Parin ikäihmisen silminä, korvina, muistina, kirjurina ja vahtikoirana Järjestelmää vastaan parastaikaa toimivana katsoin esitystä ehkä piirun verran tosikolta kantilta. Se sallittakoon minulle anteeksi.

Massiivinen kirosanojen kylpy

Ennen kuin aloitan estottoman näyttelijöiden kehumisen, nostan esiin pari teemaa, joiden käsitteleminen Ehtoolehdon sankareissa jäi askarruttamaan. Yksi näytelmän toistuvista kuvista on ikäihmisten ja edellisten sukupolvien, yleensä nuorten aikuisten, kohtaaminen. Osaa tapaamisista korostaa vanhuus tuo viisautta (joskin myös huonomuistisuutta ja virtsankarkailua) -asenne, osaa taas ryydittää tappiinsa vedetty kirosanojen käyttö, jossa vittu ei korvaa ainoastaan pilkkua vaan toimii myös subjektina, predikaattina, objektina, adverbina ja täytesanana.

Kävin katsomassa esityksen torstai-iltana (19.7.), jolloin sosiaalisessa mediassa oli juuri nähty kiroilua koskeva episodi, joka eskaloitui nopeasti sananvapautta ja naisen asemaa ja pantavuutta koskevaksi älämölöksi sekä yhden ihmisen laajamittaiseksi ja pahansuovaksi maalittamiseksi. Sitä taustaa vasten sukupolvien välinen kuilu lienee todellakin olemassa, sillä ympärilläni istunut suhteellisen harmaa joukko (yleisön keski-ikä oli reilusti yli 60 vuotta) ei reaktioista päätellen todellakaan pitänyt kiroilua ihmisoikeuksiin kiistattomasti kuuluvana. Toki nyt seikkailtiin karikatyyrien hallitsemassa maastossa, mutta yhdeksi esityksen ydinväitteeksi tuntui nousevan, ettei vanhuksia saati käytöstapoja enää kunnioiteta.

Rotuoppia ja konsulttijargonia

Näytelmässä nähdään myös ulkomaalaisten kirjo venäläisestä ratikkakuskista virolaiseen rakennusmieheen ja nigerialaisiin maahanmuuttajiin. En tiennyt itkeäkö vai nauraa yrittäessäni arvioida, milloin survottiin komeasti rotuennakkoluulojen suossa ja milloin muunmaanlaisia kohdeltiin tasavertaisina kansalaisina. Rodullistettiinko Sergei? Liitettiinkö Muhikseen ja Metukkaan stereotypioita heidän etnisen taustansa takia? (Vastaus on vahva kyllä!)

Afrikasta mutkien kautta Suomeen päätynyt parivaljakko (rooleissa Ville Majamaa ja Ahmed Issa) nousee paitsi arjen sulostuttajiksi häränhäntäkeittoreseptillään ja muilla kulinaarisilla keitoksillaan myös vanhuksia puolustaviksi sankareiksi. Majamaa oli totaalisen valloittava aiemmassa, joskin aika vähäpuheisessa mutta sitäkin intensiivisemmin mimiikkaa hyödyntäneessä ulkomaalaisen roolissaan, mutta nyt hän antoi leidien loistaa ja piti ilmaisussaan sordiinon päällä.

Sitä ei suinkaan tehnyt Lari Halme, päinvastoin! Halmeen esittämä projektipäällikkö Jerry Siilinpää on herkkurooli, josta näyttelijä ottaa kaiken irti ja antaa bonuksena vielä pari ylimääräistä irtovitsiä. Siilinpään syytämä konsulttijargon on sisällöltään silkkaa lööperiä, mutta liike-elämän ja markkinoinnin uudissanoineen ja käsittämättömine fläppitaulun merkintöineen – joita valtaosa yleisöstä lienee elämänsä aikana kuullut ja nähnyt enemmän kuin tarpeeksi – tulkinta lähentelee älyttömyydessään verbaalisen akrobatian huippusuoritusta. Riemua riitti myös Halmeen muista rooleista: hauturista, kodinhoitajasta ja sote-yritysdirigasta. Vastapelurina ja bisneskumppanina hurmaa Miia Selin. Viihdyttävä pläjäys kaksikolta kertakaikkiaan, kiitos siitä.

Döden, döden, döden!

Niin, ne leidit. Universumille kiitos, jos minulla sataa kohti huidellessani riittäisi virtaa kuten Irmalla ja Siirillä, topakkuutta kuten Anna-Liisalla tai realismia kuten Margitilla, mutta pelkäänpä pahoin, että juutun joihinkin menneisyyden sotiini, kuten mummokvartetin uskolliselle ystävälle Taunolle (Tom Lindholm) on päässyt käymään. Omille teilleen karkaava, mutta tärkeissä paikoissa kirkkaita hetkiä kokeva Tauno on sutjautuksineen Lindholmilta tasaisen varma roolisuoritus.

Katsojana oli ilo seurata ja nauttia, kun komiikan konkarit näyttivät, mitä kaikkea he osaavat, ilman että näyttelemisestä tuli itsetarkoituksellista sooloilua. Eija Vilpas on saanut tarjoiltavakseen useita herkkurepliikkejä, eikä hän jätä yhtäkään niistä puolitiehen. Iloisesti kaikaa lempirallattelu ”Döden, döden, döden!”, ja riemua irtoaa myös iPadista, koska eiväthän nämä rouvat mitään muinaisjäänteitä ole (vaikka beige kuuluukin kuosiin), vaan he seuraavat tarkasti aikaansa. Pidin siitä, miten Vilppaan ja Pirkko Hämäläisen yhteistyö sujui milloin ratikalla seikkailtaessa, milloin kimppakämppään muutettaessa, milloin korurasian salaisuutta selvitettäessä. Tehoduo, monella tavalla.

Mari Turunen on saanut näyteltäväkseen entisen äidinkielenopettajan Anna-Liisan, jota on kirjablogeissa luonnehdittu porukan cooleimmaksi tyypiksi. Ja onhan Turusen roolihahmo tosi tiukka typy ja korjaa sivaltaen muiden tekemät kielioppivirheet. Nelikon viimeinen jäsen on Margit, joka suree kuolevan miehensä saamaa kohtelua niin sairaalassa viime metreillä kuin vainajanakin, jolloin tätä käsitellään kuin ongelmajätettä. Tuija Piepponen näyttelee läpi esityksen hillitysti, kuin salaisuutta varjellen, ja juuri siksi hänen hauturille sanelemansa tahto paljastaa ankarimmalla tavalla toisaalta kuoleman raadollisuuden, toisaalta seremonioihin usein liittyvän tekopyhyyden. Hän tuo näytelmään sen mustimman raidan, jota ilman Ehtoolehdon sankarit saattaisi jäädä turhan kevyeksi.

Ehtoolehdon sankarit

Kantaesitys 15.6.2018 Pyynikin kesäteatterissa.

Alkuperäisteos: Minna Lindgren Ohjaus: Tommi Auvinen Dramatisointi: Seija Holma ja Tommi Auvinen Lavastus: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Jaana Aro Kampaus ja maskeeraus: Jaana Aro ja Tiina Ryynänen Äänisuunnittelu: Lari Palander Musiikki: Juha Antikainen

Pääkuva: Tuija Piepponen, Pirkko Hämäläinen, Eija Vilpas ja Mari Turunen. Kuva © Harri Hinkka.

Maksoin lipun itse.