Teatteri 

Savesta tulee syli, soihtu ja sarkofagi

Lavastus paljastaa, että luvassa on läpivalaisu. Neliön muotoinen näyttämö on kuin nyrkkeilykehä, ilman köysiä. Yleisö seuraa lähikontaktissa kamppailua, joka tällä kertaa käydään miehen ja 200 kilon savimöykyn välillä. Tietokanta päähenkilöstä kasvaa tipotellen: 53-vuotias, eronnut, ilman viinaa puoli vuotta, tyypillinen valkoiseen t-paitaan ja farkkuihin pukeutunut isä Los Angelesissa.

Tiedän aiemmin lukemani pohjalta, että katselen yhdenlaista Brad Pittiä, joka tosielämässä antoi GQ-lehdelle haastattelun käynnissä olevasta avioerostaan, elämäntuskastaan ja roolipohdinnoistaan niin elokuvissa kuin isänäkin. Sitä materiaalia vyöryy nyt näyttämöltä suomalaisen teatteriyleisön puitavaksi.

Todellisuus on itse pirullisuus

Yksi esityksen avainkäsitteistä tarjoillaan heti alussa. Kun Brad (roolissa Samuli Nittymäki) vispaa matchaa tarjoillakseen sitä haastattelua tekevälle toimittajalle (Anni Puolakka), hän kertoo rakastavansa teen valmistuksen rituaalia. Siitä on kyse myös saven työstämisessä, kun möhkäleestä kasvaa milloin sotatanner, milloin syli, lohtu, tiedon soihtu ja sankarihauta. Mutta ei mennä sinne asti vielä.

Esityksessä limittyvät tekstin tasolla korkea ja matala, syvällinen ja banaali. Teatterikesän yleisössä on aina tekijöiden ystäviä ja läheisiä kollegoja, jotka reagoivat riehakkaasti näytelmän antiin, mikä yleensä kohottaa tunnelmaa, mutta nyt huomasin ärsyyntyväni äänitapetista, jatkuvasta naurusta.

Älkää ymmärtäkö väärin: esitys on humoristinen, mutta repliikit ovat ansoja, joiden kavaluus kätkeytyy todellisuuteen. Raadollisen eron läpikäynyt tietää, miltä tuntuu, kun ottaa eniten takkiin, tai kun olosuhteet muuttuvat elämässä niin rajusti, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää selviytyä. Kun kommentit pullauttaa merkkivaatteissa kolmessa eri lokaatiossa juttua varten kuvattu Hollywoodin sankari, sanat latistuvat, pinnallistuvat ja saavat ikään kuin valheellisen kuoren, mutta ydin pysyy tosiasiassa samana. Todellisuus on pirullisuus, toteaa päähenkilökin.

Tuskaturismista uuteen identiteettiin

Esitys olisi voinut GQ-haastattelua kerratessaan ja sen paljastuksia luodatessaan jäädä pelkäksi keski-iän kriisissä kieriskelyksi ja tuskaturismiksi, mutta onneksi näytelmän tekijät kääntävät tyylilajin absurdismiin ja alkavat kasvattaa saven roolia Brad Pittin vastanäyttelijänä ja mielentilan kuvaajana. Kun lavalle astuu sparraaja (Tatu Nenonen), rytmi kiihtyy, syke nousee, hiki lentää ja kostutettu savi läiskyy ja lotisee, kun sitä vatkataan, survotaan, pannaan, ahmitaan, kaulitaan ja viskotaan terapeuttisilla miniteoksilla.

Samuli Niittymäki ja Anna-Mari Karvonen. Kuva © Kansallisgalleria, Petri Virtanen.

Esityksen arvoituksellinen nimi Amor fati alkaa konkretisoitua esityksen loppua kohden. Kehotus rakastaa kohtaloaan tarkoittaa – ainakin joidenkin filosofien mukaan – elämän hyväksymistä kokonaan, kaikkine puolineen. Silti jään miettimään näyttämön Bradin tempoilua katsoessani, missä kulkee hyväksymisen ja luovuttamisen raja. Mitkä teot voivat vaikuttaa kohtaloon? Entä voiko identiteettinsä hylätä tai vaihtaa?

Samuli Niittymäen harteille on pantu paljon, enkä tarkoita nyt savikasaa, jota hän lankuttaessaan kantaa selässään ja pakaroillaan. Tasapainoilu kuvitteellisen ja tosielämän, aidon ja näytellyn vaatii taitoa, mutta Niittymäki onnistuu luomaan Bradiinsa lukuisia vivahteita, tasoja ja säröjä, mikä pitää hahmon loppuun asti kiinnostavana.

En tahdo pilata kenenkään katsomiskokemusta spoilereilla, mutta sen verran uskallan todeta, että esityksen kiehtovin anti avautuu, kun tarina siirtyy tulevaisuuteen ja marssittaa esiin Zaharan (Anna-Mari Karvonen), Brad Pittin aikuiseksi kasvaneen tyttären. Esitys on jo perannut surua, vihaa, katkeruutta, merkityksettömyyttä ja elämän kymmeniä kipupisteitä, mutta isän ja tyttären viimeinen kohtaaminen on häkellyttävällä tavalla kaunis, kipeä, lohduton, groteski ja vaarallinen tapahtuma, jota yleisö seuraa hartaana. Ikimuistoinen rituaali, jossa savesta tulee tunteiden säiliö, sortuneen sankarin sisältävä sarkofagi. Ja silti jokin elää.


Amor fati

Esitys 6.8.2018 Pakkahuoneella, Tampereen Teatterikesässä.

Teksti: Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka yhdessä Samuli Niittymäen ja Tatu Pekkasen kanssa, lähteenä GQ-lehden haastattelu. Ohjaus: Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka Lavastus ja valosuunnittelu: Heikki Paasonen Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen Musiikki


Pääkuva: Samuli Niittymäki, Tatu Nenonen ja Anni Puolakka. Kuva © Kansallisgalleria, Petri Virtanen.

Sain lehdistölipun.

Jätä kommentti

20 − 6 =