Kenen vammaisuus on tosinta?

Lupa nauraa  Näyttelijä Elisabeth Löffler ja ohjaaja Yosi Wanunu kertoivat Tampereen Teatterikesän tiedotustilaisuudessa, miten heidän esityksessään The Audition for the role of Stephen Hawking in the Theory of Everything  vammaiset nauravat aina ensin. Vasta sitten me muut uskallamme tehdä samoin, ikään kuin luvan saaneina. Mieleeni nousee Neil Hardwickin vuonna 1986 ohjaaman Sisko ja sen veli -sarjan Vammaiset treffit -jakso, joka pani katsojan saman kysymyksen äärelle: saako vammaisuudelle, vammaisten kohtaamille tai vammaisten esittämille asioille nauraa?

Luupin alla  Esityksen nimi kertoo tärkeimmän: olemme yleisönä koetilanteessa, jossa kolme näyttelijää pyrkii tulevaan elokuvaan, sen päärooliin. Trio on jo rooliasussa: ruskea puku, peruukki, silmälasit, taskuliina. He tarkkailevat meitä, me heitä. Katseeni poimii myös näyttämöllä seisovat avustajat ja muutamia yksityiskohtia: polkupyörän, pöydän, keppihevosen.

Fiksua bisnestä  Brittienglantia puhuva roolittaja esittelee itsensä: Nina Gold (roolissa Anna Mendelssohn). Hän kertoo tulevasta elokuvasta ja tähdentää, miten tärkeää on kiinnittää huomiota Hollywood-elokuvissa roolitukseen. Yleisön edustama kirjo tulisi näkyä myös niissä, mikä on Goldin mukaan tietenkin paitsi poliittisesti korrektia myös taloudellista järkevää. Siksi koekuvaukseen on kutsuttu myös vammaisia. Sairastihan elokuvan päähenkilö Stephen Hawking ALS-tautia, jonka vuoksi hän oli lopulta lähes täydellisesti liikuntakyvytön ja jonka vuoksi hän myös menetti puhekykynsä. Korusanojen takaa siintää totuus: se on bisnes joka puhuu!

Temppuradalla  Näytelmä etenee vuonna 2014 valmistuneen Kaiken teoria -elokuvan käsikirjoituksesta poimittujen kohtausten mukaan. Ydinideana on tuoda esiin ALS-taudin aikaansaama muutos päähenkilössä. Kokelaat joutuvat esittämään aluksi tervettä nuorta miestä, joka rakastuu, perustaa perheen, tekee tieteellistä tutkimustyötä ja huikeaa uraa, mutta päätyy lopulta puhesyntetisaattorilla varustettuun sähköpyörätuoliin. Käytännössä se tarkoittaa temppurataa, joka loppua kohden vaikeutuu ja saa yhä groteskimpia muotoja. Ehkä makaabereinta on näyttelijöiden roikottaminen valjaiden avulla ilmassa, mikä alleviivaa kävelemään kykenemättömien vammaisuutta. Samassa hämmennyn: miksi säälin näyttelijää, joka on itse halunnut tehdä tämän esityksen?

Puheen piiloviestit  Pääroolia havittelevista kaksi on naista (rooleissa itävaltalaisen LizArt-ryhmän perustajat Elisabeth Löffler ja Cornelia Scheuer) ja yksi mies, Dominik Grünbühel, jonka sukunimi aiheuttaa roolittajalle toistuvasti ongelmia ja antaa aiheen muka-viattomaan naljailuun. Tässä piilee yksi esityksen voimatekijöistä: Nina Gold sanoittaa milloin pöyristyttävällä, milloin hulvattomalla tavalla vammaisiin liittyviä ennakkoluuloja; niitä samoja joita katsoja miettii – ja bonuksena ilmoille kajahtaa liuta muitakin sammakoita. En ole aikoihin kuullut niin erinomaista äänen käyttöä kuin mihin Mendelssohn ylsi. Hän taiteili puheellaan, joka oli välillä alentuvaa, välillä kiusoittelevaa, välillä kannustavaa ja välillä niin järkyttävän asenteellista, että se oli jo puhtaasti koomista. Hänen puheensa oli kuin huvipuistojen peili, josta yleisö saattoi nähdä ennakkoluulonsa ja stereotypioihin lankeavan ajattelunsa rumasti liioiteltuna, groteskiksi venytettynä. Tai realistisena, kuka sen tietää!

Mitä on kyky?  Mitä pidemmälle esitys etenee, sitä enemmän pohdin kyvyn, taidon, näyttelemisen ja itsensä ilmaisun rajoja. Löffleriä ja Scheueria katsoessani en lopultakaan tiedä, missä kulkee vammaisuuden ja näyttelemisen raja. He ovat niin taitavia! Taitava on myös Grünbühel, jonka sammaltavassa puheessa roolittaja on kuulevinaan venäläisen aksentin. Minä taas jään tuijottamaan, missä välissä näyttelijä on ehtinyt muuttua Sampo Sarkolaksi. Sama ilme, sama puheen rytmi, sama askellus! Mitä ihmeen mielleyhtymiä nämä nyt ovat?

Epätoivon hetki  Taas uusi tehtävä. Nyt kävelykykynsä menettäneen Stephenin pitäisi nousta portaat. Ehdokkaat punnertavat vuorollaan käsiensä avulla rapun kerrallaan kohti tasannetta. Yleisö taputtaa. Yhtäkkiä taputtaminen tuntuu minusta irvokkaalta. Mille oikeastaan taputan? Näyttelijän tulkinnalle? Hänen eleilleen, ilmeilleen? Vai sille suoritukselle, jolla kävelemään kykenemätön ihminen pystyy vetämään itsensä portaiden yläpäähän? Lopullinen punch line saadaan, kun roolittaja kysyy, oliko valittu etenemismalli näyttelijän normaali tapa nousta portaat. Liz Taylor alias Elisabeth Löffler katsoo kysyjää hetken hiljaa ja kertoo sitten käyttävänsä yleensä hissiä. Putoan!

Tarkalla silmällä  Kaikesta näkee, että tekijät ovat katsoneet James Marshin ohjaaman elokuvan ja Eddie Redmaynen Oscarin arvoisen roolitulkinnan tarkalla silmällä. Jokainen The Audition -näytelmässä käytetty kohtaus on analysoitu perin pohjin. On myös yllättävää tajuta, että terveen ihmisen so. Dominik Grünbühelin tulkinta muutamissa kohtauksissa tuntui tutuimmalta, koska niissä oli eniten liioittelua. Hyvänen aika, tällaistahan minä olen tottunut elokuvissa näkemään! Huomaan myös liikuttuvani kohtauksessa, jossa jokainen kokelas vuorollaan toteaa ”This is just temporary” istuutuessaan ensi kerran pyörätuoliin. Sillä niinhän minä ajattelen: pyörätuoli merkitsee joutumista, ei pääsemistä. Vankeutta, ei vapautta. Olisikohan aika sheikata mieltä ja miettiä asiat uudelleen?

Katso video!  Ohjaaja Yosi Wanunu kuuluu toxic dreams -ryhmään, joka on julkaissut The Audition for the role of Stephen Hawking in the Theory of Everything -näytelmän Vimeo-videopalvelussa. Testaa sinäkin omat ennakkoluulosi!

The Audition for the role of Stephen Hawking in the Theory of Everything

Esitys 7.8.2018 Teatterimontussa, Tampereen Teatterikesässä.

Teksti ja ohjaus: Yosi Wanunu Tila: Andreas Strauss Ääni: Michael Strohmann Rooleissa Elisabeth Löffler, Cornelia Scheuer, Dominik Grünbühel, Anna Mendelssohn, Isabella-Nora Händler, Andreas Strauss, Michael Strohmann

Pääkuva: Cornelia Scheuer, Domink Grünbühel, Elisabeth Löffler, takana Andrea Strauss. Kuva © Sandra Fockenberger.

Sain lehdistölipun.