Teatteri

Herätkää! Macbeth murhaa unen!

Rakastan sitä tunnetta, kun teatteriesitys kaappaa minut ja luo silmieni edessä uuden, oudon maailman. Vaikka Alessandro Serra toi Tampereen Teatterikesään tutun näytelmän, Shakespearen vuonna 1605 kirjoittaman tragedian Macbeth, hänen tulkintansa teoksesta synnytti näyttämölle tilan, jossa valo on kuumaa ja keltaista, kuiva hiekka täyttää ilman ja keuhkot, jossa metallin kumu kylmää sydämen ja mieltä riivaavat noidat ja näyt. Nyt ei olla Skotlannissa vaan kuumassa etelässä, jossa sardia puhuvat sotilaat ja aateliset teurastavat toisiaan.

Italialaisen Sardegno Teatron ja Compagnia Teatropersonan Macbettu on visuaalisesti tehokas esitys, jonka vahva ja omintakeinen koreografia – noitien kohdalla tekisi mieleni sanoa jopa nerokas liikekieli – sekä hurja äänimaailma (jossa hallittua huutoa käytetään yhtenä efektinä) korostavat näytelmän toisaalta raadollista ja veristä, toisaalta mystistä ja psyykkisesti pelottavaa luonnetta. Kun näytelmä alkaa ukkosen jyrinällä, joka yltyy lopulta korvia vihlovaksi meluksi, katsoja tajuaa, ettei tässä versiossa todellakaan käytetä sordiinoa.

Noidat panevat piirin pyörimään

Pauhaavan kumun myötä lavalle pudottautuvat noidat – ja voi hyvänen aika, millaiset! Elämäni parhaat noidat! Kuin dervissit ne pyörivät hameissaan hyrrämäisesti milloin yksin, milloin piirissä nostaen ilmoille hiekkamyrskyn, mutta molemmat kämmenet osoittavat alaspäin, kohti pimeyttä. Noitien ilmeet, eleet, liikkeet ja teot paljastavat, että ne rakastavat ilkamoida paitsi ihmisten myös toistensa kustannuksella.

Noidat ja Macbeth. Kuva © Alessandro Serra, Sardegna Teatro & Compagnia Teatropersona

Serra antaa noidille ja niiden mukanaan tuomalle huumorille paljon tilaa, mutta jokainen sisääntulo, jokainen ennustus, kuje ja ilkiteko vie tarinaa eteenpäin. Yllättävää on, että hän on myös muutamassa kohtauksessa lisännyt noitien määrää, niitä syöksyy ajoittain lavan halki pitkä letka.

Verkkokalvolleni on loppuelämäkseni jäänyt kuva noitatriosta puolittain pöydän alle sukeltaneina; kuin lepakot ne roikkuvat ylösalaisin ja lörpöttelevät päähineet korviksi muuttuneina, ja äkkiä ne saavat vastaansa samalla tavalla roikkuvan Macbethin, kruunua hamuavan houkan, jonka sokea vallanhimo polttaa elävältä.

Vahvoja kuvia, synkkiä kuin hauta

Alessandro Serra on toteuttanut esityksen Elisabetin aikaisen käytännön mukaan eli näyttelijöinä on vain miehiä. Kahdeksanhenkinen ensemble tekee vaikuttavaa työtä, mutta katse kohdistuu ymmärrettävästi päärooleihin: Macbethiin, Lady Macbethiin, Banquo´hon ja Macduffiin. Ensin mainitut ovat yhdessä vangitseva näky.

Kun kaksikko suunnittelee kuninkaan murhaa, he seisovat peräkkäin, kasvot kohti katsojia. Ladyna on ensemblen pisin mies, pitkähiuksinen, kauniskasvoinen ja ylväsryhtinen Fulvio Accogli. Hänen edessään seisova Macbeth (Leonardo Capuano) on päätä lyhyempi, roteva ja eläimellisen vaarallinen. Lady hivelee sormillaan puolisonsa kaljua ja kertoo hypnoottisen hitaasti, kuin vietellen, suunnitelman yksityiskohdat: hän juottaisi vartijat ja Macbeth käyttäisi tikaria. Hyvästi Duncan, hyvästi kuningas!

Siitä hetkestä käynnistyy näiden kahden henkinen tukehtuminen. Serra käyttää vahvoja kuvia. Kun sotilaat syövät ja juovat, heistä tulee röhkivä, konttaava sikalauma. Ladyn itsemurha on pysäyttävä. Alaston hahmo kulkee hitaasti, kuin unessa, puolittain pimennetyn näyttämön halki raollisen metalliseinän lomaan, kohoaa kuin taikuuden nostamana ja jää roikkumaan hirtettynä, vain puolittain yleisölle näkyen.

Macbethin sotilaat. Kuva © Alessandro Serra, Sardegna Teatro & Compagnia Teatropersona

Kun Macbeth saa kuulla Ladyn kuolemasta, hän istuu pikkuruisella kuninkaantuolilla, sitä vahvasti keikuttaen, ja tuijottaa valokeilan toisessa päässä olevaa, esityksen aikana noussutta kivikasaa. Jokainen niistä edustaa yhtä murhaa. Ja nyt hän sanoo kuuluisat sanat: ”Elämä on vaeltava varjo, huono näyttelijä joka temppuilee…”

Samassa näkökenttääni nousee katsomon pimeyden rikkova vaalea vihkonen. Vierustoveri siinä alkoi vilvoitella itseään ja ryhtyi leyhäyttämään muistiinpanoillaan. Kyllä, salissa on kuuma, ja silti mieleni tekisi kirkua. Pitikö sitä saakelin vihkoa ruveta heiluttelemaan esityksen legendaarisimman monologin aikana?!

On totta, etten ymmärrä sardin kielestä sanaakaan, mutta kyse ei ole siitä. Päinvastoin, kieli on ollut yksi esityksen lumotekijöistä, mutta nyt olen kopsahtanut maagisesta maailmasta takaisin todellisuuteen ja katson esityksen loppuvaiheet kliinisesti tarkkaillen, en enää eläytyen. Piru vie!

Pidän siitä, miten Macbetussa on alati vaaran tuntu. Se näkyy yksittäisinä kohtauksina, kuten metalliseinän kaatumisena vain hipaisumatkan päässä Macbethista. Arvostan myös ohjaajan editointikykyä: esitys on mahdutettu puoleentoista tuntiin, ilman väliaikaa. Kaikki nähty kiteytyy loogisesti yhteen loppua kohden.

Kun Birnamin metsän puut irtoavat metalliseinästä – joka nyt on saanut kuolemaan viittaavat maatuneet värit: ruskeaa, okraa, sammaleenvihreää – yleisöä lähestyvästä kuuden miehen ryhmästä kasvaa sotajoukko pelkän huudon avulla. Fortesta siirrytään äkisti pianissimoon, Macduffin ja Macbethin yhteenottoon. Ei mitään näyttäviä miekkataisteluja, vain hetkellinen kohtaaminen, veitsien välähdys ja hiljaa vaipuu ikiuneen Macbeth, tuo epäilyihin kahlittu, valtaa himoinnut sotilas, joka eläessään huusi tähdille käskynsä: ”Sammukaa!”


Macbettu

Esitys 9.8.2018 TTT Eino Salmelaisen näyttämöllä, Tampereen Teatterikesässä.

Teksti: William Shakespeare Käännös: Giovanni Carloni Ohjaus, lavastus, valot ja puvustus: Alessandro Serra Rooleissa: Fulvio Accogli, Andrea Bartolomeo, Leonardo Capuano, Andrea Carroni, Giovanni Carroni, Maurizio Giorno, Stefano Mereu, Felice Montervino


Pääkuva © Alessandro Serra, Sardegna Teatro & Compagnia Teatropersona.

Sain lehdistölipun.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

error: Content is protected !!