Teatteri

Taide, voi-voi sentään!

”Olette väärässä, herra Reger!” tekisi mieleni huutaa, kun 82-vuotias musiikkikriitikko yltyy roimimaan hengen jättiläisiä ja on jo vetämäisillään filosofian, musiikin, teatterin, ylipäänsä kaiken taiteen vessasta alas, jos sallitte tämän banaalin metaforan. Mutta koska herrat itse – Regerin ohella filosofinen kirjailija Atzbacher ja museovahtimestari Irrsigler – ovat juuri käyneet varsin paneutuneen keskustelun Wienin käymälöistä, vertaukseni sallittakoon.

Mutta annetaanpa ensin koordinaatit. Meneillään on Tampereen Teatterikesä, ja yleisö on kerääntynyt Sara Hildénin taidemuseon yläsaliin jonkinlaiseen ympyrää kaukaisesti muistuttavaan muodostelmaan. Keskellä on sarja valkoisia kuutioita, kuin moderni versio koturneista, jotka mahdollistavat näyttelijöiden, tai paremminkin heidän esittämiensä henkilöiden, kohota katsojien yläpuolelle. Sieltä trio nyt puhelee meille korkealentoisesti, mahtipontisestikin.

Myös Thomas Bernhardin tekstissä ollaan museossa, tarkasti ilmaistuna Wienin taidehistoriallisen museon Bordone-salissa, jossa on esillä mm. Tintoretton vuonna 1570 maalaama Valkopartainen mies. Tätä teosta Reger on käynyt katsomassa joka toinen päivä – paitsi maanantaisin, jolloin museo on kiinni – jo 36 vuoden ajan.

Ajatusten virta ja sanojen sarjatuli

Suomen Kansallisteatterin ja HAMin yhteistuotantona syntynyt Vanhat mestarit pohjautuu itävaltalaisen Bernhardin samannimiseen, vuonna 1985 julkaistuun romaaniin. Kolmen miehen kohtaamisten keskushenkilönä on Reger, jota Atzbacher kutsuu henkiseksi isäkseen ja jota Irrsigler ihailee niin, että osaa musiikkikriitikon teesit ulkoa ja sulkee Regerin niin halutessa Bordone-salin yksityiskäyttöön.

Tapahtumia on runsaan tunnin mittaisessa esityksessä vähän – mitä nyt Irrsigler kiertää pari kertaa hitaasti museon yläsalit läpi – mutta puhetta, sitä piisaa. Kerronnan aloittaa Atzbacher, joka paljastaa kuulijoille mietteensä; sen, miten hän on tarkkaillut Regeriä, mitä tämä on aiemmin sanonut ja elämässään tehnyt; miten Reger päivästä toiseen tutkii Valkopartaista miestä ja millainen mies on Irrsigler, tuo kalpea vainaja, joka harkitsi poliisin uraa mutta päätyi museovartijaksi ja ihmisten sijaan laittaa Rubensin telkien taakse.

Hannu-Pekka Björkman vyöryttää sanoja sellaisella tempolla, että virkkeet kuulostavat sarjatulelta, mutta nopeus ei tee puheesta epäselvää. Päinvastoin, näyttelijän kyky rytmittää monologiaan ja ladata siihen koko ajan vaihtelevia sävyjä, jotka paljastavat tunteita ja asenteita, on hämmästyttävä. Se on sellainen aloitus, että olemme koukussa kaikki.

Hannu-Pekka Björkman (vas.), Markku Maalismaa, Hannu Kivioja. Kuva © Mitro Härkönen

Yksi esityksen tehokeinosta on toisto, joka saa kolmikon puheet kuulostamaan ajoittain koomisilta, kun taas toisaalta se antaa puheelle assosioivan luonteen. Niinhän ihminen miettii: samaa ajatusta toistaen, välillä sitä varioiden, joskus pakonomaisesti, joskus tietoisesti paneutuen, pohtien, eritellen ja analyyttisesti.

Kun Reger vihdoin puhkeaa puhumaan, hän syöksee keskustelun uudelle raiteelle. Hän tunnustaa livahtaneensa musiikkiin jotta ei tuntisi itseään yksinäiseksi, mutta se ei ole tehnyt hänestä ihailijaa vaan tarkan ja kriittisen tarkkailijan, joka löytää virheet niin Bachin kuin Mozartinkin musiikista. Ja sitten hän tipauttaa yhden tärkeimmistä oivalluksistaan: Kun tajuaa, ettei kokonaista tai täydellistä teosta ole, voi jatkaa elämäänsä.

Sillä tästä – tästäkin! – on Vanhoissa mestareissa kyse: viikatemiehestä, itsemurhasta ja halusta kuolla. Jotta voisi jatkaa taivaltaan, on löydettävä elämisen arvoisia asioita. Niinpä Reger puhuu rakkaudesta, taiteesta, ihmisestä.

Taiteessa kaiken voi tehdä naurettavaksi

Kun valkoisella kuutiolla istuva Reger vihdoin malttaa kääntää katseensa Valkopartaisesta miehestä, hän suuntaa sen ympäröivään maailmaan ja meihin nykyihmisiin ja alkaa perata aikamme trendejä. Markku Maalismaa on oiva vastinpari Björkmanille. Atzbacherin henkistä isäänsä ihaileva ja alati tarkkaileva hahmo saa vastaansa sarkastisen, vanhan miehen oikeudella kaikkea kokemaansa ja näkemäänsä kommentoivan kriitikon.

Varoitan: älkää antako harmaiden, pitkien partojen hämätä, sillä nämä kaksi ovat mieleltään teräviä ja siksi tylyjä, joskin myös tietämyksestään tietoisia ja hiukan juopuneita. Maailma on heidän silmissään vino, vaikka itse he seisovat niin suorassa, että katsojaa jo ihan hirvittää moinen patsasteleminen.

Niin saavat sivalluksista osansa muoti-ilmiöt, luonto ja metsä, taidehistorioitsijat ja tyhjäpäiden ihmettelyn tauti, kaikki nykyajan avuttomat ja suojattomat ihmiset, koko tyhmentynyt kansa joka on typistynyt alimmalle tasolle. Regerin sarkasmilta eivät pelastu filosofit, taiteilijat, eivät edes säveltäjät. Häntä myötäilee uskollisesti Irrsigler, joka Hannu Kiviojan tulkitsemana kasvaa pelkästä kaikukopasta kaksikon dialogia tarkoilla toistoillaan ja tapahtumia taustoittamalla kommentoivaksi yksilöksi.

Kaiken näkeminen karikatyyrina on sekin, kuten Reger sanoo, pakokeino.

Mihin turvaudut hädän hetkellä?

Thomas Bernhardin tekstin dramatisoinut ja ohjannut Minna Leino onnistuu taitavasti yhteen pelaavan näyttelijätrionsa kanssa luomaan kamarinäytelmästä isosti elämän merkitystä ja itse kunkin selviytymiskeinoja pohdiskelevan katalysaattorin, jonka vaikutus säilyy mielessä pitkään.

Onko niin kuin Reger väittää, että hengen jättiläiset, kaikki nuo vanhat mestarit Shakespearesta Kantiin pitävät meitä vain julmasti pilkkanaan? En usko sitä. Sanat lohduttavat ja merkitykselliset ajatukset kantavat yli kuilujen. Puhumattakaan sanattomasta taiteesta; musiikista, kuvista, tanssista. Kai evoluutio olisi jo ajat sitten pyyhkäissyt ne pois, jos ne olisivat turhia.

Eikä väliä ole loppupeleissä silläkään, katsooko ihminen aitoa taideteosta vai taitavaa väärennöstä. Mutta sen allekirjoitan partaniekkojen keskustelusta, ettei mikään maailman taide koskaan korvaa ihmistä, jota rakastaa.


Vanhat mestarit

Esitys 10.8.2018 Sara Hildénin taidemuseossa, Tampereen Teatterikesässä.

Teksti: Thomas Bernhard Suomennos: Tarja Roinila Ohjaus, konsepti ja dramatisointi: Minna Leino Taiteellinen suunnittelu: Minna Leino, Jari Kettunen, Kati Lukka, Kare Markkola, Heikki Nylund, Johanna Storm, Ville Toikka, Auli Turtiainen Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja, Markku Maalismaa


Pääkuva: Markku Maalismaa, Hannu Kivioja, Hannu-Pekka Björkman Kuva © Vertti Teräsvuori

Sain lehdistölipun.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

error: Content is protected !!