Hengitän, toivon ja uskon
Pastelli. Esityksen alku on kuin pinkki pumpulipilvi, täynnä hyvää tahtoa ja lempeitä pastellisävyjä. Se on myös interaktiivinen hetki, tai selvemmin sanottuna kädenojennus yleisölle: me kerromme meistä, kertokaa tekin vähän itsestänne. Ahaa Teatterin episodikomediaksi nimetty Hattaraa ja pelkotiloja kartoittaa aluksi katsojien kammoja: on ukkosen pelkoa, korkean paikan ja ahtaan paikan kammoa, on hämähäkki-, käärme- ja klovnifobiaa. Mutta tulta meistä ei pelkää kukaan!
Nuorten ääni. Faktaa ja fiktiota yhdistävän esityksen puhuttelevin materiaali on peräisin tärkeimmältä kohderyhmältä, nuorilta. Ohjaaja Miika Muranen kirjoittaa käsiohjelmassa – ja tämä kerrotaan myös yleisölle – miten eri puolilla Suomea asuvat nuoret ovat vastanneet nettikyselyyn, ja heitä on myös haastateltu käsikirjoitusta varten. Hetket, jolloin näyttämö hiljenee, ja sali täyttyy nuorten ajatuksista, mielipiteistä, haaveista ja peloista, ovat koskettavia ja vahvasti samastuttavia. Miten taitavasti nuoret osaavatkaan sanallistaa tunteitaan.
Luutuneet. Jo ensimmäinen tarina, 13-vuotiaan Kimin taitoja kartoittava tilanne, jossa vanhemmat kohtaavat luokanvalvojan ja keskustelevat poikansa läsnäollessa tämän unelmista, piirtää esiin koko esitystä hallitsevan asetelman: toisaalla ovat nuoret toiveineen, pelkoineen ja raikkaine mielipiteineen, toisaalla me monin tavoin luutuneet ja katkeroituneet aikuiset. Myös valittu tyylilaji – koominen ja kärjistetty, ajoittain jopa reilusti överiksi vedetty ilmaisu – alleviivaa sukupolvien välistä kuilua. Sen rinnalla pienet, erittäin taitavasti sijoitetut pilkan paikat, kuten Kimin lakoninen sormin osoitettu voiton ele, kruunaavat episodien viestit. Herkkua, sanon minä.
Tavallisuuden pelko. Kun esiin astuu 9-luokkalainen Otto, kaikilla käyrillä ja mittareilla punnittu keskiverto tavis, kysymys oman jäljen jättämisestä maailmaan joutuu uuteen valoon. Pitääkö meidän kaikkien olla jollakin tavalla erikoisia? Mitä vikaa on tavallisuudessa? Episodin hurmaavin hahmo Oton lisäksi on jääkiekkoileva ystävä Niklas, joka on niin sinut itsensä kanssa, että alta pois! Sen sijaan tarinan aikuiset, opo ja 22 vuotta työssään toiminut terveydenhoitaja, pakottavat kysymään, milloin me aikuiset menetämme otteemme. Milloin elämästä tulee meille väkisin suoritettava tehtävä? Miksi tyydymme rutiineihin, oravanpyörään, yllätyksettömäksi ja sävyttömäksi maalaamaamme maisemaan?
Katsoja päättää. Ihan sydänalasta ottaa seurata 16-vuotiaan Oskarin henkistä mittelöä ja pelkojensa päihittämistä unelmansa saavuttamiseksi. Miten nuori voi tietää, millainen hän on työntekijänä, kun hän hakee ensimmäistä kesätyöpaikkaansa? Episodissa ei paljastu, palkkaako myymäläpäällikkö Oskarin kesätöihin, vaikka minä olisin auliisti antanut torniolaiselle merkonomiopiskelijalle mahdollisuuden tienata rahat reissuaan varten. Ja juuri näin kohtausten pitääkin toimia: tilannetta ei viedä maaliin asti, jotta katsoja voisi jatkaa tarinaa ja laatia sille mieleisensä päätöksen. Sama toistuu Mansikkapehmis-episodissa: mielikuva Maijun tulevaisuudesta on katsojan muovattavissa. Jenni Heleniuksen esittämä episodi on esimerkki siitä, miten yksi taitava kertoja pystyy luomaan kokonaisen maailman kaikkine tunteineen, sävyineen, makuineen ja tuoksuineen. Tätä on teatteri parhaimmillaan: vangitsevaa tarinankerrontaa.
Roolimallit. Unelmatehdas-episodi parodioi huikealla tavalla tosi-tv-ohjelmaformaatteja, joissa metsästetään uusia laulajakykyjä ja muunlaisia talentteja. Sairastuneelle pikkusiskolleen laulun tehneen kuusankoskelaisen finalistin ujosti alkava biisi kasvaa Alexander Wendelinin käsittelyssä upeaksi, vahvaksi ja omintakeiseksi tulkinnaksi. Mutta se ei riitä, koska pelin henki vaatii, että lahjakkuus ohitetaan ja valospotteihin nostetaan julkisuutta hamuava persoonaton yksilö, jonka tuotanto- ja levy-yhtiöt voivat pusertaa haluamaansa muottiin – ja eikun markkinoille massia hakemaan! Kilpailua tuomaroiva kaksikko, elohopeamainen lamee-räppäri (roolissa Jussi Jätinvuori) ja kulmikas pop-tähti, ansaitsee ekstrapojot karmeudestaan. Repesin seuratessani Satu Lemolan näyttelemää artistia, jonka teknisesti muutettu ääni sinetöi karikatyyrisen hahmon.
Välähdys. Unelmatehdas-episodi toi mieleeni Kimmo Virtasen kirjoittaman ja ohjaaman Betoniviidakon, jonka kantaesityksen näin vuosi sitten samassa tilassa, Ahaa Teatterin näyttämöllä. Palefacen musiikkia sisältänyt näytelmä kertoi änkyttävästä Lukasta, jolle Koulun kyky -kilpailu toimi itsensä voittamisen areenana. Silloinkin oli kyse peloista – ja silloinkin viesti oli selvä: ”Mikään ei ole helppoa, sun täytyy mennä kohti sun suurinta pelkoa.”
Sillanrakentaja. Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen näiden rivien perusteella, että pidin Hattaraa ja pelkotiloja -esityksestä tosi paljon. Ahaa Teatterin edelliset esitykset, jo mainitsemani Betoniviidakko ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja -romaaniin pohjautuva Veden muisti olivat molemmat kiehtovia katsomiskokemuksia, mutta Murasen ja työryhmän esitys sykähdytti tavalla, joka samanaikaisesti pysäytti, liikutti ja rakensi siltaa eri-ikäisten maailmojen välillä. Episodeja on kaikkiaan 12, eikä yksikään niistä ole turha. Ohjaaja on säästänyt karuimman ja toisaalta toiveikkaimman, ehkä kauneimmankin tarinan viimeiseksi. Satu Lemolan hieno tulkinta Ellinooran biisistä Elefantin paino antakoon vinkin, mistä on kyse.
Mobiili. Haluan aplodeerata myös lavastuksen ja videot suunnitelleelle Alisha Davidowille, jonka luomuksia olen aiemminkin ihaillut. Se, että Ahaa Teatterin esitykset kiertävät eri puolilla Suomea, kaikenlaisissa koulujen jumppa- ja juhlasaleissa, pakottaa tekemään lavastuksesta helposti rakennettavan ja liikuteltavan, mikä katsojalle näyttäytyi kekseliäinä ratkaisuina ja – kuten tälläkin kertaa – esitystä hyvin tukevina, kiinnostavina projisointeina.
Lopuksi. Allekirjoitin illan aikana nuorten mietelmistä monta, keskenään ristiriitaistakin ajatusta, koska sellaistahan elämä on. Yksi kommentti vei kuitenkin voiton, sillä niin usein olen sitä itsekin pohtinut. Pahinta olisi että kaikki musiikki katoaisi maailmasta.
Hattaraa ja pelkotiloja
Kantaesitys 5.9.2018 Ahaa Teatterissa.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Miika Muranen Lavastus-, puku- ja videosuunnittelu: Alisha Davidow Äänisuunnittelu: Tony Sikström Valosuunnittelu: Antti Kauppi Kampaukset ja peruukit: Pia Kähkönen Lavasterakennus: Antti Kauppi Ompelu: Lauri Järvinen Esitystekniikka: Janne Liukku Rooleissa: Jenni Helenius, Jussi Jätinvuori, Satu Lemola, Alexander Wendelin Äänirooli: Miika Muranen
Pääkuva: Jenni Helenius Kuva © Jari Kivelä
Sain lehdistölipun.