Kun yhteys syntyy

Aloitan lopusta: itkuhan minulta pääsi. Kyynisempi voisi tietenkin väittää, että siitähän teatterissa aina on kyse – tunteiden manipuloinnista. Mutta tänään en moista niele. Tänään puolustan tarinoita, jotka tuovat luupin alle meidät kovikset tavikset ja suhteemme pienempiin, heikompiin, vammaisiin, erilaisiin.

Veljekset kuin ilvekset. Sanonta ei totisesti päde Sademiehen (Rain Man) pääpariin, Charlieen ja Raymondiin, jotka isän kuolema tuo yhteen lähes 30 vuoden breikin jälkeen. Kuopus ei edes muista isoveljeään, hoitolaitokseen sijoitettua autistista savanttia, mutta kaksikon automatka halki Amerikan mantereen toimii kuin joukko-opillinen malli, jossa lopputuloksena löydetään yhteiset ominaisuudet.

Tavallinen erityinen. Kun haastattelin Georg Malviusta hänen Tampereen Teatterille ohjaamastaan näytelmästä, hän painotti haluavansa luoda esityksen, joka tarkastelee poikkeavuutta positiivisella tavalla ja jossa yleisö voi kokea savantin kohtaamat tilanteet ja tunteet. Käsiohjelmassa Malvius kertoo lapsena näkemästään pahoinpitelystä, jossa isot pojat hakkasivat nuoren kehitysvammaisen, autistisen pojan. Mutta kumpaa hän pelkäsi eniten: pahoinpitelyä vai erikoista poikaa? Se on tärkeä huomio, joka pakottaa pohtimaan, miksi niin usein kavahdamme erilaisuutta.

Sanasta lihaksi. Sademies on juhlaa kaikille meille, jotka arvostamme taitavaa, vahvaa, kursailematonta ja koskettavaa näyttelijäntyötä. En tiedä, tekevätkö kotimaamme kymmenet tuhannet harrastajanäyttelijät ja alan opinahjot opintomatkoja maamme teattereihin, mutta nyt olisi syytä pakata porukat bussiin ja roudata heidät katsomoon. Kailotan kohta Lari Halmeen ja Risto Korhosen ansioita, mutten tahdo tehdä sitä ennen kuin tähdennän, miten hienosti ensemblen muut jäsenet – Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen – tukevat ja tilkitsevät roolisuorituksillaan pääparin tarinaa ja toimivat paikoin jopa nyrkkeilysäkkinä raivon ja turhautuneisuuden tunteille.

Apinan raivolla. Siitä on Lari Halmeen roolihenkilössä pitkälti kyse: raivosta, selviytymisen pakosta, turhautumisesta ja petetyksi tulemisen pelosta. Ensimmäinen kohtaus, losangeleslaisessa toimistossa tapahtuva luksusautojen diilaus kaikkine probleemeineen piirtää nopeasti esiin Charlien kärsimättömyyden ja manipuloivat piirteet sekä naulaa ilmaisun forteen. Katsoja kohtaa myös jäätävän muurin, kun naisystävä ja bisneskumppani Susan (roolissa Anna Ackerman) välittää puhelimitse tulleen viestin: Charlien isä on kuollut. Mutta jo seuraavassa hetkessä raivo lyö taas kuin sininen salama herra Mooneyn (roolissa Arttu Ratinen) kertoessa testamentista. Tasan ei käy onnen lahjat, kun toinen saa jaossa vanhan auton ja ruusupuskat ja toinen 7 miljoonan dollarin arvoisen omaisuuden.

Herkkä kilpikonna. Hoitolaitoksessa Charlieta odottaa yllätys, ilmiömäisen muistin omaava savantti, joka selviytyy arjessa ja pysyy henkisesti kasassa vain rutiinien ja pakonomaisten rituaalien avulla. Risto Korhosen näyttelemä Raymond-veli on ensikohtauksesta asti kuin helposti särkyvää, henkäyksenohutta lasia ja kuin kilpikonna hän uhan vaistotessaan vetää päänsä ja raajansa suppuun. Korhosen valitsema fyysinen kömpelyys tuntui aluksi päälleliimatulta, mutta tunne kesti vain hetken. Jo muutamassa minuutissa näyttelijä vakuutti minut henkilöstään, ja myöhemmin, esimerkiksi tanssikohtauksessa, rampamainen olemus vahvisti ja syvensi lähentymisen ja kosketuksi tulemisen merkitystä.

Vavahduttava duetto. Malvius on kertonut useaan otteeseen, että hän halusi rooleihin nimenomaan Halmeen ja Korhosen. Esityksen nähtyäni en ihmettele vaatimusta yhtään, jos en sitä liiemmin äimistellyt aiemminkaan. Kaksikko toimii näyttämöllä kuin tutkapari, jotka tietävät toistensa taidot ja tähtihetket ja antavat niille tilaa. Vaikeuskertoimia lisäävät ensinnäkin se, että dialogi on jankkaavaa (johtuen osin savantista) eikä kuljeta juonta soljuvasti eteenpäin, kuten normaalissa näytelmätekstissä, ja toisekseen se, ettei Raymond tohdi katsoa ihmisiä silmiin. Useimmissa kohtauksissa hän puhuu veljelleen selkänsä takaa. Toisaalta toisteisuus on yksi esityksen koomisuuden lähde, ja myös Raymondin tapa toimia omintakeisesti omassa suojatussa maailmassaan synnyttää sydämellistä naurua.

Jäätä silmissä. Niin, se nauru. Dan Gordonin näytelmäteksti Barry Levinsonin ohjaaman elokuvaversion pohjalta on taitavasti kirjoitettu ja Malvius on ohjannut näyttelijöitä tarkalla kädellä, sillä kertaakaan en kokenut nauravani savantille hänen sairautensa tai puutteidensa vuoksi, vaan ilo syntyy normiksi olettamamme ja poikkeavuuden törmäyksistä ja yllättävistä tilanteista, kuten Raymondin hoksatessa motorisoidun sänkynsä toiminnot, sekä hämmentäviä käänteitä saavista vuoropuheluista. Nauru toimii myös pehmentävänä elementtinä Charlien raivolle, johon Halme lataa hetkittäin niin paljon aggressioita ja suoranaista huutoa, että yleisökin painautuu katsomossa vähän tiukemmin selkänojaa vasten.

Pluto ja pelimerkit. Isot aplodit ansaitsee lavastus- ja pukusuunnittelusta vastaava Mikko Saastamoinen, joka on luonut näyttämölle mobiilin ja modernin näyttämöratkaisun, jossa interiöörit vaihtuvat nopeasti. Sitä tukevat Ivan Bavardin äänimaailma, Raimo Salmen loihtimat valot ja Heikki Järvisen videosuunnittelu, joka lennättää katsojat milloin Los Angelesin ruuhkaisille moottoriteille, milloin Missourin sateiseen motellimaisemaan. Las Vegas kaikessa Disney-överiydessään ja veljesten värikkäine pukukuoseineen oli herkullinen. Pidin myös esityksen loppumetreille sijoittuvasta Raymondin hoitoa koskevan neuvottelun lavastusratkaisusta, joka kaikessa ankeudessaan korosti tilanteen karuutta; Raymondin laitokseen palaamista ja ehkä lopullistakin eroa veljestään.

Muutos – pelottaako? Ehkä liikuttavinta Sademies-esityksessä on se vähittäin tapahtuva muutos, jonka katsoja havaitsee niin Charliessa kuin Raymondissakin. Halme ilmaisee muutosta katseellaan, puheellaan ja tietenkin roolihenkilönsä teoilla – veli saa ikioman iPadin. En tarkoita, että hän pehmentyisi kautta linjan. Ei todellakaan, raivo on yhä läsnä, kun hän kohtaa herrat tohtorit. Mutta hänen ilmaisunsa veljensä ja Susanin kanssa saa lämpimiä sävyjä. Korhosen tapa käyttää kroppaansa, ennen muuta käsiään ja sormiaan on uskomatonta katsottavaa, hauraudessaankin niin hallittua. Kun kosketusta pelkäävä mies nojaa päätään pikkuveljensä rintaa vasten, minun kyynelkanavani sanovat irti sopimuksensa ja alkavat virrata vuolaasti. Realisti minussa panee kuitenkin merkille, miten hyvin näyttelijöiden pituusero toimii tässäkin kohtauksessa edukseen.

Hyvää artikulaatiota. Pienistä, tarkoin tehdyistä eleistä kehun myös Matti Hakulista, jonka roolisuoritusta kannattaa tarkkailla, vaikka katse kuinka hakeutuisi veljeksiin. Älykästä näyttelijäntyötä. Anna Ackerman tekee niin ikään roolinsa hallitusti, ja hänen Susaninsa inhimillisyys ja lämpö sekä paikoin temperamenttinen käytös toimivat oivallisena vastinparina Charlien jääkylmälle itsekkyydelle. Koko porukkaa tahdon kiittää hyvästä artikuloinnista. Silloinkin, kun Halme tykittää tekstiä tulisesti – ja sitä tekstiä meinaan riittää – katsojalle ei tuota mitään ongelmia saada sanoista selvää.

Summa summarum. Eilen näkemäni ensi-illan perusteella voin vakuuttaa, että Sademies (Rain Man) on yksi tämän syksyn helmistä. En tiedä, mitä teatterinjohtaja Reino Bragge syöttää henkilökunnalleen, mutta Tampereen Keskustorin laidalla sijaitsevan teatterin tyypit – ja tämä pätee koko henkilökuntaan – ovat nyt sellaisessa vedossa, että esityksiä kannattaa tulla katsomaan vähän kauempaakin. Kuuleeko Helsinki?

P.S. Yleisölle annan nuhteita yskimismyrskystä, joka yltyi ja laajeni välillä (psykologisesta syystä?) niin isoksi ja häiritseväksi, että se ihan oikeasti riipi. Jos saat ankaran yskänkohtauksen, hakeudu hetkeksi salin ulkopuolelle. Tai varaa taskuusi tai käsilaukkuun pastilleja tai kätevä suihkepullo, jonka avulla voit rauhoittaa ärsyyntynyttä kurkkua. Kiitos.

Sademies (Rain Man)

Ensi-ilta 7.9.2018 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.

Käsikirjoitus: Dan Gordon Perustuu Barry Morrow’n ja Ronald Bassin elokuvakäsikirjoitukseen. Suomennos: Aino Piirola Ohjaus: Georg Malvius Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen Valosuunnittelu: Raimo Salmi Videosuunnittelu: Heikki Järvinen Äänisuunnittelu: Ivan Bavard Kampausten ja maskien suunnittelu: Jonna Lindström

Pääkuva: Risto Korhonen ja Lari Halme Kuva © Heikki Järvinen

Sain lehdistölipun.