Oliko se rakkautta vai erehdystä?

Lähtökohta. Kun maailmankirjallisuuden antia arvioidaan milloin milläkin areenalla tai kyselyssä, Leo Tolstoin (1828-1910) Anna Karenina on parhaimmiston joukossa. Ja ihmekös tuo. 1870-luvun loppupuolelle sijoittuva romaani on aiheiltaan ajaton, huikea kolmiodraama, ja samalla filosofinen elämäntarkoitusta monelta kantilta pohtiva teos.

Tolstoin teksti ryöppyää syvällisiä ajatuksia, joista monen voisin nostaa motoksi tällekin bloggaukselle, mutta päädyin Annan kolmen verbin repliikkiin, joka – ainakin minulle – toimii perusteluna sille, miksi hän heittäytyy niin intohimoisesti suhteeseen kreivi Vronskin kanssa: ”Minä tingin, sovittelen ja uhraudun.”

Miten surullinen kohtalo: koko elämä itsensä kutistamista.

Ikuiset etsijät. Ohjaaja Marika Vapaavuori on valinnut Tampereen Teatterin esitykseen brittiläisen Helen Edmundsonin 1990-luvun alussa tekemän dramatisoinnin, jossa Anna Kareninan tarinan rinnalla kulkee omaa elämäntarkoitustaan pohtivan ruhtinas Levinin persoona ja kertomus.

Esityksessä kuullaan yhä uudelleen kaksikon toisilleen esittämä kysymys: ”Missä Te olette nyt?”, joka antaa mahdollisuuden siirtyä uuteen tilanteeseen, uuteen paikkaan, uuteen tunnetilaan. Ratkaisu on omalla tavallaan etäännyttävä efekti, mutta toistuessaan siitä tulee Levinin ja Anna Kareninan kohtalot yhä tiukemmin toisiinsa nivova ja sitova nuora, joka ei katkea edes kuolemassa.

Edmundson huomauttaa Drama Online -sivustolla, että ilman Leviniä Anna Karenina olisi vain rakkaustarina, toki erityinen ja tummasävyinen, jopa synkkä, mutta Levinin ansiosta Tolstoin tekstistä syntyy jotakin suurenmoista. Levin, tai paremminkin se miten Lari Halme häntä tulkitsee, tuo esitykseen myös huumoria, mikä katsojan näkökulmasta on kiitollista, koska Anna Kareninan polte, vimma ja tunteiden vuoristorata on paikoin niin hurjaa, että yleisö kaipaa hengähdystä.

Enteet ja symbolit. Niin, Anna. Hän on esityksen dynamo ja katseenvangitsija, kiitos Pia Piltzin, joka tekee häikäisevän roolityön. Mutta ennen kuin keskityn naiseen, joka haluaa olla uskollinen itselleen ja tunteilleen, kunnioittaa itseään ja olla oman elämänsä sankari, tahdon kehua taiteellisen työryhmän (lavastaja Marjatta Kuivasto, valosuunnittelija Raimo Salmi, videosuunnittelija Joonas Tikkanen, äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho ja koreografi Miika Riekkinen) vangitsevat näyt, liikekielen ja äänimaailman.

Ei ole olemassa rakkautta tulevaisuudessa.
Rakkaus on vain tämän hetken teko.

Pidän siitä, miten esitys lähtee liikkeelle tyylitellysti, vahvoilla tehosteilla ja symboleilla: kuolema, katoava aika, kurkkulaulun ikiaikainen sointi (voin olla väärässä, mutta kurkkulaululta se minusta kuulosti). Hetkessä eläminen on yksi esityksen teemoista, ja nopeaan juoksevat viisarit muistuttavat, miten äkkiä aika katoaa meiltä.

Visuaalisia oivalluksia. Esitystä tukevat videot ja lavastuksen osat, kuten Claes Olderburgin teokset mieleen tuova valtava pitsiseinä, ovat oivaltavia ja syventävät kohtauksia jännällä tavalla. Yksi mieleen jääneistä takaseinälle heijastetuista videoista muistutti kovasti Rorschachin musteläiskiä. Etualalla Anna pohtii, millainen mies Vronski on. Mitä näen? Mitä tapahtuu? Miten tulkitsen tilannetta, toista ihmistä?

Varmasti on niitä, jotka pitävät sysimustaan viittaan pukeutunutta kuoleman henkilöitymää vanhoillisena ratkaisuna, mutta minusta se mallasi teatterissa tekemäämme sopimukseen: Nyt on kyse leikistä, mielikuvituksesta, toden kaltaisesta illuusiosta. Nyt on kyse julmasta huvista, seurapiireistä, naamioista. Nyt on kyse ihmisen ydintä ja taivalta sheikkaavista voimista, rakkaudesta ja kuolemasta.

Nainen, mies ja ase. Tolstoin tuhatsivuinen teos on runsaudensarvi, täynnä maalauksellisia kuvia ja polveilevia tapahtumia, mikä tietenkin lisää näyttämöllisten sovitusten vaikeuskertoimia. On ymmärrettävää, että osa tarinoista kutistuu vääjäämättä minimiin, kuten Levinin velipuolen Sergei Ivanovitsin kohtalo. Edmundsonin dramatisointi keskittyy kahteen rakkaustarinaan, Annan ja Vronskin sekä Levinin ja Kittyn suhteeseen, mutta katsojalle kerrotaan isosti myös Annan veljen Stivan ja tämän vaimon Dollyn avioliitosta – eikä yksikään suhteista ole ongelmaton.

Tapahtumat käynnistyvät metallikehikkojen reunustamalta rautatieasemalta. Ihmiset kulkevat näyttämön läpi profiilissa, kullakin on oma rytminsä. Sää on hyinen, henkilöt tuulen tuivertamia, on alhaista ja ylhäistä, koko kaupungin kirjo ammatteineen ja asenteineen – se kaikki ilmenee liikekielestä ja tietenkin näyttelijöiden asuista. Bravo pukusuunnittelija Leena Rintala ja puvuston henkilökunta, joille hihkun ihailuni esityksen upeista luomuksista ja vaatteiden moninaisista piiloviesteistä!

Kaiken keskeltä Anna Karenina avaa pelin, menneisyyttä muistellen: ”Olin ujo tyttö.” Nyt hän on naimisissa, pienen pojan äiti, ja kaunotar yhä. Ennen muuta hän on tarinan päähenkilö, minkä Anna myös ilmoittaa yleisölle: ”Tämä tarina kertoo minusta.”

Koska niin monen katsojan lailla tunnen entuudestaan tarinan, osaan etsiä nälkää. Tule jo hurmuri! Ja sieltä saapuu kreivi Aleksei Kirillovitš Vronski (Mark Gassot), sotilasuraa luova komistus, joka antaa 200 ruplaa junan alle jääneen miehen vaimolle; teko, jolla hän naulitsee Annan huomion. Alun kohtaus enteilee jo loppua, sillä juna on Tolstoin tarinassa ase, joka niittää ihmisviljaa myös lopussa.

Aikansa vanki. Tolstoin romaani kuvaa terävästi venäläisen yläluokan arvoja, moraalikäsityksiä, etuoikeuksia ja elämänasenteita. Mitä pidemmälle näytelmä ehtii, sitä surullisemmaksi katsoja tulee Annan puolesta, koska on ilmiselvää, ettei hän selviydy aikansa normi- ja rooliodotusten paineessa.

Rakkaus on Annalle elämän vastaus, mutta hänen intohimolleen ei sittenkään löydy vertaista, yhtä uskaliasta ja yhtä uhmaista yksilöä, joka antaisi piutpaut aristokratian säännöille ja tapauskollisuudelle. Toimittaja Pirjoliisa Lauren kertoo Kirjabrunssi-blogissaan kahdesta Anna Kareninan tarinaan vaikuttaneesta aikalaistapauksesta, Anna Stepanovan itsemurhasta ja Venäjän tsaari Aleksanteri II:n 16-vuotiaasta rakastajattaresta, ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajasta; naisista, jotka eivät voineet määrätä kohtaloaan.

Vauhdin hurmaa. Pia Piltz näyttelee Annansa uskomattomalla hehkulla ja todella taitavasti, itseään säästelemättä ja samanaikaisesti tarkasti ilmaisunsa rytmittäen ja ajoittaen. Mieleeni jäi montakin hetkeä, joissa Piltz yksinkertaisesti loistaa, mutta nostan esiin laukkakilpailun, joka oli kohtauksena vahva ja myös liikekieleltään kiinnostava ja ennen kaikkea tehokas.

Marika Vapaavuori on sijoittanut Annan ja korokkeella lempihevosellaan Frou-Froulla ratsastavan Vronskin peräkkäin. Molemmat hamuavat voittoa. On kiinnostavaa, miten kaksikko etenee ikään kuin samaa rataa kilpailua ja tunteitaan selostaen, mutta siinä missä Vronski suitsii ja käskyttää tammaansa ja ottaa hallitumman rytmin, Anna on irtonainen, hän antaa palaa ja lähtee lähes lentoon! Frou-Froun kuolemasta leikataan suoraan uuden elämän syntyyn, kun Anna ilmoittaa olevansa raskaana. Mikä pommi!

Vastapelurit. Annan aviomiestä näyttelevällä Turkka Mastomäellä on epäkiitollinen tehtävä, koska Aleksei Aleksandrovitsh Karenin edustaa patriarkaalista hegemoniaa eli on nykynaisen näkökulmasta dinosaurus. Käytännössä hän on kahle, joka sitoo Annan kotiin. Karenin on taitava hoitamaan virka- ja yhteiskunnallisia asioita, mutta tunteistaan hän ei kykene puhumaan. Mastomäki näyttelee Kareninin varmasti ja tekee hänestä periaatteisiinsa lujasti uskovan, vähän tylsän poliitikon, joka on yllättävän pitkämielinen, mutta lopullisessa päätöksessään järkähtämätön.

Annan vastapeluriksi voidaan myös tulkita sosieteetti, Pietarin ylhäiset seurapiirit, jotka sulkevat normit rikkoneen Annan piiristään. Tampereen Teatterin ensemble tekee hienoa työtä ryhmänä; se on välillä kuin monipäinen hirviö, joka lipevien hymyjen takaa jakaa tikariniskujaan. Tässä kohtaa kehun myös tanssikohtaukset – kiinnittäkää erityisesti huomiota, miten upeasti ja ryhdikkäästi Martti Manninen vie partneriaan!

Ristivalotusta. Vaikka Anna on – omankin ilmoituksensa mukaan – näytelmän päähenkilö, katseeni seurasi yhtä tarkasti kahta miestä: Konstantin Leviniä ja Stepan ”Stiva” Oblonskia (Ville Majamaa). Kaksikko on Tolstoin tarinassa ystäviä, vaikka heidän maailmankatsomuksensa ovat totaalisen erilaiset. Levin, joka korostaa työtä ja kokee olevansa maan pelastaja ja Venäjän tukipylväs, ei voi sietää Stivan hedonista ja huikentelevaista elämäntapaa.

Voi kun näille kahdelle olisi kirjoitettu enemmän yhteisiä kohtauksia! Erilaisuudesta ja vastakohtaisuudesta irtosi nytkin mainiota dialogia, ja kun kyseessä on lisäksi kaksi komiikan ja tarkan annostelun taitonsa jo monesti osoittanutta näyttelijää, verbaaliherkuttelija hyrisi penkissään. ”Ei siis ollutkaan vielä aika kuolla.” Halme ansaitsee syvän kumarruksen sosieteetteihin sopeutumattoman, omaa elämäntarkoitustaan etsivän ja itseään usein kömpelölläkin tavalla ilmaisevan Levinin tulkinnastaan.

Pidin myös siitä, miten Stivan ja vaimonsa Dollyn (Eeva Hakulinen) sekä Levinin ja vaimonsa Kittyn (Pihla Pohjolainen) avioliitot rinnastettiin esityksessä. Puhumattakaan tavasta, jolla Venäjän maaseutua kuvattiin näyttämöllä: kukkivat kirsikkapuut, kultainen viljapelto. Ne näyt jäivät pitkäksi ajaksi verkkokalvolle, samoin kuin Annan murheellinen kuolema. On todella hienoa, että kaiken teknisen taituruuden ohella teatterissa luotetaan yhä ihmisen kykyyn tuottaa liikettä, ääntä, vaikuttavia hetkiä.

P.S. Nipo täällä esittää vienon pyynnön. Voisiko sireeni-sanan muuttaa syreeniksi? Sireenin värinen puku toi mieleeni poliisiauton vilkkuvalon, syreeni mallaisi paremmin Annan upeaan asuun. Kiitos. 😉

---

Anna Karenina

Ensi-ilta 25.10.2018 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.

Leo Tolstoin samannimisestä romaanista dramatisoinut Helen Edmundson. Suomennos: Aino Piirola Ohjaus: Marika Vapaavuori Lavastussuunnittelu: Marjatta Kuivasto Pukusuunnittelu: Leena Rintala Koreografia: Miika Riekkinen Valosuunnittelu: Raimo Salmi Videosuunnittelu: Joonas Tikkanen Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Jonna Lindström

Pääkuvakooste: Pia Piltz, Mark Gassot, Martti Manninen, Lari Halme, Turkka Mastomäki. Kuvat © Harri Hinkka

Sain lehdistölipun.