Teatteri

Unohtakaa ohjelmajulistukset, tärkein tapahtuu lavalla!

Aplodien paikka, ehdottomasti! Tampereen Työväen Teatterin taiteellinen johtaja Otso Kautto on juuri esittänyt pelastussuunnitelman kolmessa näytöksessä. Tiedotusvälineiden edustajille ja kulttuurialan bloggaajille pidetty info on samalla ollut erinomainen oppitunti hurmaamisen jalosta taidosta.

Älkää ymmärtäkö väärin. Kommenttini ei sisällä piiruakaan piruilua tai kyynisyyttä. Päinvastoin, olen onnellinen, että Kautto vaikuttaa aidosti innostuneelta uudesta tehtävästään, sillä TTT:n kaltaisen suuren laitosteatterin luotsaaminen tarvitsee näkemyksellisen ja uusia ideoita & keinoja rohkeasti kokeilevan luotsin.

Taidon ja intohimon yhdistelmä

Luvassa ei ole sloganeita, Kautto julistaa aluksi, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Hän on armoitettu puhuja ja taitava tehosteiden käyttäjä, eikä aikaakaan, kun muistivihkoni täyttyy aforistisista tiivistyksistä: Maailma tarvitsee toivoa. Teatteri mahdollistaa ihmeen. Ajattelu on tuntemista.

Tällaisena teatterifriikkinä on ilo kuunnella johtajaa, joka uskoo taiteen voimaan ja ennen kaikkea edustamansa yhteisön ihmisiin. Hän haluaa tarjota katsojille jotain erityistä, ajatuksen ja tunteen sirkusta, jossa yhdistyvät taito ja intohimo.

Kautto muistuttaa, miten teatterissa koettu esteettinen kokemus on verrattavissa rakastumisen aiheuttamaan myrskyyn. Hän kehottaa meitä unohtamaan ohjelmajulistukset, sillä tärkein tapahtuu aina lavalla, tai kuten Kautto asian ilmaisee: ”TTT:n filosofinen tehtävä materialisoituu esityksinä.”

Ikuinen dilemma: viihdettä vai taidetta?

Kysymys laadusta on yksi Kauton esityksen tärkeimmistä teemoista. Pelastussuunnitelman (määritelmä minun, ei puhujan) ensimmäinen näytös luotaa viihteen ja taiteen vastakkainasettelua. On paljon niitä, jotka kuvittelevat, että vain vakava ja totinen voi tarjota jotakin syvällistä, taidetta.

Naurun Kautto kokee väkevänä voimana, mutta hänen mukaansa suomalaisessa teatterissa elää virheellinen ajatus, että viihdyttävää voi olla vain se, joka naurattaa.

Minusta arvottava jako viihteeseen ja taiteeseen on vanhanaikaista, eikä siitä kannattaisi ehkä edes puhua, mutta on totta, että kyseistä asetelmaa vaalitaan yhä.

Kun Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton puheenjohtaja Kalle Ropponen kirjoitti viime toukokuussa Meteli-lehden pääkirjoituksessa, että ”viihde auttaa ihmistä unohtamaan, taide auttaa muistamaan”, pidin väitettä pöyristyttävänä ja harhaanjohtavana. Luovuustutkijoiden mukaan huumori – jota viihteessä hyödynnetään paljon – auttaa meitä näkemään tutuissa asioissa uusia mahdollisuuksia sekä tuottamaan uusia ideoita, koska ”[h]uumorissa on pohjimmiltaan kysymys yllättävästä epäloogisuudesta, absurdiudesta ja syy- ja seuraussuhteiden ennakoimattomasta päälaelleen kääntämisestä.” (Harisalo, 2011).

Minä puolustan naurua ja ilon äärellä viihtymistä. En näe viihdettä automaattisesti tyhjänpäiväisenä ajanvietteenä, vaan kevytkin voi olla tuhtia. Johan sen on jo Shakespeare todistanut. Vai olenko ainoa, joka rakastan Hamletin haudankaivajia tai Romeon ja Julian imettäjätärtä?

Teatterin tulee osallistua ja haastaa maailmaa

Toinen näytös käynnistyy, kun Kautto oma-aloitteisesti taltuttaa sfääreihin karanneen pohdintansa ja ryhtyy perkaamaan teatterin tehtävää, johon vaikuttavat muutoksen ja pysyvyyden lait.

Siihen vaikuttaa myös se, miten sanat ja käsitteet määritellään. Mitä nykypäivänä tarkoittaa työ, työväki, työväenteatteri? Ne ovat olennaisia kysymyksiä teatterissa, jonka historia juontaa 1800-luvun lopulla virinneeseen työväestön näyttämöharrastukseen ja jonka rahoitusta viime vuonna julkistettu valtionosuusjärjestelmän uudistusehdotus olisi alentanut kaksi miljoonaa euroa ja samalla poistanut TTT:lta kansallisnäyttämön aseman.

Teatterin tehtävä ei ole tarjota kuvaa siitä, millaisen maailman tulee olla, Kautto sanoo ja täsmentää, ettei teatteri voi sitoutua puoluepolitiikkaan. Vielä tiukemmin: TTT ei ole yhden totuuden talo.

Nomadin matkassa laatikon ulkopuolelle

Työväenliikkeen historiallisilla kulmilla kun ollaan, ei liene kummoinenkaan ihme, että Kautto lainaa näppärästi Vladimir Leniniä, joka kirjeessään Mihail Kalininille mietti, voisiko teatteri korvata uskonnon massojen elämänarvona. Voisiko se tarjota uusia muotoja heille, jotka eivät ole kapitalismin hapattamia? Uusia muotoja, Kautto innostuu, sitä tässä ollaan hakemassa!

Ja kyllä, minäkin alan innostua. Tampere on saanut innovatiivisen kulttuurikentän vaikuttajan, joka on jo vuosia ajatellut, elänyt ja toiminut laatikon ulkopuolella. En ala esitellä Kauton henkilöhistoriaa vaan suosittelen lukemaan Kotilieden toimittaja Essi Salosen ansiokkaan jutun tästä entisestä kilpauimarista ja nomadista, joka väitöstutkimuksessaan perkaa rituaalin käsitettä, sen ristiriitoja, voimaa ja riskejä. Minä jatkan pressibrunssin synnyttämien ajatusten purkamista ja iloitsen, että vastaavanlaisia tilaisuuksia – tavoitteiden ja tekojen läpivalaisua – on luvassa lisää tulevaisuudessa.

Rakastettu talo ja sen taustajoukot

Pelastussuunnitelman kolmas ja viimeinen näytös keskittyy tulevaisuuteen. Kautto tietää työskentelevänsä rakastetussa talossa, sillä kun uhka TTT:n rampauttamisesta 2 miljoonan euron voimalla tuli julki, yleisö reagoi heti, osti lippuja ja lähti katsomaan esityksiä.

Huoli teatterista yhdisti myös paikalliset kansanedustajat yli hallitus- ja oppositiorajojen, sillä Tampereen Työväen Teatterin arvo vahvana vetovoimatekijänä koko Pirkanmaalle ymmärretään. Kolme viime vuoden kassamenestystä – intohimolla ja taidolla tehdyt Tytöt 1918, Billy Elliot  ja Tämä on ryöstö – houkuttelivat katsojia kauempaakin, ja mikä parasta, sisällissodasta kertovaa musikaalia kävivät katsomassa myös nuoret.

Kautto kuitenkin muistuttaa, että teatteria on kyettävä tarjoamaan jollakin tavalla myös niille, joille koko ala on vieras. Hän peräänkuuluttaa rehellisyyttä markkinoinnissa. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei myydä hilpeänä esitystä, joka ei sitä ole.

Ehkä kiinnostavinta Kauton ajattelussa on se, ettei hän halua syyllistyä yleisön aliarviointiin. Hän ei tahdo, että teatterissa miellytetään eilistä yleisöä vaan katsojille on aina tarjottava parasta, sellaista, jota he ovat nähneet Berliinissä ja Lontoossa tai Netflix-kanavalla. Se, että yleisö ei tykkää jostakin, ei johdu tyhmyydestä, Kautto sanoo ja varoittaa teatterintekijöitä – todennäköisesti myös itseään – kahdesta vaarallisesta suunnasta: elitismistä ja laskelmoidusta populismista.

Teatteri ei voi olla yksinäinen saareke

Suomen laitosteatterijärjestelmää on jo pitkään kyseenalaistettu moneltakin taholta, koska se työllistää vain pienen osan maamme teatteriammattilaisista. Kautto kuitenkin näkee sen säilyttämisen ja kehittämisen arvoisena. Tampereen Työväen Teatteria hän luonnehtii kustannustehokkaaksi taloksi. Jos sama tuotantokokonaisuus toteutettaisiin freelancevoimin, se olisi hänen mukaansa kolme kertaa kalliimpaa. Se taas merkitsee, että TTT:n tekijät ovat kovilla.

Ratkaisuksi hän nimeää yhteistyön niin ryhmien kuin teattereiden kanssa, myös kansainvälisellä tasolla. Kyse on yhdessä tekemisestä, hän sanoo ja tähdentää, että yhteistyön tulee olla molemmille tuloksellista, win-win! Lähiaikoina on luvassa yhteistuotantoja mm. Kansallisteatterin, Red Nose Companyn, Circo Aeroen, Turun kaupunginteatterin ja ruotsalaisen Teatteri Sydänkävyn kanssa.

Kun Kautto toteaa, ettei hän näe muita teattereita ja ryhmiä kilpailijoina vaan yhteistyökumppaneina ja kirittäjinä, en voi kuin nyökätä. Mikään ei olisi typerämpää kuin itsekäs poteroituminen. Paljon järkevämpää on luoda yhdessä laatua, jotta se todellinen vihollinen, kotisohva, menettäisi vihdoin raudanlujan otteensa.

Pieni jälkikirjoitus eli samppanjaa Satamakadulle!

TTT:n pressibrunssilla esiteltiin myös kaksi tulevaa ensi-iltaa, Avustettu itserakkaus ja Myrsky, sekä uusi Naisten vuoro -festivaali, mutta niihin palaan myöhemmin. Lisäksi keväällä käynnistyy Tampereen Liikkuva Näyttämö ikäihmisten luona kiertävällä esityksellä, jonka TTT toteuttaa yhdessä Tampereen Teatterin kanssa.

Jos olisin rikas, lähettäisin Otso Kautolle laatikollisen Keltaista leskeä – en hänen uuden tittelinsä vaan yhden kommenttinsa tähden. En saanut sitä sanatarkasti talteen, mutta jotenkin näin se meni: ”Kohteena ovat siis yli 70-vuotiaat ihmiset, jotka toivat Suomeen modernin kirjallisuuden, rock’n’rollin, huumeet ja vapaan seksin. Heillekö meidän pitäisi tehdä vanhusteatteria, yksinkertaisia ´mummoesityksiä´? Ei ikinä! Heillehän me voimme tarjoilla vaativia juttuja, koska heillä on riittävä kulttuuripohja ymmärtää tosi vaikeita ja mitä erilaisimpia asioita.”

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

error: Content is protected !!