Nyt näytetään mihin hämäläiset pystyy!

Tätä kirjoitusta ei pidä lukea viiltävän analyyttisena kritiikkinä vaan rakkaudentunnustuksena taiteenlajille, joka kaikkien näiden vuosien jälkeenkin osaa yllättää ja vie minut omanlaiseensa maailmaan, sellaiseen, jota en mielessäni osaisi luoda ja jonka kuvat, rytmi ja ihmiset henkivät taikaa ja vahvoja tunteita, jossa vaiettu nousee esiin, aika risteytyy ja minä pysähdyn.

Pitkään Berliinissä asuneen Mikko Roihan Tampereen Teatterille ohjaama Pakolaiset on kuin suvussa polvelta toiselle siirtynyt vanha valokuva, mustavalkoinen, reunoistaan vähän repeytynyt, vaalittu, osin viestinsä menettänyt ja siksi salaperäinen; kuin yllättäen eteeni avautunut ovi menneisyyteen, jossa vaeltaa väkeä, jota en tunne mutta joihin tiedän jollakin merkillisellä tavalla kuuluvani.

Aloitus on tilaltaan karu, näyttämön ramppiin rajattu kapea kaistale, jota reunustaa kuluneiden puutuolien rivi ja johon marssii mustiin sonnustautunut joukko. Ollaan Hämeessä, taustalla kohoaa viljapellon keskellä synkeänpuoleinen lato. Vanha mies, äpäränä syntynyt mutta uutteralla työllä menestynyt Juha Uutela valmistautuu peilin edessä kosiomatkaa varten.

Jo avauskohtaus antaa esimakua esityksen koreografiasta ja ensemblesta, joka toimii ryhmänä, tiukasti ja tarkasti, osin samaan tapaan kuin se nähtiin Anna Kareninassa. Liikekieli on kulmikasta, vahvaa, merkityksellistä. Ääniarsenaali ulottuu kuiskauksesta sydämet jäätävään huutoon. Keskitalossa määräävin yksikkö on perhe, yksilöt erottuvat vain harvoin. Joukossa on voima, siksi pitää pysyä yhdessä ja säilyttää rintamat.

Uutela taas on hiljainen, uutteruutensa ansiosta menestynyt kotipeltojen mies, kuten Johannes Linnankoski häntä romaanissaan kuvailee ja jonka puuhakasta olemusta ja mielenliikkeitä Heikki Kinnunen tulkitsee taitavasti; hän se alussa ihailee kuvajaistaan ja riemuitsee onnestaan, liki 50 vuotta nuoremmasta morsiamestaan Mantasta, eikä ota kuuleviin korviinsa sisarensa varoitusta: se iän ero!

Uutta onnea etsivän Uutelan vastapelureiksi nousee esityksessä viisi tahoa: samanikäinen isäntä ja appi Kustaa Keskitalo (Esko Roine), Manta (Riikka Puumalainen), tämän sisar Hanna (Pia Piltz), savolaiset ja oma satutettu mieli, joka vaatii kostoa petoksesta.

Niin, petos. Se on raskaus, jota Manta piilottelee ja jonka alullepanijaa hän ei suostu paljastamaan. Eletään sadan vuoden takaista aikaa syvässä Hämeessä ja häpeä on niin valtava, että Keskitalo päättää paeta perheineen paikkakunnalta. Sitä ennen pidetään häät, myydään talo, pakataan huusholli, hyvästellään hongat ja kuuset ja siirrytään Savoon.

Vieraalle maalle muuttaminen vanhalla iällä tuntuu rangaistukselta. ”Ei päästä taivaaseen, ei tulla kruunatuksi”, suku veisaa katse kohti yläilmoja. Ankara Jumala leijuu mustiin vajonneen väen yllä, kun joukko kulkee hitaasti yhä kauemmaksi ja työntää edellään valtavaa maisemaseinää. Nerokasta!

Äkkiseltään näytelmän maailma tuntuu vanhahtavalta, mutta eihän se niin ole. Me kaikki kohtaamme elämässä muiden asettamia vaatimuksia, kuka tiukempia, kuka väljempiä, mutta yhtä kaikki: kyse on odotusten täyttämisestä ja kulissien pystyssä pitämisestä varsinkin silloin, kun joku repäisee itsensä ruodusta sopimattomaksi tulkittavalla tavalla.

Linnankosken Pakolaiset näyttää jäätävällä tavalla, miten vaiettu salaisuus syö ihmistä. Manta sulkeutuu, kärsii, muuttuu ilottomaksi ja lyijynharmaaksi. Veljet (Martti Manninen ja Antti Tiensuu) vihaavat häntä, onnettomuutensa syytä, joka on tempaissut perheen juuriltaan ja pakottanut heidät savolaisten silmätikuksi.

Koominen kielikolari ja heimojen erilaisuudesta johtuva kitka on esityksen herkkua. Hämeessä ei liikoja löpistä, mutta savolaiset soittavat suutaan senkin edestä. Jumalille kiitos näyttelijä Elisa Piispasesta, jonka talonisäntä Rimpiläinen laukoo kommenttejaan uusista tulijoista ja yhdessä seuralaistensa (Eeva Hakulinen ja Pekko Käppi) kanssa ilmestyy näyttämölle kuin mikäkin Macbethin rehvakas ja riekkuva noitakatras. Sitä suunpieksennän määrää ja miimisen ilmaisun vapautta, kun savolainen nerokkuus onnistuu talon ostamisessa mujauttamaan hämäläistä yksinkertaisuutta useilla tuhansilla!

Esityksen koreografian on suunnitellut Tanssiteatteri Minimin Riikka Puumalainen, joka on ollut mukana Roihan Raja-Suomi-trilogian kahdessa aiemmassa osassa Sulaketta lainaamassa ja Juhassa. Koreografia toi mieleeni Tero Saarinen Companyn teoksen Borrowed Light, jonka estetiikka oli saanut innoituksensa 1700–1800-luvuilla vaikuttaneesta Shakers-lahkosta. Myös siinä käsiteltiin uskonnollisuutta, joka on yksi vahva teema Pakolaisissa.

Ihastuin ikihyväksi esityksen liikemaailmaan, jossa yhdistyvät tanssinjytke, dervissit mieleen tuova ympäri pyöriminen, kipua huutava ruumiinkieli. Se näky, kun perhe onnellisena lukee jouluna hartaasti odotettuja uutisia hämäläisistä sanomista ja katosta leijailee lehtiä kuin suuria lumihiutaleita – ja samaan aikaan kiirastulessaan kärvistelevä Manta muistelee mennyttä intohimoa ja juoksee vastapäivään yhä rajummin pakoon tuskaansa. Kun Pekko Käpin jouhikko soi silkkaa murhetta, yltyy, repii ja raastaa Mantaa ja meitä.

Puumalainen hallitsee myös nyanssit. Kun Uutela siunaa suurella ristinmerkillä kehdossa makaavan pienokaisen, Mantan keho liikahtaa vain vähän, mutta jopa parvekkeella istuva katsoja tuntee saman tien ihonsa alla, miten valtava henkinen helpotus läpäisee nuoren naisen.

Kenellekään ei liene yllätys se, että herrapari Kinnunen ja Roine hallitsee paikoin suvereenisti tilaa ja esityksen tunnelmaa. Varsinkin loppumetreillä tutkapari osoittaa, miten hiljaisuutta voi hyödyntää jännitteen lisäämiseksi. Kestää, kestää! Mikko Roiha paljastaa käsiohjelmassa yhden kaksikon salaisuuksista eli sen, miten molempien näyttelijöiden uteliaisuus on vuosienkin jälkeen tallella. ”Ilman sitä ihmisen kuvaaminen on mahdotonta”, ohjaaja sanoo.

Sama intensiivinen voima, kahden näyttelijän yleisöä puhutteleva yhteys on myös Kinnusen ja Mantan pikkusiskoa näyttelevän Pia Piltzin välillä. Linnankosken tarinassa juuri Hanna estää Uutelaa tekemästä veritekoja. Hän myös pysäyttää häväistyä miestä tekemästä itsemurhan, kun entinen renkipoika ja äpärä tajuaa tulleensa petetyksi ja saaneensa perillisekseen äpärän. Hannan ansiosta Uutela ymmärtää vihdoin tavoitelleensa virvatulta ja alkaa uusi tie kohti armoa ja anteeksiantoa.

Pakolaisissa on paljon sytyttävää. Oli ilo matkata heidän kanssaan Hämeestä Savoon, todistaa elämää ja kuolemaa. Roihan ohjaus ei ole ongelmaton, mutta se uskaltaa olla erilainen. Luja, raaka ja vereslihalla.

Pakolaiset

Ensi-ilta 17.1.2019 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.

Dramatisointi, ohjaus ja lavastussuunnittelu: Mikko Roiha Videosuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat Moe Mustafa Pukusuunnittelu: Heli Roininen Musiikki: Pekko Käppi Koreografia: Riikka Puumalainen Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Järjestäjä: Kai Rainti

Pääkuva: Riikka Puumalainen, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Pekko Käppi, Martti Manninen. Kuva © Moe Mustafa

Sain lehdistölipun.