Teatteri 

Taika toimii ja kohta rysähtää!

Kunnia sille jolle kunnia kuuluu! Suurimmat kehut Myrskystä viskon heti aluksi lavastajan ja valo- ja videosuunnittelijan suuntaan. Kiitos teille Teppo Järvinen ja Eero Auvinen niistä pysäyttävistä näyistä, joissa aallokko yltyi, avaruus avautui, kalliot kasvoivat vuoriksi, peto nousi siivilleen, syntiset paloivat helvetintulen loimussa ja magia piirtyi esiin milloin välkehtivinä valopylväinä, milloin piirroksina, kaavoina ja kuvioina.

Heti seuraavaksi tunnustan äimistykseni, jota tunnen tämän William Shakespearen myöhäisen kauden teoksen äärellä. Olen nähnyt sen näyttämöversiona kahdesti, Suomen Kansallisteatterissa ja Ryhmäteatterissa, sekä pari elokuvaa, Paul Mazurskyn ohjaaman Myrskyn (1982) ja Peter Greenawayn Prosperon kirjat (1992), jotka molemmat ovat jokseenkin omavaltaisia tulkintoja vanhan Williamin näytelmästä.

Marjo Kaartinen kirjoittaa Matti Rossin käännöksen esipuheessa (WSOY, 2010), että Myrsky antaa vihjeitä moneen suuntaan ja tilaa tulkinnoille, mikä voidaan tulkita alkuperäistekstin voimaksi. Toisaalta voi myös syntyä melkoinen sekametelisoppa, kun samaan tarinaan tungetaan petos, veljesvihaa, valtataisteluja, alistamista, salatun tiedon etsintää, luontosuhde, minuuden, toiseuden ja vierauden teemoja, promillepitoinen bileporukka, henkiä ja hirviöitä ja tietenkin kahden nuoren rakkauskertomus.

Ylhäällä Jaana Oravisto, Pentti Helin, Saska Pulkkinen, Maija Lang. Alhaalla Aimo Räsänen, Juhani Laitala, Verneri Lilja, Jyrki Mänttäri. Kuva © Kari Sunnari

Myrsky ei kuulu suosikkinäytelmiini, vaikka ajoittain viihdyin oikeinkin hyvin Tiina Puumalaisen Tampereen Työväen Teatterille ohjaaman esityksen parissa.

Isopurje alas ja sitten luovitaan!

Kun esityksen alkajaisiksi näyttämölle lipuu moderni valtamerialus, jonka kannella kirjaa lukee hupparipäinen poika, katsoja tietää odottaa päivitettyä versiota. Poika saa pian seuraa, tuikeita miehiä ja bilehileitä, kapteenikin pyörähtää paikalla.

Rikkaiden ilonpito on käynnissä, riekutaan ja riidellään, mutta sanoja ei kuulu, vain väkevä rummutus täyttää tilan. Meri teutaroi, tuuli riehuu ja kiihtyvä rytmi antaa ymmärtää, että kohta rysähtää. Ja sitten, näenkö oikein? Mies heittää pojan yli laidan, vai myrskykö hänet vei?

Isot, näyttävät kuvat merkityksellisine valoineen ovat tämän esityksen helmiä. Tarinan edetessä huomaan hetkittäin tympiintyväni seisahtuneeseen tunnelmaan, mutta annan silloin katseeni ratsata näyttämöä nurkasta nurkkaan ja mietin lavastuksen, rekvisiitan ja puvustuksen materiaalivalintoja ja merkityksiä.

Ääniä on täynnä tämä saari

Anthony Holden kertaa Shakespearesta kirjoittamassaan elämäkerrassa (Gaudeamus, 2003) Myrskyn taustat. Näytelmän pohjana on tositarina Bermudan saarelle haaksirikkoutuneesta seurueesta, johon kuului mm. sir Thomas Gates, josta tuli myöhemmin Virginian kuvernööri. Bermudasta liikkui karmeita huhuja ja sitä pidettiin Pirujen saarena, jonka asukkaat harrastivat kannibalismia ja muita hirmutekoja.

Miehistö kuitenkin selvisi onnettomuudesta ja palasi vajaan vuoden kuluttua ihmisten ilmoille. Seikkailuista ja Bermudan ihanista olosuhteista kirjoitettiin parikin pamflettia ja kertomusta, jotka vanha William tiettävästi luki. Hän yhdisti miehistön kokemukset Italiassa 1400-luvulla käytyihin valtakiistoihin ja loi mielikuvitussaaren, jonne sijoitti näytelmänsä tapahtumat.

Olen Prospero, Milanosta karkotettu herttua

Myrskyn keskushenkilö on Prospero (Pentti Helin), vallasta syrjäytetty ja valtakunnastaan Milanosta karkotettu herttua, joka asuu saarella yhdessä tyttärensä Mirandan (Maija Lang) ja Sycorax-noidan pojan Calibanin (Verneri Lilja) kanssa. Saaren asukkaisiin kuuluu myös Ariel (Jaana Oravisto), ilman henki, jonka Sycorax oli vanginnut puun ja kuoren väliin ja jonka Prospero vapautti. Tai no, vapautti ja vapautti. Arielia voisi luonnehtia työkaluksi, jonka avulla Prospero toteuttaa taikojaan.

Vasemmalla Pentti Helin, Jaana Oravista, Juhani Laitala. Oikealla Verneri Lilja, Samuli Muje, Jaana Oravisto, Miia Selin, Jyrki Mänttäri. Kuva © Kari Sunnari

Sillä se Milanon herttua nyt on: jumalalliset voimat omaava, magian ja tieteen salat tunteva velho ja maagikko. Hän se johdattaa vihollisensa haaksirikkoutumaan saarelleen – muttei sittenkään kostaakseen vaan tuodakseen tyttärelleen sopivan sulhon, Napolin prinssin Ferdinandin (Saska Pulkkinen). Toki välejä selvitellään moneenkin otteeseen ja pari murhayritystäkin nähdään, mutta yksikään henkilö ei tässä tarinassa kuole.

Olen himmentänyt keskipäivän auringon

Mietin pitkään, miksi Tiina Puumalainen on halunnut tarttua juuri tähän näytelmään, juuri tänään. Käsiohjelmassa hän kirjoittaa, miten ”meidän [teatterintekijöiden] valintojemme täytyy perustua oman aikamme teatterikäsityksiin, tilaan jossa toimimme. Ja maailmaan, jossa itse elämme.” Hän myös muistuttaa, ettei luonto ole ihmisen palvelija: ”Kuvitelma kontrollista johtaa yhä suurempiin vaikeuksiin.”

Suuri näyttämö tursuaa roskaa ja saastetta, muovipulloja ja rakennusjätettä. Meren aallotkin ovat jonkinlaista sellofaania. Prosperon kotina on pahasti rapautunut betonirakennus, jonka runko pysyy vaivoin koossa ja raudoitusrihmat sojottavat sinne tänne. Kun hän suunnittelee hiukan vastuksia nuorenparin lemmelle, hän lähettää Ferdinandin siivoamaan saarta.

Ymmärrän ohjaajan huolen ympäristöstä, kasvihuoneilmiöstä ja ilmastonmuutoksen mukanaan tuomista ongelmista, mutta jotenkin se tuntuu Myrskyssä päälleliimatulta teemalta. Katsojalla on ihan tarpeeksi pähkäilemistä veljesvihaan, vallanhimoon ja alistamiseen liittyvissä teemoissa.

Siitä vaan, suutele pulloa!

Ympäristölliset seikat jäävät paitsioon myös siksi, että yleisön huomio alkaa kiinnittyä yhä tiiviimmin viihdytysjoukkoihin, ilolientä tauotta imuroivaan trioon, joka saarella vaeltaessaan remuaa ja ilakoi kuin loputonta ryyppylomaa viettävä nykyturistilauma.

Yleisön näkökulmasta Stephano (Samuli Muje), Trinculo (Jyrki Mänttäri) ja Adriana (Miia Selin) ovat ilon apostoleja, jotka näyttämölle tupsahtaessaan naurattavat toilailuillaan ja nasevilla repliikeillään, mutta jotka samanaikaisesti toimivat ankarana peilinä siitä, miten vain omasta nautinnostaan ja ennen kaikkea viinan riittämisestä kiinnostuneet tyhjäpäät toimivat vierailla mailla.

Kolmikko tekee taitavaa näyttelijäntyötä tällä normiristeilystä mielikuvitukselliseksi elämysmatkaksi muuttuneella reissulla, vaikka välillä mietinkin, miten vapaasti Shakespearen säkeitä on lupa suomentaa. Supliikki ja tietty löysin rantein -mentaliteetti toi mieleeni Ryhmäteatterin 80- ja 90-luvun vaihteen Molière-sovitukset, joiden tekstit työryhmä käänsi yhdessä ja jotka olivat järjettömän hauskoja esityksiä. Stephanon hahmo keltaisine kruunuineen oli myös hetken aikaa kuin Kuningas Ubun tollompi serkku kaikkine päässä pyörivine verisine ajatuksineen ja tyrannin kaatoineen.

Valehtelet orja, ruoskaa sinä tottelet!

Kännikööriä johdatteleva Caliban, tuo villi, rujo orja ja pirun äpärä, kuten Shakespeare häntä kuvailee, on näytelmän henkilögalleriassa aina ollut itselleni arvoituksellisin. Kuka hän on, mitä hän edustaa ja millä oikeudella Prospero rankaisee häntä kuin pahinta rikollista? Ja kyllä, ymmärrän 1600-luvun ihmisten suhtautumisen Uuden mantereen ja tuntemattomien maiden natiiveihin, mutta eikös nyt pitänyt suhteuttaa asiat maailmaan, jossa elämme. Tai ehkä todellakin on niin, että vangin osaan viittaavaan oranssiseen työhaalariin puettu Caliban saa edustaa kaikkia alistamiamme, väärin kohtelemiamme ja riistämiämme alkuperäiskansoja.

Samaa käskyläisen sukua on Arielin asu: sininen, kulunut siivoojantakki ja hiukset peittävä päänmyötäinen myssy. Pidin siitä, että Arielia, paljon nähnyttä ja kokenutta ilman henkeä, näytteli varttunut nainen eikä nuori tyttönen. Jaana Oravistossa oli kosolti roolin vaatimaa taianomaista lumoa, kun hän liikutteli saaren väkeä paikasta toiseen, pani heidät uneen tai herätti yhdennellätoista hetkellä.

Rakkain valtiattareni, olen teidän ikuisesti!

Viimeiset kiitokseni jakelen ihastuttavalle nuorelleparille, kahdelle ankaralle miehelle ja yhdelle siivekkäälle pedolle. Jos ohitetaan se, miten kapea Shakespearen naiskuva Myrskyssä on (Miranda näkee elämänsä kolmannen miehen – aiemmat isä ja Caliban – johon hän retkahtaa ja jolle isä hänet hetimiten naittaa, sen pituinen se), Maija Lang onnistuu tekemään Prosperon tyttärestä ilahduttavan raikkaan ja kohtalostaan innostuvan neitosen. Niin, tarkemmin ajatellen: Ferdinand tarjoaa pakotien saarelta, mahdollisuuden päästä suureen maailmaan. Tietenkin Miranda innostuu – silly me!

Vastarakastuneen parin leijailu avaruudessa suurine sydämineen ja ohi kiitävine planeettoineen tarjoaa samaa överiä otetta kuin nähtiin Sirkku Peltolan Tytöt 1918 -musikaalissa, jossa Rauha haaveili kesähäistään. Apropoo, pankaapa muuten merkille, miten ketterästi Saska Pulkkinen liikkuu Prosperon liikuttaessa häntä magiallaan.

Jonkun tietäjän on selitettävä se meille

Voisi kuvitella, että Prosperon vastavoimaksi nousisi Antonio, vallan anastanut veli (Aimo Räsänen), mutta näytelmän edetessä huomaan seuraavani yhä tarkemmin Napolin kuningas Alonsoa, jota näyttelee Juhani Laitala. Mikä läsnäolo, mikä rauha roolissa! Laitala myös lausuu ensemblen jäsenistä luontevimmin runollista tekstiä, ikään kuin puhuisi aina vanhan Williamin säkeitä.

Pentti Helin tekee maailmasta vetäytyneenä ja saartaan ankarasti hallitsevana Prosperona vahvan roolityön, vaikka kieltämättä hänen rooliasukseen valitut aluspaita, kalsarimaiset shortsit ja kauhtunut kylpytakki tekivät parhaansa kaiken karisman häivyttämiseksi. Ymmärrän, ettei vuosikausia saarella eläneellä ole kovin kummoisia vaateparsia, mutta olisiko tässä voinut turvautua taikaan ja valita ylle jotain vähän hohdokkaampaa?

Niin, se siivekäs peto. Se on Ariel harpyijan valeasussa, joka outojen olentojen ympäröimänä kohoaa valtaville siivilleen ja lausuu totuuden sanoja syntisille, jotka syrjäyttivät Prosperon ja hylkäsivät hänet tyttärineen merelle. Kuin Sammon ryöstöstä tuttu Louhi tämä pelottava olento hallitsee näyttämöä ja punaiset lieskat kohoavat kattoon asti.

Hieno kohtaus – ja tämä herkku hukataan typistämällä kohtaus minimiin. Kenen käskystä, kysyn vaan. Antakaa nyt hyvänen aika meidän fantasian ystävien nautiskella edes muutama minuutti pidempään moisesta loisteliaasta, unenomaisesta näystä! Ja näin palaan kirjoitukseni alkuun ja kiitän esityksen visualisteja; heitä jotka teatterin keinoin tarjosivat meille tomusta kudottuja unelmia.


Myrsky

Ensi-ilta 24.1.2019 Tampereen Työväen Teatterin päänäyttämöllä.

Esitys perustuu William Shakespearen näytelmään Myrsky. Mukana on lainauksia myös hänen muista teoksistaan. Suomennos: Paavo Cajander Sovitus ja ohjaus: Tiina Puumalainen Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Valo- ja videosuunnittelu: Eero Auvinen Pukujen ja hahmojen suunnittelu: Teppo Järvinen ja Tiina Puumalainen Musiikin sävellys: Pekka Siistonen Äänisuunnittelu: Pekka Siistonen ja Rauli Roininen Kampausten ja maskien suunnittelu: Pepina Granholm

Pääkuva: Pentti Helin. Kuva © Kari Sunnari

Sain lehdistölipun.

Jätä kommentti

3 × 5 =