Kun eksyneestä prinsessasta tulee elämän valtimo

”Ei lässytystä, kiitos. Ei naamanvääntelyjä, kiitos. Välttäkää itkua. Älkää sotkeko tekstiä. Ei koristeluja, ei lisäilyjä, poistoja tai äänettömiä suueleitä, kiitos. Luottakaa siihen, mitä olen kirjoittanut ja kaikki menee hyvin.”

Näytelmäkirjailija A.R. Gurneyn ohjeet ovat selvät. Nyt ei paisutella tunteita vaan luetaan pöydän ääressä kirjeitä – ja katso, tapahtuu ihme: edessämme kaksi ihmistä kohtaa, kasvaa, seikkailee, tekee virheitä, eksyy mustiin, varttuu, kokeilee, rakastuu, pettyy, epäilee, riehuu, sekoilee, löytää toisensa erotakseen jälleen.

Silmiemme edessä Melissa Gardner ja Andrew ”Andy” Makepeace Ladd III tekevät elämän mittaisen taipaleen, eikä siihen tarvita kuin rajallinen määrä sanoja ja kaksi taitavaa näyttelijää, Seela Sella ja Esko Roine.

Oivaltava teksti

Tampereen Teatterissa eilen ensi-iltansa saaneelle esitykselle ei ole merkitty ohjaajaa. Selitys löytyy käsiohjelmasta. Juha Lehtola, joka on tehnyt näytelmän uuden suomennoksen, kirjoittaa, ettei Rakkauskirjeiden teksti saisi koskaan tulla liian tutuksi sitä esittäville näyttelijöille. Vaarana on, että näyttelijän vaistonvarainen tulkinta tuhoutuu, jos sitä harjoitellaan tai toistetaan liian monta kertaa.

En voi tietää, kuinka paljon Sella ja Roine ovat tekstiä vilkuilleet tai treenanneet, mutta sen voin katsojana todeta, että esitys tuntui raikkaalta, yllätykselliseltä, paikoin jopa spontaanilta. Ennen kaikkea Rakkauskirjeitä on liikuttava ja oivaltava teksti, jonka hauskuus perustuu päähenkilöiden persooniin ja keskinäiseen hyvinkin sukkelaan sanailuun ja tapahtumien kommentointiin.

Nyanssit hallussa

Rakkauskirjeitä on täydellinen esimerkki siitä, miten ääni on näyttelijän tärkein työväline. Ääni vaikuttaa ihmisen tajuntaan ja mielialaan hyvin voimakkaasti, mitä emme aina muista visuaalisuutta korostavassa kulttuurissamme. Myös mielikuva roolihenkilöstä syntyy pitkälti äänen perusteella.

Kuten sanottu, A.R. Gurneyn teksti on mainio, mutta kirjeisiin sekä esiin kirjoitetut että piilotetut viestit saavat todellisen merkityksensä vasta, kun kuulemme sävyn, jolla ne kerrotaan. Voi varjele sitä sävyjen määrää, joka illan aikana kuultiin! Nyanssit on tällä parilla hallussa. Mestarillista, sanon minä.

Villikko ja kahlittu karhu

Näytelmä alkaa koululuokkaan sijoittuvalla kohtauksella. Luokkatovereiksi päätyneet Andy ja eksyneen prinsessan näköinen Melissa, kuten Andy häntä kuvailee, lähettelevät oppituntien aikana toisilleen pikku viestejä.

Andy rakastaa kirjoittamista, mutta Melissa väläyttelee milloin lakonisten, milloin sarkastisten kommenttiensa välissä jo tulevaisuuttaan, uraansa taiteilijana, kun hän välillä vastaa viesteihin piirustuksilla. On kissaa, koiraa, alastomia lapsia ja kahlittu karhu. ”Ole mies, älä tuhnu!” hän käskyttää jo varhain Andya ja kannustaa toista uhmakkuuteen: aina ei tarvitse totella isää.

Kirjailijan kielto naamanvääntelystä ei tietenkään tarkoita eleiden saati ilmeikkyyden karsimista, ja hyvä niin. En muista, milloin viimeksi olisin seurannut näin tarkasti näyttelijöiden hallittua mimiikkaa, jossa jo pelkkä toisen kulmakarvan kevyt kohottaminen sisältää suuren merkityksen. Mikä tunteiden kartta kasvoihin kätkeytyykään – enkä nyt todellakaan puhu rypyistä tai pakenevasta hiusrajasta, vaan taitavan näyttelijän pienimmätkin ilmeet ja silmäykset hyödyntävästä ilmaisusta. Huikeaa!

Ajoituksen mestarit

Jotakin herkullista on myös siinä, että näyttämöllä kaksi ajoituksen mestaria kertoo meille parista, jonka ajoitus on täysin pielessä läpi elämän. Se, olisivatko Melissa ja Andy tulleet yhdessä onnellisiksi, ei ole itsestään selvää. Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Andy paljastaa, että Melissa oli hänen elämänsä valtimo, katsoja alkaa miettiä, kenet olisi pitänyt raivata tieltä, jotta suhde villikon kanssa olisi toteutunut? Isopää-Bob? Geisha? Isä? Maria? Darwin? Joku muu?

Myönnän auliisti, etten osaa analysoida näkemääni nyt erityisen älykkäästi tai kirjoittaa esityksestä jotenkin runollisesti – sen Rakkauskirjeitä kyllä ansaitsisi! Kehotan vain yksinkertaisesti: Menkää katsomaan! Seela Sella ja Esko Roine tulkitsevat kaksi kokonaista ihmiselämää ja yhteyden toisiinsa vastaansanomattomalla tavalla.

P.S. Yhdysvaltalainen A.R. Gurney on kirjoittanut Rakkauskirjeitä 1980-luvulla, ja ensiesityksensä se sai New Yorkin kaupunginkirjaston pääkirjastossa, New York Public Library´ssa näytelmäkirjailijan itsensä ja näyttelijä Holland Taylorin esittämänä. Näytelmän syntyaika selittänee sen, että kirjeiden haastajaksi nousee tekstissä muutaman kerran puhelin, ei niinkään sähköposti tai WhatsApp, joita nykyihminen eniten käyttää. Näytelmän vaiheista ja sen maailmankuuluista esittäjistä kiinnostuneiden kannattaa lukaista tämä Broadway.comissa julkaistu juttu.

P.P.S. Unohdin mainita, etten suinkaan ollut ainoa, joka ihastui Rakkauskirjeiden antiin. Koko ensi-iltayleisö kiitti näyttelijöitä seisaaltaan aplodeeraten. 💖

Rakkauskirjeitä

Ensi-ilta 29.1.2019 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.

Käsikirjoitus A. R. Gurney. Suomennos Juha Lehtola. Rooleissa Esko Roine ja Seela Sella.

Pääkuva: Seela Sella ja Esko Roine. Kuva © Harri Hinkka

Sain lehdistölipun.