Teatteri

Paradigman muutos ja sukellus leijonan suoleen

Mikä ihana ilta! En muista, koska viimeksi olisin poistunut teatterista niin hilpeässä mielentilassa, vielä kotimatkalla bussissa kikatellen kroppa täynnä naurun synnyttämää endorfiinia. Puhun nyt Tampereen Työväen Teatterin kahden esityksen täsmäiskusta, jossa yhdistyivät lastenesityksen lumo, lämpö, syvyyksiin sukeltava teksti ja lentämisen riemu sekä meille vähän isommille kakaroille suunnatun jonglööri-miimikon absurdi seikkailu verisine käänteineen ja kauhuelokuvaefekteineen.

Ensimmäinen herkku. Feerin aloituskuva vihjaa, että perspektiivi poikkeaa normista. Pystyyn nostetuissa sängyissä nukkuu kaksi tyttöä, eikä istumapaikkojaan meluisasti etsivä yleisö saa heitä heräämään, päinvastoin. Kaksikko matkaa unessa paikkaan, joka on toiselle entuudestaan tuttu mutta toiselle uusi ja ihmeellinen. Kun tytöt alkavat jutella, näytelmän nimi saa selityksen: Feeri on paikka, jossa tehdään uskomattomia koejärjestelyitä ja saavutetaan [joskus] yhteneväisiä tuloksia, jossa nimet voivat vaihtua, jossa juksataan, lennetään, lauletaan, ollaan ujoja, rakkaita ja viisaita ja jossa tapahtuu liimaantumisjuttuja.

Käytsä usein täällä? Feerin magiasta kertonee jotain se, että esityksen päätyttyä – siis jo 40 minuutin jälkeen – olen koukuttunut paikkaan niin, että päätän suunnistaa sinne uudelleen vielä samana iltana! Mutta eipä kiirehditä tapahtumien edelle. Jos sänkyjen asento oli vinkki näkökulman vaihdosta, näytelmän repliikit paljastavat puolestaan, että tekstillä viihdytetään sujuvasti paitsi useita sukupolvia myös eri viiteryhmistä tulevia. Kielellä, fraaseilla, merkityksillä ja tieteellisillä termeillä leikittely on yksi Feerin namupaloista.

Voiko huomista muistaa? Ruotsalaisen Teatteri Sydänkävyn, Teatteri Quo Vadisin ja TTT:n yhdessä tuottama esitys toi mieleeni kaksikin Joseph Gordon-Levittin tähdittämää leffaa, Christopher Nolanin ohjaaman Inceptionin (2010) ja Rian Johnsonin ohjaaman Looperin (2012). Alitajunta, unen logiikka ja aikamatkustus ovat teemoina kiehtovia mutta vaikeita, ja siksi ihailen käsikirjoittajatiimiä (Otso Kautto, Minerva Kautto, Maija Rissanen ja Kolina van den Berg), joka onnistuu luomaan niistä koskettavan yksinäisyyttä ja ystävyyttä käsittelevän näytelmän, jota lasten on helppo seurata ja joka samalla heittelee aikuisille filosofisia sävyjä ja syvyyksiä sisältävää mielen purtavaa.

Kolina van den Berg (vas.) ja Maija Rissanen. Kuva © Kari Sunnari

Merelliset muistot. Pidin siitä, miten näytelmässä tutkittiin ja pohdittiin aisteja, niiden ominaisuuksia ja erilaisten aistielämysten jakamista. Olen ehkä helposti suggeroitavissa, mutta kun näytelmässä siirryttiin merelle, minä kuulin tyrskyt ja haistoin levät, kalat, vesikasvit, kaiken sen suolaisen maailman, joka mereen liittyy. Niinpä niin, haju on nenässä – mutta myös muistissa. Feerissä on tarinaa hyvin tukeva, jännittävä äänimaailma, tavallaan tieteistarinoista ja avaruusseikkailuista tuttu ja silti salaperäinen.

Hetki tulee, hetki menee. En arvannut etukäteen, miten paljon näytelmän päähenkilöt, kaksi eskari-ikäistä tyttöä, onnistuisivat hämmästyttämään ja toki myös huvittamaan erilaisin ilmiöihin liittyvillä pohdinnoillaan ja oivalluksillaan. Kun meitä kehotetaan tarttumaan hetkeen, onko se edes mahdollista? Hetki tulee, hetki menee. Sehän tarkoittaa, ettei mitään voi tehdä just nyt! Otin myös kaksikon esimerkin innoittamana käyttöön komealta kalskahtavan (teko)syyn: en voi mennä tänään töihin, mulla on paradigman muutos!

Tämä on meidän laulumme! Hei rakas lukija, olet varmasti jo tänne asti ehdittyäsi ymmärtänyt, että Kellariteatterissa on nyt tarjolla poikkeuksellisen hurmaava esitys. Tekijät suosittelevat Feeriä 4–8-vuotiaille, mutta minä nostan yläikärajan surutta sataan vuoteen – ja ylikin! Näytelmän aihe, ystävyys, koskettaa meitä kaikkia – muulloinkin kuin näin ystävänpäivänä. Kun tyttöjen esittämä laulu, tai paremminkin sanaton hyräily, alkoi uudelleen kuulua näytelmän päätteeksi, lähes koko katsomo yhtyi siihen ja vielä monta minuuttia esityksen jälkeen kuulin, miten lapsi tuolla, toinen täällä, ja kas aikuinenkin(!) hyräili sitä takkia narikasta hakiessaan.

Feerille pääsee myös ruotsiksi. Näin esityksen suomenkielisen version TTT:n ensi-illassa, jolloin rooleissa olivat Kolina van den Berg ja Minerva Kautto – isot aplodit molemmille hienosta ja niin paljon lämpöä ja sävyjä sisältävästä näyttelijäntyöstä. Esiintyjäkaartiin kuuluu myös kolmas näyttelijä, Maija Rissanen. Trio vuorottelee rooleissa, ja he esittävät Feeriä myös ruotsiksi. Mikä parasta, Feeriin voi päästä myös omasta sängystä – ehkä…

Marc Gassot. Kuva © Joni Pakanen

Toinen herkku. Illan toinen teatteripläjäys, Lion – the weird and magical abracadabra circus show, olikin sitten nimensä mukaan näyttämöllistä uuskummaa, jonka musta huumori, riehakas ilmaisu, taitavat sirkus- ja taikatemput, klovneria sekä mielikuvituksellinen tarinankerronta saivat minut kumartamaan hengessäni syvään tälle huikealle näyttelijä-miimikolle, Marc Gassotille. Hyvänen aika, millaisiin seikkailuihin ja sfääreihin hänen hahmonsa meidät veikään!

Täyttä laukkaa! Jo sisääntulo antaa ymmärtää, ettei luvassa ole turhan vakavasti otettavaa draamaa vaan riehakasta ilonpitoa, jossa yleisön on kuitenkin syytä pitää varansa, jottei jää teutaroivan hevosen jalkoihin tai hampaisiin. Esityksen edetessä vaaramomentti kasvaa, sillä lavalta voi vauhdikkaan mestarin toimesta lentää milloin munia, milloin lautasia, milloin verisiä ruumiinkappaleita.

Joko noutaja saapuu? Kuolema onkin yksi Lion jne. -show´n tärkeimmistä teemoista. Tuoni vierailee toistuvasti, ja autuaammille metsästysmaille siirtyminen tapahtuu kauniisti kalpean valon kajeessa, pienellä siipien liikettä kuvaavalla eleellä höystettynä. Gassot karnevalisoi kuoleman niin, että katsoja alkaa suorastaan odottamaan seuraavaa hengenlähtöä. Myös muusikon pilttuu jatkaa samaa teemaa pääkallorumpuineen. Moinen setti olisi mieletön suksee millä tahansa lastenkutsuilla.

Älä herätä nukkuvaa leijonaa. En voi kuin ihailla sitä taitoa, jolla Marc Gassot pystyi loihtimaan eteemme tyhjälle lavalle pelottavan jalopeuran ja kauhujen kellarin, joiden parissa hän seikkaili pitkän tovin mitä merkillisempien käänteiden vyöryttäessä tarinaa yhä hurjemmaksi. Toistan: tyhjälle lavalle – ja sellaisena se siis pysyi. Kun vielä ottaa huomioon, että hahmon sanavarasto oli jokseenkin niukka – Sori, Hasta la vista ja splash-splash! – saavutus on kunnioitettava, sillä katsoja kohtasi illan aikana mm. liudan kauhu- ja toimintaelokuvien petoja Muumiosta Terminatoriin. En ole aiemmin vieraillut leijonan ruoansulatuskanavassa, mutta Gassotin matkassa saimme kokea senkin.

Muusikko luo tunnelmia. Lion jne. -show on täynnä viittauksia populaarikulttuurin ja kirjallisuuden teoksiin, ja juuri se tekee esityksestä jokaiselle erilaisen, koska kukin katsoja yhdistää lavan tapahtumat omiin muistoihinsa, mielikuviinsa ja näkemiinsä elokuviin. Moni ”näki” varmasti myös hahmoja, joita Gassot ei ainakaan tarkoituksellisesti ollut luonut, mutta jotka kasvoivat näyttelijä-miimikon moneen suuntaan venyvästä ilmaisusta. Kiitoksia satelee roppakaupalla myös muusikko Karl Sinkkoselle, joka ylsi yhden miehen orkesterinsa kanssa sinfonisiin mittoihin ja seuraavassa hetkessä manipuloi katsojaa milloin tarkoin ajoitetulla hiljaisuudella, milloin taitavilla juoksutuksilla, staccato-rytmillä ja Hitchcockin leffoista tutuilla kirkuvilla viuluilla.

Kyse on taidonnäytteestä. Ymmärrän hyvin, että Gassotin supervauhdikas ja muutamaa raukkaparkakatsojaakin lavalla rääkkäävä esitys jakaa yleisön. Kaikki eivät välttämättä nauti raatoja sarjatuotantona tuottavasta absurdista tarinasta, jota ryyditetään sirkuksesta tutuilla tempuilla ja pellemäisellä kohelluksella. Mutta minä lankesin loveen ja nauroin onnellisena penkissäni. Kyse on tarkkaan mietitystä kokonaisuudesta, tuhansia ja taas tuhansia harjoituksia vaatineista taidoista ja vapaasti temmeltävän mielikuvituksen voimasta. Hykertelen yhä leijonan sydämellä leikkimiselle – miten joku keksiikin nähdä sen nyrkkeilypallona, joka muutaman liian tujun iskun saatuaan on herätettävä henkiin defibrillaattorilla?

P.S. Lion – the weird and magical abracadabra circus show on Circo Aereon, Tampereen Työväen Teatterin, Suomen Kansallisteatterin ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotanto. Kiiruhtakaa katsomaan!


Feeri

Ensi-ilta 8.2.2019 TTT:n Kellariteatterissa.

Käsikirjoitus: Otso Kautto, Minerva Kautto, Maija Rissanen ja Kolina van den Berg Ohjaus: Otso Kautto Pukusuunnittelu: Marjaana Mutanen Lavastussuunnittelu: Pen van den Berg Valot: Tero Koivisto Sävellys: Pierre Fourmeau Lavalla: Kolina van den Berg, Minerva Kautto ja Maija Rissanen

Lion – the weird and magical abracadabra circus show

Ensi-ilta 8.2.2019 TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä.

Käsikirjoitus: Marc Gassot Ohjaus: Sanna Silvennoinen Musiikki: Karl Sinkkonen Valosuunnittelu: Juho Rahijärvi Puku- ja lavastussuunnittelu: Kati Manner Roolissa: Marc Gassot

Pääkuva: Kolina van den Berg ja Minerva Kautto. Kuva © Kari Sunnari

Sain molempiin esityksiin lehdistölipun.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

error: Content is protected !!