Musiikki Tanssi Teatteri 

Keskity itsesi löytämiseen, älä hukkaamiseen

Syke nousee. Että minä inhoan tällaisia tiedonantoja; kehotusta muistaa lippuuni merkitty istuinnumero, koska sitä tarvitaan esityksen aikana. Miten monet kerrat olenkaan julistanut olevani maailman parhainta yleisöä: eläytyvä, innostunut, näyttämötaiteita täydestä sydämestään rakastava katsoja! Mutta voi pyhä sylvi sentään tätä immersiivisen teatterin hyökyaaltoa, joka haluaa irrottaa katsojan tarkkailijan roolistaan ja altistaa hänet teoksen aktiiviseksi osatekijäksi. En takuuvarmasti ollut ainoa, jonka syke nousi humahtaen, kun ensimmäistä numeroa ryhdyttiin arpomaan ja viaton katsojaraukka saatettiin näyttämölle tuijottamaan kristallipallon pohjaa.

Päättymätön tarina. Vaaran tunteen synnyttäminen on tietenkin tavoitteena esityksessä, jossa illan isäntä, karismaattinen taikuri ja Master of Ceremony (Ville Majamaa) avaa mielen salaisuuksia ja kuljettaa katsojia halki aikojen maapallon ääriin. Marika Vapaavuoren käsikirjoittama ja ohjaama Spiraali on kiehtova kokoelma tarinoita, joissa on vaikutteita eri kulttuureista, mytologiasta ja tyylilajeista. Esitystä hallitsee nimensä mukaisesti spiraaliajattelu, jossa materiaali palautuu aina uudella tavalla. Tällä kertaa palaajana on ihminen, joka ei häviä universumista ikihyväksi vaan jatkaa matkaansa uudessa kuoressa, uudessa persoonassa, uudella nimellä. Yksi entiseen elämäänsä sukeltava on Nico (Jarno Hyökyvaara), joka hypnoosin myötä kohtaa vastinparinsa.

Geeneihin kätkettyä. Uudestisyntyminen ei ideana ole ihmeellinen eikä yllättävä, mutta kiinnostava kysymys on se, tunnistaisimmeko uudessa hahmossamme entiset ystävämme, entiset rakkautemme, entiset sielunsiskomme ja -veljemme. Tai jos ajatellaan mustuuden kautta, kuten esityksen yksi tarinoista tekee – voisiko olla mahdollista, että kannamme geeneissämme edellisten sukupolvien traumoja. Voisiko selittämättömän ahdistuksen todellinen syy löytyä kaukana menneisyydessä tapahtuneista pahuuden teoista? Saisimmeko siihen vastauksen hypnoosissa?

Moona Lehtola ja Maria Rantalankila (selin). Kuva © Harri Hinkka

Nuoret esiin! En totta puhuen tiennyt mitä odottaa Spiraalilta, mutta tunnustan kaksi asiaa, joiden vuoksi suhtautumiseni esitykseen oli jo ennalta myönteistä. Ensimmäinen oli tietoisuus siitä, että kyse on Tampereen Teatterin ja Tampereen Musiikkiakatemian yhteistuotannosta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin tuuletan alaa vielä opiskelevien suorituksille ja nostan hattua kaikille tahoille, jotka mahdollistavat nuorten pääsyn ammattilaisten areenoille ja työkumppaneiksi jo opiskeluaikana. Toinen syy oli Ville Majamaa, jonka näyttelijäntyötä nyt aika pitkään seurattuani voin todeta, että hyvän sijaan pukkaa usein priimaa.

Manipuloijan elkeet. Kuten tummassa silmämeikissä ja koristeellisessa frakissa näyttämöä mittaileva seremoniamestari toteaa, meissä kaikissa elää vahva tarinan kaipuu. Niitä olemme aina kuunnelleet nuotioilla, kirkoissa, teatterissa. Tarkoituksellisen hitaasti artikuloiva ja taidepausseja pitävä Majamaa käyttää matalaa, soinnukasta ääntä, sellaista jota olemme tottuneet kuulemaan vakuuttavalta ja ylemmyyttään osoittavalta hallitsijalta. Vaikutelma manipuloijasta on pelottavan lähellä. Roomalaisilla numeroilla kirjailtu kello muistuttaa illan tärkeimmästä teemasta, ajasta ja siitä, miten tulevaisuus on jo meissä, samalla tavalla kuin menneisyys, vaikka sen ymmärtäminen onkin vaikeaa.

Tekemisen meininki. Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoille annetut roolit – mm. näkijä, klovni, kani, karhu, rituaalin palvelija, lapsi – antavat mahdollisuudet kuljettaa tarinoita fantasian ja myyttien pariin, kaikkiin ilmansuuntiin. Tapahtumapaikoissa on vähintään ripaus eksotiikkaa, on Amerikan sirkusta ja Shanghain oopiumluolia. Välillä kuvat ovat niin kliseisiä että sielua raastaa: on hämyinen klubi, on pianisti ja pianon päällä vatsallaan lojuva, sääriään hitaasti heilutteleva hanipupu. Mutta nuorten tekijöiden silmin nähden palava into ja vastaansanomattomat laulu- ja tanssitaidot nostavat esityksen kuluneiden kuvien suosta ja kuljettavat tarinaa sujuvasti eteenpäin. Parasta illassa olikin energia, nuorten tekemisen meininki, joka ulottui vahvana yli rampin. Pojoja lentää myös kolmimiehisen orkesterin suuntaan: bravo!

Vippaa mulle viitonen! Ja nyt ollaankin pääasiassa: laulussa, musiikissa, tanssissa, visuaalisesti vahvoissa kuvissa ja taikatempuissa. Ensibiisi kiteyttää ytimen: I put a spell on you – sillä siitä on kyse: taiasta, manauksesta, lumoon langettamisesta. Laulajista esiin nousivat voimakkaimmin Roosa Lehtinen, Moona Lehtola, Ella Nummela ja Samuli Pajunen, joista viimeksi mainittu vetäisi biisit niin komeasti, että oli pakko googlata, missä muualla häntä olisi mahdollista kuulla. Olisin mielelläni kuunnellut kokonaisuudessaan Jay Gorneyn ja E.Y. Harburgin ravisuttavan Brother, Can You Spare a Dime? On vuosi 1935, suurta lamaa on kestänyt kuusi vuotta eikä kenelläkään ole varaa jalouteen. Mutta taikuri heltyy ja pestaa kiertävään show´hun mukaan karkulaisen, nuoren tytön, joka selviytyy veitsenheittäjän maalitauluna, ystävystyy ja tanssii karhun kanssa mutta kaatuu lopulta harhaluotiin.

Niin, karhu. Tuo maaginen mesikämmen, komea kontio ja metsän kuningas. Enpä olisi ennakkoon arvannut, että illan koskettavimman roolin tekee karhupukuun sonnustautunut musiikkiteatterin opiskelija, mutta niin vain kävi, että Heikki Järvinen pystyi maailmalta naamioituna tulkitsemaan metsästäjän saalistaman ja sirkukseen vangitun eläimensä niin, että liikutuksen kyynelet olivat häkellyttävän lähellä, kun otson ystävä katosi viereltä lopullisesti. Mistä oli kyse? Liikekielestä, eleistä, tanssista, koreografiasta. Ja näin kumarran myös Miika Riekkisen suuntaan. Hänelle kuuluu kiitokset  joukkokohtausten näyttävyydestä ja vauhdista, jota kieltämättä pieni näyttämö turhaan hillitsi.

Iina Nurminen ja Ninni Niemikunnas. Kuva © Harri Hinkka

Silta fantasiaan. Jos jotain olisin eri taidelajeja reippaasti yhdistävässä esityksessä muuttanut, niin ehkäpä olisin venyttänyt sen tapaa kurkottaa maagiseen realismiin. Meille esitetyt entiset elämät olivat sittenkin yllättävän arkisia kaikkine traagisine käänteineenkin, vaikka muutama kuva antoi osviittaa uuskumman suuntaan. Yksi sellainen hetki oli nukettajien (Iina Nurminen ja Ninni Niemikunnas) saapuminen näyttämölle yhteisessä mekossaan. Mieleeni nousivat Theatre of Doll -nukketeatterin The Holy Dress -esitys sekä Ransom Riggsin romaanit, joissa reaalimaailma risteytyy eriskummallisen todellisuuden kanssa. Samalla tavalla olisin kuljettanut merimiestä ihoon kirjoitettuine teksteineen kohti outoutta. Mutta ehkä on niin, että tekijät halusivat rakkauden voittavan tässä huijausten, manipuloinnin ja bisneksen maailmassa ja samalla muistuttaa, että tärkeintä elämässä on olla läsnä ja keskittyä itsensä löytämiseen eikä hukkaamiseen.


Spiraali

Ensi-ilta 21.2.2019 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Marika Vapaavuori Lavastussuunnittelu: Marjatta Kuivasto Pukusuunnittelu ja kampaukset: Jonna Lindström Valosuunnittelu: Mika Hiltunen Videosuunnittelu: Heikki Järvinen Koreografia: Miika Riekkinen Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin Musiikin suunnittelu ja toteutus: Aleksi Laukkonen (TAMK Musiikki) Taikakonsultti: Jose Ahonen Ohjaajan assistentti: Anna Rantanen (TAMK Musiikki)

Pääkuva: Samuli Pajunen, Ville Majamaa, Jarno Hyökyvaara. Kuva © Harri Hinkka

Sain lehdistölipun.

Jätä kommentti

3 × yksi =

error: Content is protected !!