Silmistä silmiin kulkeva säde
Tänään kuulin suru-uutisen: legendaarisen taitava näyttelijä ja ehkä maailman ihanin iltasatujen kertoja Lasse Pöysti on kuollut 92-vuotiaana. Minulla oli ilo ja kunnia saada haastatella häntä pariinkin otteeseen. Vuonna 2002 Teatteri-lehdessä julkaistiin juttu, jossa Pöystin ohella pitkän uran tehneet ohjaaja Kalle Holmberg ja näyttelijä Juhani Niemelä kertoivat, miten pitkä kokemus tuntui teatterityössä. Herratrion ansiosta opin katsomaan näyttelijän- ja ohjaajantyötä tarkemmin ja etsimään tasoja, jotka olin aiemmin ohittanut. Julkaisen ohessa Pöystin osuuden. Vaikka juttu on tehty jo 17 vuotta sitten, sen sisältö ei ole vanhentunut (toiseksi viimeistä kappaletta lukuun ottamatta).
0
”Samantapaisen tarinan olen kuullut Olli Mustoselta, joka kertoi tavanneensa Englannissa henkilön, joka oli nähnyt henkilön, joka oli nähnyt Beethovenin. Siitä syntyy pitkä historian halki kulkeva säde, joka ikään kuin siirtyy silmistä silmiin.”
Myös suuren osan ammattitaidostaan Pöysti sanoo rakentaneensa työtovereiden avulla. Hän luonnehtii itseään eräänlaiseksi tilkkutäkiksi, johon tietyt kollegat, ohjaajat ja kirjailijat ovat jättäneet jälkensä.
ALKU EI OLLUT HELPPO, tai se oli pikemminkin liian helppo. Suomisen Ollina suomalaisten sydämet lumonnut lapsitähti oli todellinen lahjakkuus, niin vaivatonta replikointi ja näyttämötilanteeseen asettuminen olivat hänelle. Mutta kymmenen vuoden kuluessa aito säteily muuttui yhä vahvemmin pelkäksi suosion tavoittelemiseksi ja sen ylläpitämiseksi. Aseikseen Pöysti valjasti kaikki mahdolliset keinot.
”Kikat, konstit ja erilaiset pöystimäisyydet muodostuivat vähitellen pakonomaisiksi. Vaikka tajusin käyttämieni keinojen kaikuvan tyhjää, en uskaltanut luopua niistä. Lopulta valitsemani tie johti karille, ja 25-vuotiaana päätin luopua näyttelijän ammatistani.”
Suomalaisen teatterin onneksi Vivica Bandler pyysi Lasse Pöystin Lilla Teaterniin ja ryhtyi rakentamaan uudelleen näyttelijän liuennutta itsetuntoa. Juuri Bandler pakotti Pöystin näyttelemään ilman silmälaseja, irtoneniä, peruukkeja ja löytämään näyttelijäntyöhönsä sisältöä muualta kuin ulkoisista tehokeinoista.
”Vivica oli kuin rehellinen peili ja äärettömän kärsivällinen väsyttämistekniikassaan. Jo ennen häntä olin toki saanut olla merkittävien teatterintekijöiden opissa. Työskennellessäni Svenska Teaternissa ohjaajana toimi Gerda Wrede, jota arvostin suuresti ja joka opetti minulle teatterintekemisen perusasiat. Myös Wilho Ilmari sekä Mauno Manninen vaikuttivat vahvasti tapaani näytellä.”
”Mannisen teatterikäsitys ja erityisesti hänen näkemyksensä kielenkäytöstä näyttämöllä olivat 1950-luvulla vallankumouksellisia ja tekivät Intimiteatterista muutamaksi vuodeksi ehdottomasti Suomen mielenkiintoisimman teatterin. Itselleni Intimiteatterissa näytteleminen ei ollut kovin onnellinen tai tuottoisa kausi, sillä tunsin jääneeni Jussi Jurkan varjoon.”
LASSE PÖYSTI KERTOO ITSELUOTTAMUKSENSA kasvaneen Lilla Teaternissa lopulta niin suureksi, että pelkkään omaan charmiin tukeutumisesta tuli teatterin tavaramerkki, jopa riippakivi. Lillanissa oltiin niin miellyttäviä, niin charmikkaita!
”Tiedostimme vaaran itsekin. Kun ostimme Lilla Teaternin Bissen (Birgitta Ulfssonin) kanssa, pyysimme Ralf Långbackaa vakituiseksi vierailijaksi. Meillä oli tapana kutsua häntä juuriharjaksi, johon turvauduttiin vähintään kerran vuodessa ja joka kovalla otteella hankasi koko henkilökunnan. Ei tippaakaan charmia, vaan ammattitaitoa!”
Lasse Pöysti korostaa, ettei näyttelijä selviydy yksin, vaan hän tarvitsee sekä ammatillista että rakastavaa tukea. Ihmisiä, jotka seuraavat näyttelijän elämää, valintoja ja tekoja sekä kehuvat tai haukkuvat tarpeen mukaan. Tällä kollegojen kokemusten helminauhalla Pöysti sanoo toimivansa yhä tänä päivänä.
VALMISTAUTUESSAAN UUTEEN TYÖHÖN Lasse Pöysti perehtyy perusteellisesti roolihenkilöönsä ja kerää mittavan määrän tausta-aineistoa. Hän pitää itsestäänselvänä, että näyttelijän tulisi pyrkiä saavuttamaan mahdollisimman kattava yleissivistys ja olla kiinnostunut monista asioista.
”Toisaalta siinä piilee yksi näyttelijäntyön paradokseista, koska näyttelijät eivät ole kovinkaan usein niin sanottuja intellektuelleja. Olen tuntenut suuria näyttelijöitä, joiden kanssa on ollut täysin turhaa ryhtyä analysoimaan jotakin näytelmää. Kuitenkin sitä esittäessään he tekevät jopa hiuksia halkovat dialogit äärettömän tarkasti ja täysin oikein. Se on minusta hyvin merkillistä. Voisi sanoa, että tällaisissa tapauksissa intellektuellin tuloksen sijaan saadaan viisauden antama tulos, mikä on tietenkin paljon arvokkaampaa.”
PÖYSTIN MUKAAN NÄYTTELIJÄLLÄ ON käytössään kolme kanavaa ulos ja sisään: äly, tunne ja vaisto.
”Näiden kolmen tasaveroisuus on tärkeämpää kuin jonkin ominaisuuden vahvuus. Vain yhden ominaisuuden korostaminen tekee näyttelemisestä nopeasti työlästä katsottavaa. Näyttelijän on opittava tietoisesti hyödyntämään eri tavoin kaikkia kolmea, jolloin ne rikastuttavat tulkintaa.”
Kysymykset iästä saavat Lasse Pöystin nauramaan, hän kun ei koe ikää minkäänlaisena rasituksena, ei edes rajoittavana tekijänä. Siihen, voiko pitkä ura ja konkarin ammattitaito olla pelote muille, hän ei osaa vastata.
”Joissakin yhteyksissä olen ollut aistivinani, että näyttelemistyylini poikkeaa jollakin tavalla modernista tavasta näytellä. En ole asiasta aivan varma, sillä mielestäni Bissen kanssa kehittämämme yhteinen näyttelemistyyli pärjää mainiosti kenen hyvänsä tyylin rinnalla. Tunsimme toisemme niin hyvin, että pelasimme lopulta yhteen kuin Yehudi Menuhin ja Ravi Shankar, repliikkejä toinen toisillemme syöttäen.”
PÖYSTI TIETÄÄ OLEVANSA VAIKEAN näyttelijän maineessa, koska hän kyseenalaistaa kaiken. Esimerkkinä hän mainitsee Ralf Långbackan ohjaaman Galilein elämän, jonka harjoitusprosessista kertovat kirjeet Pöysti julkaisi muistelmissaan.
”Vihasin sitä työtä ja kirjoitin Bisselle pitkiä valituskirjeitä, joissa kuvailin, millaisen hirvittävän kohtelun kohteeksi olen joutunut. Kirjeiden julkaiseminen oli aiheuttaa välirikon Ralfin ja minun välille.”
”Tarkoitukseni ei ollut haukkua häntä vaan osoittaa, miten idioottimainen näyttelijä voi olla, kun käsillä on haastava ja vaikea rooli. Hyväksyin Ralfin tavoitteet, mutta olin koko ajan oppositiossa. Näyttelijä ei voi toteuttaa jonkun toisen käsitystä, vaan jokaisen täytyy luoda roolinsa itse. Tietysti lopputuloksen täytyy olla ohjaajan näkemyksen mukainen. Mutta näyttelijän on tavallaan poltettava ohjaajan ajatukset ja tavoitteet itseensä, ei hyväksyttävä niitä.”
Tänä keväänä Pöysti nähdään kahdessa Helsingin kaupunginteatterin esityksessä, Bengt Ahlforsin komediassa Kasimir ja Charlie sekä Ronald Harwoodin näytelmässä Kvartetti, jossa hänen vastanäyttelijöinään ovat Kyllikki Forssell, Ritva Valkama ja Pentti Siimes. Harjoitusvaiheessa Pöysti sanoo tarkoituksellisesti valmistuvansa mahdollisimman myöhään.
”Vältän tietoisesti tekstin ulkoa oppimista, koska haluan antaa itselleni liikkumavaraa. Minulle on joskus käynyt niin, että olen jo lyönyt roolin kiinni, vaikka syvempi sisältö on jäänyt vielä täysin käsittelemättä. Olen tavallaan pitänyt keskeneräistä valmiina. Siksi en nykyään uskalla ryhtyä esittämään mitään kovin aikaisessa vaiheessa. Ja se on kokemuksen tuomaa tietoa ja ammattitaitoa.”
R.I.P. Lasse Pöysti
Teatteri-lehden (1/2002) kansikuvan on ottanut Riitta Päiväläinen. Lasse Pöystin muistelmatrilogian on kustantanut Otava.
