Teatteri

Kipua, kauhua ja sisarellisia roolileikkejä

Jumalan selän takana. Unohdetaan aluksi ihmiset ja keskitytään edessä avautuvaan näkymään. Tilaa hallitsee rähjäiset konttikodit mieleen tuova metallikattoinen rakennus. Piha on villiintynyt ja ruokoton, kuluneiden tavaroiden läikittämä. Leveä kangas simuloi maisemaa, puhelinlangoilla istuvat mustat varislinnut, kuin synkkiä aikoja enteillen. Lavastus tuo mieleen suomalaisten ja amerikkalaisten arkea kaunistelemattomalla tavalla tallentaneen Markus Jokelan valokuvat. Kanaverkot, tynnyrit, pullot, kitukasvuiset kuuset, hujan hajan heitetyt esineet. Kaikki esille pantu kielii, että jotakin on rikki, eikä se korjaudu pelkällä pintamaalilla.

Roolileikkejä. Kun esitys lähtee liikkeelle ja ensimmäinen hahmo lampsii pimeässä pullo hölskyen näyttämölle, aprikointini tapahtumapaikasta jatkuu. Onko tämä jokin halpa kapakka? Savukoneen sumu luo mielikuvan rainamaailmasta, joka vain vahvistuu, kun tilaan astuu nuori nainen siivet selässään, asettuu mikrofonin eteen ja alkaa laulaa. Taustalla varjoihin jäänyt mies seisoo jalat provosoivasti harallaan, pullostaan välillä kulautellen. Rekka-Miken machoilu on yliampuvaa, samoin vuorosanat, eikä tilannetta voi nauramatta katsella. Samassa illuusio rikotaan, ja kohtaus näyttäytyy kahden tytön roolileikkinä.

Siilipuolustus. Näytelmäkirjailija Marko Järvikallaksen kirjoittaman ja ohjaaman Sisarelleni-näytelmän keskiössä ovat Marja ja Hilla (Minerva Kautto ja Maija Rissanen), yhteisön takamailla asuvat teini-ikäiset sisarukset, joilla on tukenaan vain toisensa ja yhdessä keksityt tarinat. Tie aikuisuuteen on heille karikkoinen, eikä seksuaalisuuden herääminen ja toteuttaminen ole yksinkertaista. Rajoja kokeillaan, ja siinä leikissä myös naapuriin muuttaneella keski-ikäisellä Tepolla (Jan-Christian Söderholm) on monitahoinen roolinsa.

Vaara. Yksi näytelmän teemoista on jatkuva epävarmuudessa eläminen ja sen vaikutukset nuoren kehitykselle ja psyykelle. Tyttöjen kyvyttömyydelle luottaa aikuisiin on selityksensä: kaksikko on hyljätty, jätetty, petetty ja hyväksikäytetty monin tavoin. Aikuisiin liittyvä vaara tihentyy autokohtauksissa, joihin äänisuunnittelija (Roy Boswell) on ladannut twinpeaksmäisiä sävyjä ja kauhuleffan tunnelmaa: kohta joku kuolee.

Tuskanhuudot. Ensimmäiseksi hengestään pääsee kettu, jonka huuto on niin täynnä kipua, että se nostaa kylmän väreet selkäpiihin. Huudon voi myös nähdä metaforana kaikelle sille tuskalle, jonka tytöt kokevat ja kätkevät sisäänsä, toinen tiukemmin, toinen heikommin. Näytelmässä leikitellään kuoleman idealla, kuvastolla, läsnäololla ja efekteillä niin paljon, ettei katsojalle tule yllätyksenä, kun myös yksi tarinan henkilöistä vetää lopulta viimeisen henkäyksensä.

Ylösnousemus. Antaisin väärän todistuksen Teatteri Quo Vadisin Sisarelleni-esityksestä, jos maalaisin annin vain synkin värein. Esityksessä on paljon huumoria, josta osa niin absurdia, että välillä mietin, kehtaanko nauraa ääneen. Pidin paljon tyttöjen esittämistä lauluista, jotka osoittivat, miten musikaalisia ja taiturillisia äänenkäyttäjiä Kautto ja Rissanen ovat. Samalla tahdon kehua kaksikon taidot ilmentää teiniensä kohkaavaa, pulppuilevaa ja arvaamatonta käytöstä uskottavalla tavalla. Välillä he olivat kuin karmeimmat noita-akat ilkeine nauruineen, välillä liikuttavan totisia teräksisine uhmineen: ”Maailman terät ei meihin pysty!”

Maija Rissanen. Kuva © Jouko Siro

Yli rajojen. Näytelmän nimistö sijoittaa henkilöt ja tapahtumat Suomeen, mutta esityksen ydin puhuttelee yli maantieteellisten rajojen. Tällaisia teinejä ja pikkukaupunkien unohdettuja takamaita, jonne iltaisin pääsee vain taksilla, on kaikissa ilmansuunnissa, kaikkialla maailmassa. Sisarelleni mallaa siis hyvin nomadina ympäri maailmaa kiertävän Teatteri Quo Vadisin pirtaan.

Spekulointia. Ehkä olin tullut teatteriin väärin odotuksin tai väärässä mielentilassa, mutta en täysin innostunut TTT:n Naisten vuoro -teatterifestivaalilla näkemästäni Sisarelleni-esityksestä. Jokin roolileikkien kerroksellisuudessa ja tarinan käänteissä häiritsi. Uskon, että nuoret saavat tarinasta enemmän irti kuin minä. Jäin miettimään, millainen näytelmästä olisi tullut, jos Tepon tilalla olisikin ollut keski-ikäinen nainen tai homopari? Näytelmähän sisältää jo yhden vanhemman miehen, elämänkatsomustietoa opettavan Hannun, joka toimii traagisten tapahtumien katalysaattorina. Tai ehkä ohjaaja oli rakentanut tarinaan eräänlaisen parirakenteen, jonka kaikkia ulottuvuuksia en hoksannut.

Serkukset? Tekijät kertovat esityksen taustamateriaalissa, että käsikirjoitus on syntynyt improvisoiden, minkä jälkeen kohtauksia on kehitetty ryhmätyönä. Voi olla, että tietoisuus tarinan yhdessä luomisesta sai minut katsomaan esitystä toisin. Olin näkevinäni paitsi monta maailmaa myös monta kädenjälkeä, jotka eivät aina limittyneet keskenään saumattomasti. Katsomiskokemukseeni vaikutti myös helmikuussa näkemäni Feeri, jossa luupin alla oli niin ikään kaksi tyttöä ja öiset mielikuvitukselliset tarinat. Tuntui kuin nämä kaksi Teatteri Quo Vadisin esitystä olisivat serkukset. Näemmekö seuraavaksi aikuisen naiskaksikon tai peräti senioriduon fantasioineen?


Sisarelleni

Esitys 21.3.2019 Naisten vuoro -festivaalilla Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Marko Järvikallas Lavastus ja puvustus: Annukka Pykäläinen Valo- ja äänisuunnittelu: Roy Boswell Tuotanto: Krista Mäkinen Rooleissa: Minerva Kautto, Maija Rissanen ja Jan-Christian Söderholm

Pääkuva: Minerva Kautto ja Maija Rissanen. Kuva © Jouko Siro

Sain lehdistölipun.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

error: Content is protected !!