
Luonnonturvaajan tutkimusretket
Etsii, etsii, eikä soisi löytävänsä.
Vanha arvoitus häivähtää mielessä kurtturuusun levinneisyydestä kertovan raportin äärellä. Tutkimuksen viesti on kuitenkin tyly: 1800-luvun vaihteessa Itä-Aasiasta Eurooppaan tuotu haitallinen vieraslaji valtaa alaa rivakasti Suomen rannikolla köyhdyttäen kruununjalokivemme, upean saaristomme alkuperäisluontoa.
Maailman luonnonsäätiössä (WWF) johtavana metsäasiantuntijana työskentelevä Panu Kunttu on kartoittanut jo viiden vuoden ajan systemaattisesti Saaristomeren kurtturuusuesiintymiä yhdessä puolisonsa, ympäristösuunnittelija Sanna-Mari Kuntun kanssa. Käytännössä se tarkoittaa, että kaksikko on kolunnut aluetta läpi saari saarelta, koska se on ainoa tapa saada selville kokonaiskuva.
Viime kesänä he löysivät 70 uutta kurtturuusuesiintymää. Edellisvuosien löydöt mukaan luettuna Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueelta on löydetty kaikkiaan 301 kurtturuusun esiintymää. Niistä vasta seitsemän on saatu hävitettyä.
– Määrä yllätti meidät kaikki, niin tutkijakollegat, ympäristöviranomaiset kuin Metsähallituksen luonnonsuojeluammattilaisetkin, Panu Kunttu sanoo, vaikka osasi uumoilla tilanteen vakavuutta aiempien tutkimustensa perusteella.
Kaunis kukka, sitkeä sissi
Kurtturuusu (Rosa rugosa) on tuuhea, tiheäpiikkinen pensas, jolla on kaunis punainen tai valkoinen kukka ja näyttävä marja; ominaisuuksia, jotka ovat tehneet siitä suositun koristekasvin.
– Jo 1800-luvun lopulla havaittiin, että se leviää nopeasti luontoon. Linnut levittävät sen siemeniä, ja jos kiulukka eli kurtturuusun marja pääsee vesistöön, se saattaa kellua jopa 40 viikkoa ja kulkea merivirtojen mukana uusille kasvupaikoille. 1900-luvun kuluessa kurtturuusu on levinnyt paitsi Pohjanmeren rannikolle – Hollannin, Ison-Britannian ja Irlannin rannoille – myös Itämeren kaikkiin rantavaltioihin, Kunttu kertoo.
Suomessa kurtturuusua on istutettu paljon maanteiden reunamille, koska valtameren kasvina se sietää suolaa. Se on sitkeäkasvuinen eikä häiriinny, vaikka sitä talvisin tönitään aurauskalustolla. Päinvastoin, se jopa villiintyy rikkomisesta.
Vieraslajit ovat hiipivä uhka
Suomalaiset tutkijat havahtuivat kurtturuusun ongelmallisuuteen sata vuotta sitten, kun Helsingin edustalla olevasta Isosaaresta löydettiin ensimmäinen luontoon levinnyt kurtturuusu. Sama ilmiö huomattiin Hangossa 1970-luvulla. Helsingin yliopiston tutkija Roland Skytén varoitti jo vuonna 1978, miten kurtturuusun leviäminen hiekkarannoilla johtaisi rantojen umpeenkasvuun ja tuhoaisi alkuperäistä kasvilajistoa, mutta vasta 2000-luvulla on ymmärretty, että asialle pitää tehdä jotakin.
– Luonnonhiekkarannat esimerkiksi Hankoniemellä ja Yyterissä sekä Salpausselän jatkeet Saaristomerellä ovat ympäristöinä harvinaisia ja siksikin erityisen herkkiä kohteita. Niissä vieraslajit ovat tehneet pahinta jälkeä, Kunttu sanoo.
Hänen mukaansa vieraslajit on nouseva ympäristöongelma, joka olisi vielä mahdollista taltuttaa, mutta toimeen pitäisi ryhtyä heti. Kartoittamisen rinnalla tulisi ymmärtää leviämisen mekanismit. Siksi hän on kerännyt näytteitä jokaisen kurtturuusupensaan lehdistä. Tarkoituksena on verrata lehdistä eristettävän dna:n avulla eri pensaiden perimää, mikä saattaisi antaa vastauksen siihen, mistä ne tulevat saaristoon. Yhteistyökumppanina tutkimuksessa toimii Turun yliopisto.
– Genetiikkatutkimukset saattavat auttaa ymmärtämään ja torjumaan levinneisyyttä myös kansainvälisesti. Uskon, että kurtturuusu tulee olemaan EU:n laajuisesti kielletty laji, mutta meidän pitää kerryttää tietoa kansallisesti, jotta voimme antaa panoksemme EU:n päätöksentekoon.
Tutkimuksella on selvä käyttötarkoitus
Kunttu korostaa, että tutkimusta tehdään yhteiskunnan kehittämiseksi. Se pätee myös kurtturuusun kartoittamishankkeeseen. Kaikki löytyneet esiintymät toimitetaan tiedoksi luonnonsuojelua edistäville julkishallinnollisille organisaatioille. Lisäksi havainnot tallennetaan Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämään vieraslajiportaaliin.
– Aineisto auttaa haitallisen vieraslajin torjuntasuunnitelman laatimisessa. Minulle on aina ollut tärkeää, että tutkimuksella on selvä käyttötarkoitus. Ettei tutkimusta tehdä pelkän akateemisen yhteisön mielenkiinnon vuoksi. Olen miettinyt etukäteen, mihin kysymykseen tutkimukseni vastaa yhteiskunnallisessa tarpeessa ja kenen kanssa vien asiaa eteenpäin.
– Näin toimin nytkin. Mietimme vaimoni kanssa, keitä kontaktoimme tulokset saatuamme ja mitä haluaisimme heidän tekevän. Aineiston annamme ilmaiseksi muiden tutkijoiden, viranomaisten ja tutkimuslaitosten käyttöön. Siitä voi jokainen jatkaa eteenpäin.
Mukana turvaamassa Suomen luontoa
Seitsemän viikkoa, 610 saarta ja luotoa, 800 kilometriä, 70 uutta kurtturuusuesiintymää. Siinä numeroina viimekesäisen Saaristomerellä vietetyn loman saldo.
Hän korostaa, että kartoituksessa on kyse vapaa-ajan harrastuneisuudesta.
Kuntulla on kaksoistutkinto eli hän on koulutukseltaan sekä biologi että metsätieteilijä. Lahopuulla elävien sienten ja niiden kasvupaikkojen monimuotoisuudesta vuonna 2016 väitellyt Kunttu keräsi tutkimusaineistonsa 10 vuotta sitten Saaristomeren kansallispuistossa.
– Lähdin etsimään luonnontilaisia metsiä ulkosaaristosta, ja löysinkin pieniä laikkuja. Suomalaiset metsäthän on jo hakattu moneen kertaan. Tein mielenkiintoisia havaintoja ja löysin muun muassa seitsemän tieteelle kuvaamatonta sienilajia. Ihmiset luulevat, että pitää matkustaa esimerkiksi Amazoniin, jotta voisi löytää jotakin tieteelle uutta. Minä löysin sitä Suomen saaristosta.
Leirielämää ulkoluodoilla
Kuntut kartoittivat saaret retkikajakeilla meloen ja tekivät havaintonsa lähietäisyydeltä. Mikäli rannalle näki huonosti tai kurtturuusulle sopivia kasvupaikkoja ilmeni kauempana rannasta, kaksikko rantautui ja käveli saaret läpi.
– Se oli vanhan ajan tapaan toteutettu tutkimusretki, ekspeditio. Meloimme paikasta toiseen, keräsimme näytteitä, teimme havaintoja ja elimme leirielämää ulkoluodoilla. Monet luulevat, että merimelonta on vaarallista. Olen harrastanut sitä 18 vuotta, enkä ole koskaan kaatunut, vaikka olen melonut kovissakin tuulissa merenselällä. Olennaista on ymmärtää luonnon lainalaisuudet ja se, miten kajakki toimii, Panu Kunttu sanoo.
Kurtturuusuesiintymien kartoittaminen Saaristomerellä on hänelle eräänlainen jatkumo. Kun hän oli pikkupoika, enon ja isonveljen lintuharrastus toimi alkusysäyksenä luonnossa liikkujaksi ja luonnon tarkkailijaksi. Pian kuvioihin tuli partio, joka antoi erä- ja retkeilykokemusta. Lukioikäisenä hän perehtyi luonnontilaa koskevaan kirjallisuuteen, ymmärsi tilanteen vakavuuden ja lähti mukaan luonnonsuojelujärjestöjen toimintaan.
– Koin, että asioihin pitää puuttua. Se oli vahva oikeudenmukaisuuden tunto. Opintojeni jälkeen toimin tutkimustehtävissä yliopistolla, sitten Metsähallituksen Luontopalveluissa suojelubiologina, kunnes kahdeksan vuotta sitten siirryin WWF:lle. Kaikissa tehtävissäni on ollut kyse samasta asiasta eli luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta ja luonnonsuojelun edistämisestä.
Tieto auttaa priorisoimisessa
Kunttu nimeää pyynnöstä kolme Suomen vahingollisinta vieraslajia, mutta hän muistuttaa, että niitä on vaikea verrata toisiinsa, koska lajit esiintyvät erilaisissa ympäristöissä.
– Kurtturuusu on pahin vieraslaji saaristossa ja rannikkoalueilla, itäiseltä Suomenlahdelta aina Perämerelle asti. Kun puhutaan Sisä-Suomesta, pahimmat ovat lupiini ja jättipalsami. Olennaista kaikkien vieraslajien kartoittamisessa on se, että pystymme sen avulla tekemään päätökset torjunnan kiireellisyyden suhteen, hän sanoo.
Muutamia kurtturuusukasvustoja on jo onnistuttu hävittämään. Näin on tehty esimerkiksi aiemmin Puolustusvoimien käytössä olleella Örön linnakesaarella, joka on nykyään suosittu matkailukohde ja osa kansallispuistoa. Vielä kymmenisen vuotta sitten siellä oli Suomen toiseksi suurimmat kasvustot. Prosessin käynnistämistä vauhditti tieto siitä, että Örön saarella esiintyi uhanalaisia lajeja, jotka piti kiireellisesti pelastaa.
– Siihen olemme tähdänneet myös muualla. Koska resurssit ovat kaikilla rajalliset, on priorisoitava. Olemme tähän mennessä käyneet läpi reippaat 2000 saarta ja paikantaneet niin sanotut hot spot -alueet, kuten Salpausselkien jatkeena olevat sora- ja hiekkapohjaiset saaret, jotka ovat erityisen omaleimainen osa saaristoa.
Torjuntatyö on vuosien urakka
Kurtturuusun torjunnassa käytetään mekaanisia ja kemiallisia torjuntakeinoja. Käytetyin menetelmä on kasvuston kaivaminen maasta juurineen, mikä voidaan tehdä koneellisesti, jos maasto sen sallii. Useimmiten työ joudutaan kuitenkin tekemään käsivoimin.
– Työ joudutaan toistamaan monta kertaa, sillä kaikkia juurenkappaleita on vaikea saada ylös, ja kurtturuusu versoo pienestäkin juurakon palasta. Toinen keino on näivettäminen, joka sopii pienille kasvustoille. Kasvin kaikki vihreä napsitaan pois muutaman kerran kesän aikana useampana vuonna peräkkäin.
Yhdeksi tehokkaimmista keinoista on osoittautunut kasvuston peittäminen paksuilla, monenlaisia sääolosuhteita ja uv-säteilyä kestävillä rakennuspressuilla. Kun kasvi ei pysty yhteyttämään, se tukahtuu muutamassa vuodessa. Myös juuret kuolevat maaperään. Pressujen painona käytetään saaristossa luonnonkiviä.
– Myös kemikaaleja käytetään vieraslajien torjunnassa, mutta ne ovat viimeinen vaihtoehto. Niihin turvaudutaan esimerkiksi syrjäisissä kohteissa, joihin ei päästä säännöllisesti, tai silloin, kun kaivaminen ei onnistu maaston kivisyyden ja lohkareiden takia. Täsmämyrkytystä käytetään aina harkinnan mukaan. Kemikaaleja pystytään onneksi käsittelemään niin, ettei myrkky leviä luontoon.
Talkooleiri on vastapainoa toimistotyölle
Kuntut ovat toistaiseksi Saaristomeren kurtturuusuesiintymiä kartoittaessaan keskittyneet kansallispuistoalueeseen, jonka hoitamisesta vastaa valtionhallinnon organisaatio eli Metsähallitus.
– Siellä on helpointa operoida ja työ saadaan nopeasti käyntiin. Metsähallituksen Luontopalvelut onkin aloittamassa isoa torjuntahanketta, jossa se hyödyntää hankkimamme aineistoa.
Suurin osa saariston maasta on yksityistä, mikä valitettavasti hidastaa kurtturuusun torjuntatyötä, sillä monikaan ei ymmärrä vieraslajien aiheuttamia ongelmia. Haitallisia vieraslajeja käsittelevä keskustelu ei Kuntun mukaan ole kuitenkaan niin polarisoitunutta kuin metsäalalla, ennemminkin kyse on vähättelystä: ”Nehän ovat vain kukkasia!”
– Aika harva yksityinen maanomistaja on kiinnostunut tekemään kurtturuusun torjuntatyötä, mutta kun olen kysynyt siihen lupaa, olen sen aina saanut. Mutta se on tarkoittanut, että minä teen sen homman, Kunttu hymähtää, mutta tähdentää työskentelevänsä mielellään kentällä, koska haluaa olla mukana turvaamassa Suomen luontoa.
Eikä hän ole yksin. WWF järjestää vuosittain viikon mittaisia talkooleirejä, joissa hoidetaan eri tavoin suomalaista luontoa. Vieraslajien torjunta on yksi leirien teemoista.
– Meillä on ollut muun muassa Hankoniemellä useampi sekä viikon mittainen leiri että päivän kestäviä talkoopäiviä, ja ne ovat olleet todella suosittuja. Vedin viime syksynä yhden talkoopäivän, ja sinne saapui kokonainen bussilastillinen ihmisiä Helsingistä. Ihmiset ovat kiinnostuneita konkreettisesta tekemisestä kauniissa ympäristössä, koska se tarjoaa vastapainoa toimistotyölle.
Rahoituksen puute heikentää luonnonsuojelua
Vuonna 1992 Rio de Janeirossa hyväksyttiin biologista monimuotoisuutta koskeva YK:n yleissopimus, jonka mukaan luonnon monimuotoisuutta pitää tutkia, seurata ja suojella. Suomi on yksi niistä 190 maasta, jotka ovat ratifioineet sopimuksen.
Suomen kansallisessa biodiversiteettiohjelmassa, jonka strategia hyväksyttiin valtioneuvoston periaatepäätöksellä joulukuussa 2012, on kirjattu yhdeksi konkreettiseksi tavoitteeksi erityisen haitallisten lajien hallintaan saaminen vuoteen 2020 mennessä. Leviämisväyliä tulisi ohjelman mukaan valvoa niin, että haitallisten vieraslajien pääsy ja niiden asettuminen maahan torjutaan.
– Takaraja häämöttää, mutta Suomi on hädin tuskin aloittanut koko työtä, sanoo Panu Kunttu, joka on vieraslajiasioiden neuvottelukunnan jäsen. Hänestä tilanne kuvastaa hyvin suomalaista ympäristöpolitiikkaa: horisontti on olemassa ja poliitikot ja johtavat virkamiehet tietävät asianlaidan, mutta mitään ei tapahdu.
Kyse on rahasta ja sitä kautta arvostuksesta. Kuten Kunttu huomauttaa, ympäristöministeriön budjetti on kaikista ministeriöistä selvästi pienin.
– Rahoituksen puute on aina ollut akilleenkantapää luonnonsuojelutyön edistämisessä. Neljän viime vuoden aikana, kiitos Sipilän hallituksen, tilanne on vain pahentunut. Mitä tulee kurtturuusuun, sen suhteen on ollut tiedollinen puute. Torjuntatyötä ei ole voinut tehdä, koska emme ole tienneet, missä kaikkialla kasvustoja on. Nyt tiedämme, eikä julkishallinto voi enää väistää vastuutaan. On aika kääriä hihat!
Kaikkia lajeja tarvitaan
Viranomaisten hidastelu vieraslajien torjunnassa voi johtua siitä, ettei ongelmaa koeta akuutiksi. Verrattuna 1970-luvun vesakkomyrkytyksiin tai 1980-luvun happosateisiin haitalliset vieraslajit saattavat tuntua vähäpätöiseltä ongelmalta, koska niiden vaikutukset eivät nouse samalla tavalla näkyville. Tosiasiassa lajien karsiutuminen johtaa maapallon ekosysteemin heikkenemiseen, jopa romahtamiseen.
– Minulle luonnon itseisarvo on tosi tärkeää, kaiken työn lähtökohta, Kunttu sanoo.
– Näen, että ihmisen moraalisena olentona pitää ymmärtää paikkansa ja roolinsa ekosysteemissä. Kaikkia lajeja tarvitaan, ja niillä on olemassa oma arvonsa ihmisen tarpeista riippumatta.
Luonnolla on hänelle myös henkilökohtainen merkitys, se on keidas ja akkulataamo.
– Olen luonteeltani utelias, ja luonnon tutkiminen tyydyttää uteliaisuuden tarvettani. Luonnossa oleminen rentouttaa ja vähentää stressiä. Ehkä siihen liittyy vähän eskapismiakin. Siellä syrjässä voi unohtaa asiat, jotka kaupungissa ovat päällimmäisinä. Myös estetiikalla on minulle tärkeä merkitys. Suomen luonto on äärimmäisen kaunis, niin vaihteleva. Saaristossa se korostuu, koska jokainen saari on oma mikrokosmoksensa; muodoiltaan, lajeiltaan, metsiltään ja rannoiltaan erilaisia.
Politiikan tulisi perustua tutkittuun tietoon
Kysymykseen, kenellä on vastuu huolehtia haitallisten vieraslajien torjunnasta, Kuntulla on selvä vastaus: politiikoilla. Sama pätee kaikkeen luonnonsuojeluun, niin metsistä huolehtimiseen kuin ilmastonmuutokseenkin.
– Meidän täytyy jatkuvasti pitää suuri kuva mielessämme ja ymmärtää, missä isot päätökset tehdään. Muutamien valistuneiden yksilöiden kulutusratkaisut eivät riitä, vaan muutokseen täytyy saada mukaan ne, joilla on todellinen lainsäädäntö- ja budjettivalta. Se on suurin haaste – pystyä kommunikoimaan tosiasiat päätöksentekijöille, jotta Arkadianmäellä tehtäisiin hyvää lainsäädäntöä ja annettaisiin riittävästi rahoitusta tälle työlle. Luotan siihen, että tutkimustieto antaa parhaat eväät tehdä kestävän kehityksen politiikkaa.
Hän sanoo kuitenkin olevansa huolissaan yhteiskunnallisen keskustelun tason laskusta ja siitä, miten mielipiteet ovat nykyään samanarvoisia kuin tutkittu tieto.
– Populismin nousu vaikuttaa valtavasti työhömme ja vaikeuttaa oikean tiedon eteenpäin viemistä. Hyvä esimerkki tästä on ilmastonmuutos. Kun meidän pitäisi puhua keinoista ja ratkaisuista, mitään edellytyksiä edetä ei ole, jos ja kun tietyt viite- ja poliittiset ryhmät ylenkatsovat koko asian.
Kunttu vakuuttaa, ettei ilmastonmuutokseen ja ympäristöongelmiin liittyvä denialismi ole tehnyt hänestä pessimistiä saati heikentänyt halua taistella luonnon puolesta, pikemminkin päinvastoin.
– Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Meidän pitää jatkaa määrätietoista luonnonsuojelutyötä.
Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi Panu Kuntulle keväällä 2018 apurahan kurtturuusun levinneisyyden kartoittamiseen Saaristomerellä. Tutkimushanketta ovat rahoittaneet myös Raija ja Ossi Tuuliaisen säätiö, Societas pro Fauna et Flora Fennica, Vuokon Luonnonsuojelusäätiö ja ELY-keskus.
Panu Kuntusta kertova teksti on julkaistu toukokuussa 2019 kolmiosaisena juttusarjana Vivicas Vänner -säätiön blogissa. Valokuva © Sanna-Mari Kunttu.

