Helmet Kirjat 

Ajan virrassa kohti maailmanpaloa

Etsiessäni uutta luettavaa lähikirjastostani äkkäsin scifi-hyllyssä punakantisen kirjan, jonka kannen kolmiomallinen kuvio toi mieleeni radioaktiivisuudesta varoittavan merkin. Siitä ei ollut kyse, vaan lähempi silmäys paljasti kuvion liekehtiviksi sirppimäisiksi kaariksi. Samassa tajusin, että kyseessä oli näyttelijä Gillian Andersonin ja yli 100 teosta kirjoittaneen amerikkalaisen menestyskirjailija Jeff Rovinin trilogian ensimmäinen osa Liekkien näkijät.

Kun Salaiset kansiot (The X-Files) alkoi Suomessa tammikuussa 1995, lankesin monien muiden lailla sarjan lumoon. Avaruusolentoihin ja ufoihin uskova Fox Mulder ja ilmiöitä kriittisesti tarkasteleva lääketieteen tohtori Dana Scully, jota Anderson näytteli, muodostivat kiinnostavan FBI:n agenttiparin. Olen sittemmin seurannut suht tarkoin brittisyntyisen Andersonin uraa, ja viimeksi ihailin hänen näyttelijäntaitojaan Ivo van Hoven ohjaamassa All About Eve -näytelmässä, jonka Finnkino esitti Event Cinema -sarjassaan toukokuussa.

Like julkaisi Liekkien näkijät neljä vuotta sitten, mutta koska tiedossa oli, että kirja saisi jatkoa, en tarttunut siihen uutena. Halusin odottaa trilogian valmistumista. Kakkososa Jään salaisuudet oli ilmestynyt 2016, samana vuonna kuin Simon & Schuster julkaisi trilogian viimeisen osan The Sound of Seas. Suomenkielistä versiota ei vain kuulunut. Niinpä tiedustelin Twitterissä Liken aikeita ja sain tietää, ettei kustantamo kaupallisista syistä jatka kyseistä sarjaa. Onneksi Helmet on hankkinut The Earthend sagan kokonaisuudessaan eli luin kolmannen osan englanniksi.

Tapahtumien keskiössä on tiedenainen

Gillian Anderson kertoo The Observer -lehden haastattelussa olleensa rakastunut 70- ja 80-luvun scifi-elokuviin ja liittyneensä Salaiset kansiot -vuosinaan salaiseen scifi-seuraan. Hän halusi luoda ja tuoda genreen uudenlaisen hahmon, tavallisen äidin, joka on psykiatri eikä mikään supersankari. Trilogian päähenkilössä, nelikymppisessä Caitlin O’Harassa on mielestäni kuitenkin paljon samaa kuin Dana Scullyssa. Molemmat ovat rohkeita ja peräänantamattomia. He tarkastelevat asioita tieteellisestä näkökulmasta ja pyrkivät pitämään päänsä kylmänä silloinkin, kun yliluonnolliset asiat tunkevat sisään joka raosta, uhkaavat läheisiä ja sheikkaavat arkea pahimmalla tavalla.

Rooliaan kirjailijana Anderson kuvaa eräänlaiseksi takapenkin ohjaajaksi ja antaa täyden tunnustuksen Jeff Rovinille. On vaikea arvioida, miten kaksikon yhteistyö on edennyt ja sujunut, mutta tarina vetää hyvin, tapahtumien kuvaus on paikoin vahvasti elokuvamaista ja historiallista, maantieteellistä sekä teknologista tietoa pudotellaan sopivasti. Päähenkilöistä piirtyy jokseenkin tarkka kuva, mutta osa kirjan henkilögalleriasta jää turhauttavalla tavalla siluettimaisiksi välähdyksiksi ilman sen kummempia pohdintoja motiiveista tai taustoista.

Liekehtivä helvetti roihuaa mielessä

Vasta trilogian luettuani tajuan, kuinka paljon tarkempi minun olisi pitänyt olla alusta asti. Vihjeitä kolmen kirjan yhdistävästä ydinsisällöstä tarjoillaan alkusivuilta lähtien: on mystinen meteoriitin palanen, taijia ja viittomakieltä, on Kapteeni Nemo, vulkaanista magmaa, rantaan hakeutuvat valaat ja toistuvat näyt.

Lastenpsykiatrina työskentelevä Caitlin O’Hara saa potilaikseen kolme nuorta, jotka kärsivät samankaltaisista selittämättömistä ja itsetuhoisista oireista, vaikka he asuvat eri puolilla maailmaa. Ensimmäiseksi O’Hara kohtaa 16-vuotiaan Maanik Pawarin, jonka isä, Intian suurlähettiläs ja pysyvä edustaja Yhdistyneissä kansakunnissa joutuu murhayrityksen kohteeksi. Tilanteen nähnyt tytär traumatisoituu ja yrittää aina vain pahemmaksi yltyvien sairauskohtausten aikana vahingoittaa itseään. Toinen tapaus löytyy pian Haitista ja kolmas Iranista. Kaikki he puhuvat ajoittain tunnistamatonta kieltä, näkevät liekkejä ja kokevat palavansa.

Samaan aikaan Kashmirissa syttyy kriisi, levottomuus, viha ja turhautuminen leviävät, ja tuntuu kuin Intian ja Pakistanin välinen jännite horjuttaisi ihmisten henkistä tasapainoa niin idässä kuin lännessäkin. Vieraillessaan YK:n päämajassa O’Hara tutustuu Hiroshiman ja Nagasakin tuhoista kertovaan valokuvanäyttelyyn ja on näkevinään siinä enteen seuraavasta maailmanpalosta.

Ikivanha tuska vuotaa nykymaailmaan

Trilogian ensimmäinen osa pohtii yksilöiden kärsimyksen kautta vihan syitä ja jaettua angstia, yli valtiorajojen ulottuvaa henkistä parveilua, jota netissä leviävät valeuutiset vahvistavat. Tapausten kautta viitataan ihmisoikeuksiin ja kulttuurisiin eroihin, mutta luupin alle tuodaan pian fysiikan lait ohittava yksilöiden välinen taso ja menneet elämät, jotka ovat vapaat ajan kahleista. Ruumis on tuhkaa, mutta henki on kuolematon, kuten Maanik yhden kohtauksensa aikana toteaa.

Nuorten fysio-visuaalis-lingvistiset reaktiot saavat uuden selityksen: kyseessä on sulautunut identiteetti, outo hybridi, jossa menneisyyden sielu on ujuttautunut traumatisoituneen nykynuoren ihon alle. Ja kas, kohta topakka tohtorimme on jalka kummassakin maailmassa: nuorten kokemassa liekehtivässä helvetissä ja 2000-luvun New Yorkissa, jossa yksinhuoltaja-uranainen sukkuloi lähimmäistensä ja yhteiskunnan odotusten viidakossa.

Salaisuus syvällä jään uumenissa

Nuorten mysteeriä ratkovan O’Haran ja häntä auttavan Benjamin Mossin, joka toimii YK:ssa tulkkina, vastapooliksi ilmestyy antropologi Mikel Jasso, joka toimii salaperäisen Global Explorers´ Clubin aarteenetsijänä tai paremminkin -anastajana; eräänlainen teknologia-ajan Indiana Jones, jolla on yltiörikkaan työnantajansa ansiosta hallussaan uusin data ja laitteet. Hän se ensimmäisen kirjan prologissa varastaa merkillisen kaiverruksia sisältävän pallasiittimeteoriittikiven, joka johdattaa Jasson ja lukijat Etelämantereelle. Sinne päätyy myös O’Hara, tosin eri reittiä eikä paikan nimikään ole sama, sillä liekehtivä helvetti on Galderkhaan, syvällä jään uumenissa sijaitseva kaupunki.

Ja näin siirrymme trilogian toiseen osaan. Jään salaisuudet luotaa nimensä mukaan kylmyyteen vangittua valtakuntaa. En tahdo pilata kenenkään lukukokemusta ja siksi en kuvaile kaupunkia enkä kerro sen henkilöistä tarkemmin. Mutta olennaista on tietää, että taistelua käydään nytkin kahden voimakkaan ryhmittämän välillä: On heitä, joilla on henkeä eli papit. Sitten on heitä, joilla on tietoa eli tietäjät. Ja kuten aina läpi historian, löytyy myös kolmas ryhmä eli ne, jotka eivät tahdo valita puolta. Ikävä vain, että heille tuppaa aina käymään huonosti.

Kieli luo todellisuutta ja identiteettiä

Anderson ja Rovin solmivat kelpo tarinankertojien tavoin tosiseikkoja ja kuvitteellisia asioita jouhevaksi kudelmaksi, jonka ääreltä pitää välillä googlettaa, mikä osa kertomuksesta pitikään paikkansa. Yksi tällainen detalji, jota jäin tutkimaan pidempäänkin, on osmanien laivastoupseeri Piri Reisin kartta vuodelta 1528, joka kuvaa Pohjois- ja Etelä-Atlanttia, Karibianmerta sekä kiistellyn tulkinnan mukaan Falklandinsaaria ja Antarktista eli Etelämannerta ennen kuin jää peitti sen.

Trilogian päähenkilöt käyttävät sujuvasti nettiä, sovelluksia ja analysointiohjelmia hyväkseen etsiessään milloin murrosikäisten skitsofreniatapauksia kartoittavan raportin tietoja, milloin muinaisnorjan ja mongolin kielen yhteyksiä, milloin seismisen verkon rekisteröintidataa. Toisaalta kirjassa kritisoidaan ihmisten tapaa ladata verkkoon yksityisyyttä loukkaavaa materiaalia, kuten tekee amerikkalainen pariskunta kuvatessaan Haitissa kännykällään sairauskohtauksen valtaan joutunutta naista. Videon otsikoksi he laittavat Hullu Haiti! ja perään vilkkuvan hymiön.

On kiinnostavaa, miten paljon trilogiassa pohditaan kielen roolia ja ominaisuuksia ja paneudutaan liikkeisiin, jotka muuttavat sanojen merkitystä osan toimiessa välimerkkeinä, osan edustaessa abstrakteja käsitteitä, kuten numeroita. Yksi O’Haran tapaamista henkilöistä puhuu siitä, miten muinaisnorjalaiset eli viikingit loivat uusia sanoja kuvaamaan uusia ajatuksia. Lukijaa muistutetaan myös subsoonisesta viestinnästä. Useat eläimet kuten valaat, elefantit ja sarvikuonot käyttävät keskinäisessä viestinnässään matalia infraäänialueen taajuuksia, joita ihminen ei kuule mutta voi tuntea tärinänä.

Elämä kuoleman tavoittamattomissa

Tarina nousee uudelle tasolle ja kerronta lisää kierroksia, kun vaaralliset voimat tunkeutuvat O’Haran kotiin ja tulilinjalle joutuu hänen kymmenvuotias kuuro poikansa. Lastenpsykiatrin täytyy valita ollako peloissaan vai vihainen. Pelko on luonnollinen reaktio, mutta jos siihen takertuu, se lamaannuttaa. Niinpä O’Hara valitsee vihan: selkeän, päättäväisen ja turvaa tuovan vimman, joka muuttaa tunteet teoiksi. Hän päättää ratkaista mysteerin ja pelastaa poikansa kuolemalta. Siinä häntä auttaa voodoo-papitar käärmeineen.

Tämä on taitekohta, jossa Caitlin O’Hara eroaa Dana Scullysta. Tieteellinen näkökulma saa jäädä ja lukija astuu päähenkilön mukana rajan yli tuntemattomaan, jossa mennyt ja nykyhetki sekoittuvat ja luonnonmullistukset – tuli, jää ja tulvat – seuraavat toisiaan.

Trilogian kolmannessa osassa vastauksia etsitään toisesta ajasta. Keskiössä on kuolemattomuuden tavoittelu, sulautuminen maailmankaikkeuteen. Hurjimmillaan tarina tuo mieleen Stanley Kubrickin ohjaaman 2001: Avaruusseikkailu -tieteiselokuvan, jossa astronautti David Bowman päätyy surrealistiselle lentomatkalle. Kolmas osa yhyttää vihdoin saman arvoituksen äärellä olleet O’Haran ja Mikel Jasson, jonka taival ei mielikuvituksellisuudessaan jää piiruakaan jälkeen päähenkilön seikkailuista.


Helmet-lukuhaaste

Ruksaan Andersonin ja Rovin trilogialla Helmet-kirjastojen lukuhaasteen 2019 kohdat 2 (kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä), 21 (julkisuuden henkilön kirjoittama kirja) ja 29 (kirjassa nähdään unia). Kirjojen suomennos on Einari Aaltosen.

Jätä kommentti

kahdeksantoista + viisi =

error: Content is protected !!