Totuus on häilyvä tulkinta

Aluksi ajatus saman tapahtuman toistuvasta tarkastelusta tuntuu uuvuttavalta. Mutta Milja Sarkolan Ryhmäteatterille kirjoittama ja ohjaama Harriet, joka perkaa huhtikuussa 1918 kuolleen jääkärimajurin tapausta, sähköistyy ja syvenee vastustamattomalla tavalla uusien käsittelyjen myötä. Kaikkiaan versioita on 15.

Esitys käynnistyy rauhallisesti, tunnelmallisesti. Pianon äärellä on kynttilänvalossa sotilasasuinen mies, ilmoille kiirii romansseja, välillä isänmaallisia sävelmiä. Näyttämö on rajattu hohtavanvalkoisella, moniovisella seinällä. Kun kertoja (Minna Suuronen) esittelee tulevan esityksen ydinsisällön ja henkilöt, mieleni askaroi jo ajankuvassa: Mitä tiedän sadan vuoden takaisesta Suomesta? Kuka taisteli missä? Tunnenko historialliset lähtökohdat? Onko niillä merkitystä?

Ken puhuu, sen näkökulma

Keskiössä on sodan keskellä elävä trio, yksi nainen ja kaksi miestä: sairaanhoitajatar Harriet Thesleff (Roosa Söderholm), majuri Nils Ero Gadolin (Robin Svartström) ja kaksi päivää ennen kuolemaansa majuriksi ylennetty Olof Lagus (Pyry Nikkilä). Ollaan Ristseppälän talossa Heinjoen pitäjässä Viipurin lähellä, on nautittu kahvia ja konjakkia, ehkä pirtua ja morfiiniakin, mutta sitten Gadolin päättää lähteä yöksi johtamansa pataljoonan majapaikkaan. Rouva Thesleff ja Lagus saattavat häntä hevosrattailla metsän halki.

Se, mitä sitten tapahtui, on yhä mysteeri – siitäkin huolimatta, että saamme kuulla useita aikalaisten todistajanlausuntoja ja myöhempien aikojen tulkintoja. Tässä näkemysten monivärisessä paletissa piilee esityksen suola. Ensimmäinen sekava ja hätäinen vuodatus saa pian seurakseen uusia versioita, joissa muuntuvat milloin yksityiskohdat, milloin motiivit, milloin tapahtumien kokonaiskulku. Vahinko? Itsemurha? Kaksintaistelu? Tappo? Kosto? Mustasukkaisuusmurha?

Esityksen toistuvuudesta johtuva episodimaisuus ja se, että näyttelijät puhuttelevat yleisöä suoraan esitellessään kunkin tulkinnan tekijän ja ajankohdan, voisi helposti rikkoa teatterin illuusion ja tuhota mahdollisuuden eläytyä tapahtumiin, mutta niin ei käy. Päinvastoin, jokainen uusi versio koukuttaa yhä tiukemmin myös siksi, että niissä ilmenevät variaatiot näkyvät henkilöiden ulkoisessa ilmiasussa, lavastuksessa ja näyttelijöiden ilmaisussa. Kun Harriet Thesleff esiintyi yhdessä versiossa täydessä sairaanhoitajattaren asussa, vaikutelma hänestä ja koko tilanteesta muuttui niin isosti, että oikein äimistyin reaktiotani. Näinkö kevyesti minua viedään?

Rankka aihe vaatii vapauttavaa naurua

Milja Sarkola kirjoittaa käsiohjelmassa, ettei hän tiedä, onko hänen päätöksensä tuoda Olof Lagusin kuolemaa koskevat tapahtumat näyttämölle vastuullista, väärän tiedon levittämistä, juorujen vahvistamista, todellisuuden tutkimista vai totuuden etsimistä. Henkilökohtaista se ainakin on, sillä Harriet Thesleff oli Sarkolan isoäidin äiti.

Vaikka kyse on traagisesta tapauksesta, Sarkola ei epäröi tuoda näyttämölle huumoria ja vapauttavaa naurua. Sitä tarjoilee eritoten Santtu Karvonen, joka näyttelee esityksessä monta roolia: adjutantti Taavetti Laatikaista, konekiväärikomppanian päällikkö John Rosenböijeriä, sairaanhoitaja Saara Rampasta ja useampaakin historiantutkijaa, joiden asenteellisuus värittää tulkintoja niin henkilöistä kuin tapahtumistakin suorastaan pöyristyttävällä tavalla. Eikä Karvonen jätä tilaisuutta käyttämättä vaan riekkuu rooleissa riemastuttavalla ja tarkasti ajoitetulla tavalla.

Myös Robin Svartström pääsee muutamaan otteeseen väläyttämään täysiverisen koomikon taitojaan venyttäessään majurinsa ökykäytöksen lähes groteskille tasolle. Pidin myös siitä, miten esityksessä hyödynnettiin kieliä – suomea, ruotsia, saksaa, ranskaa, latinaa – oikeanlaisen asenteen ja tunnelman sinetöimiseksi.

Nainen pyristelee ulos muotista

Näytelmän henkinen miljöö sotineen ja vapaustaisteluineen on miehinen, herooinen ja örveltävä, eikä se välttämättä salli naiselle monenlaisia rooleja. Harriet Thesleff kaventuu erityisesti historian tapahtumia tarkastelevien tulkitsijoiden käsittelyssä tuttuakin tutummalle madonna–huora-akselille, mutta Sarkolan taitava käsikirjoitus ja ohjaus päästävät onneksi näkyviin ja ääneen naisen, joka on kompleksisempi eikä mahdu perinteiseen muottiin.

Oli ilo nähdä, miten Roosa Söderholm ja Minna Suuronen (joka tulkitsee Thesleffiä vanhemmalla iällä) saavat henkilöönsä pienin mutta taitavin nyanssein niin paljon syvyyttä, kirjoa, kaihoa ja kipua. Mainittakoon, että Harriet Thesleffin rooli on Söderholmin taiteellinen opinnäyte Taideyliopiston Teatterikorkeakoululle. Bravo! Enkä muuten ollut ainoa, joka nautti kiehtovasta muistamisen ja tulkinnan problematiikkaa luotaavasta esityksestä, vaikka lopullista totuutta tuskin näimme nytkään. Tampereen Työväen Teatterin suuren katsomon lähes kokonaan täyttänyt Teatterikesän yleisö palautti ensemblen aplodeillaan neljästi takaisin näyttämölle.

Harriet

Esitys 6.8.2019 Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä, Tampereen Teatterikesässä.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Milja Sarkola Lavastussuunnittelu: Kaisa Rasila Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen Valosuunnittelu ja -ajo: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu ja -ajo: Jussi Kärkkäinen Musiikin sovitus: Joel Mäkinen Suomen kielen apu: Pauliina Feodoroff ja työryhmä Tuottaja: Hanna Roisko Rooleissa: Roosa Söderholm, Robin Svartström, Minna Suuronen, Pyry Nikkilä, Santtu Karvonen

Pääkuva: Santtu Karvonen, Pyry Nikkilä, Roosa Söderholm, Robin Svartström Kuva © Mitro Härkönen

Sain lehdistölipun.