Sydämen sininen liekki

Nojatuolimatka. Rakastan kirjoja, joiden mukana pääsen maailman ääriin, uusiin maisemiin ja kaupunkeihin, joissa en ole koskaan käynyt. Kirjoja, jotka näyttävät minulle toisenlaisen kuvan paikoista, joissa olen vieraillut ehkä kerran tai useasti. Sellainen on virolaisen Viivi Luikin palkittu omaelämäkerrallinen romaani Varjoteatteri (Tammi, 2010).

Auts! Häpeäkseni tunnustan, etten ollut aiemmin lukenut Luikin teoksia, vaikka 72-vuotiaan kirjailijan tuotanto on laaja, 29 teosta. Luikia voisi luonnehtia kirjallisen ilmaisun moniottelijaksi, sillä hän on kirjoittanut runoja, lastenkirjallisuutta, aikuisten romaaneja, esseekokoelmia, artikkeleita ja löytyypä joukosta myös yksi kuunnelma. Esikoisrunokokoelma Pilvede püha (Pilvien pyhäpäivä) ilmestyi vuonna 1965.

Muistoja. Luik on omistanut kirjansa JJ:lle, ”joka on ollut minun kotini maailmassa”, kuten hän kirjoittaa. Kyseessä on Jaak Jõerüüt, Luikin diplomaattipuoliso, jonka työn vuoksi pariskunta on asunut useissa maissa, mm. Suomessa, Ruotsissa, Italiassa ja Kyproksella. Varjoteatterissa Luik kertoo noista ajoista limittäen niitä Viron-muistojensa kanssa. Viron menneisyys onkin keskeinen aihe Luikin tuotannossa.

Colosseum. Romaanin keskiössä on ikuinen kaupunki, Rooma, jota kirjailija kuvailee monista näkökulmista ja jonka avulla hän peilaa muita, pääosin Alppien pohjoispuolella sijaitsevia maita, kulttuureita ja ihmisiä. Tarinan aluksi Viivi Luik kertoo vuoden 1949 tapahtumista, jolloin hän oli kolmivuotias ja neuvostovallan joukot kyyditsivät virolaisia Siperiaan. Lapsi ei osannut tapahtumia pelätä vaan katseensa osui auki revittyyn kirjaan, ja siinä se oli, kuva Colosseumista, josta tuli enne, houkutin ja määränpää. Aloituksen voi nähdä eräänlaisena lukuohjeena. Kirja ei kerrokaan aurinkoisesta Roomasta vaan virolaisesta historiasta, mielentilasta, kansasta kotona ja ulkomailla.

Nautinto. Viivi Luikin kieli on runollista ja paikoin niin mestarillista ja kaunista, että kirja on välillä siirrettävä hetkeksi syrjään ja vain hengiteltävä ja ihmeteltävä kirjailijan taiturillista kielenkäyttöä ja sanoista syntyviä kuvia, jotka tuoksuvat, soivat ja väreilevät. Hän maalaa maisemallisia kuvia ja puhaltaa lauseillaan ihmiset eloon. Luikin jäljiltä henkilöt ovat verta ja lihaa; hauskoja, värikkäitä, tuhteja, tyrmääviä ja omintakeisia persoonia, joiden kanssa toivoisi voivansa vaihtaa kuulumisia taas heti huomenna.

Aikamatkat. Luikin maailma ja perspektiivi on laaja, ja tällä tarkoitan myös ajallista kerrontaa. Hän kulkee ketterästi kaukaisesta menneisyydestä tuoreimpaan nykyaikaan, ja välillä todellisuuksien sekoittuminen saa lähes mystisiä sävyjä. Jos vielä elämäni aikana päädyn Roomaan, etsin Hadrianuksen puutarhasta sen maanalaisen käytävän, jota Viivi Luik puolisoineen esitteli ystävilleen; käytävän, jonne aurinko ei ole paistanut tuhanteen vuoteen ja jonka toisessa päässä sypressi, laakeripuu ja mausteet tuoksuvat voimakkaasti ja hiljaisuus on niin tiheä, kunnes vähitellen sen läpi kantautuu ääniä toisesta ajasta, keisareiden aikaisista pidoista.

Koti-ikävä. Varjoteatteri on vaikuttava kirja myös siksi, että se sisältää niin monia kiehtovia tarinoita. Bloggaukseni otsikoksi valitsemani Sydämen sininen liekki kertoo koti-ikävästä, joka herää, kun virolainen tyttö näkee berliiniläisessä junassa matkustajan käsissä sinivuokon, Novaliksen sinisen kukan. Miten ilahduinkaan lukiessani luurankojen korjaajasta, jonka apua tarvitaan, kun omaiset haluavat laittaa vainajiensa luut esille kotialttarilleen – tai jos eivät koko luurankoa, niin ainakin jalokivillä koristellun pääkallon. Entäpä paavien hammaskalustot hoitanut hammaslääkäri! Tai se kirjailijavierailu kaukaisessa suomalaisessa kirkonkylässä, jossa Viivi Luik sanoo ymmärtäneensä, ettei kukaan asu missään sattumalta vaan siksi, että sellainen elämä sopii asujan luonteenlaadulle. Hurmaava kirja. Suosittelen!

Helmet-lukuhaaste

Ruksaan Viivi Luikin Varjoteatteri-teoksella Helmet-kirjastojen lukuhaasteen 2019 kohdan 44 (kirja kertoo Berliinistä). Kirjan on suomentanut on Anja Salokannel.