Sukulaisuus läpivalaisussa

Tärkeintä elämässä. Kuolema pysäyttää. Pistää ajattelemaan. Niin toteaa Anna-Leena, 48-vuotias plastiikkakirurgi ystävättärelleen äitinsä poismenon jälkeen Jarkko Tontin viime vuonna ilmestyneessä romaanissa Perintö (Otava). Kirjailija on valinnut teoksensa teemoiksi ne kaksi suurinta, sillä kuoleman lisäksi luupin alla on rakkaus monine kohteineen, ilmentymineen ja vääristymineen.

Sisaruskateus. Anna-Leenan ohella tarinassa on äänessä kolme vuotta nuorempi veli, filosofian opettajana toimiva Henrik. Kaksikko vuorottelee minä-muotoisina kertojina, mikä mahdollistaa kaksoisvalotuksen eli toisistaan poikkeavat ja toisiaan täydentävät tulkinnat sisaruksia koskevista tapahtumista ja motiiveista. Tontti piirtää jo varhain esiin sisarusten välisen kateuden ja vähättelyn, mutta hän varoo tarkoin asettumasta kummankaan puolelle. Lukijana onkin kiinnostavaa tunnistaa tarinan edetessä omia asenteitaan, mielipiteitään ja kokemuksiaan vuoron perään molemmista henkilöistä.

Vastakohdat. Tontti ei epäröi venyttää päähenkilöidensä kuvausta paikoin karikatyyriselle tasolle, mutta sen vastapainona hän käyttää sordiinoa ja kirjaa taitavasti esiin hienovaraisia asioita niin sisarusten, perheenjäsenten kuin aviopuolisoidenkin keskinäisistä suhteista. Myös sisarusten ammatit voi nähdä eräänlaisina persoonan ilmentyminä toisen edustaessa henkisyyttä ja ihanteellisuutta, toinen maallista kilpailua, jossa arvot, kuten vaikkapa kauneus, on ostettavissa ja muokattavissa skalpellin avulla.

Rouva suorasuu. Tarina käynnistyy, kun sisarusten 75-vuotias leskiäiti kuolee. Pitää järjestää hautajaiset, käydä jäämistö läpi ja laatia perukirja. Asunnon tyhjennys tuottaa yllätyksen, kun Henrik löytää kasan sinikantisia vihkoja, äidin päiväkirjat. Niiden myötä esiin astuu ajatuksensa ja tunteensa suoraan ilmaiseva nainen, jollaista sisarukset eivät tienneet olevan olemassakaan: ”Henrik toi likaiset alusvaatteensa. Pestäviksi! Saatana. Kaksikymmentäkolmevuotias. Ei koskaan sano kiitos. Anna-Leena käyttää minua kissanhoitajana. En ole hänen piikansa. Koska he kasvavat aikuisiksi?”

Henkinen peili. Päiväkirjojen avulla Tontti saa tekstiin dekkarimaisia sävyjä, kun vihkoista paljastuu salaisuuksia, joihin sisarukset koettavat saada selvyyden. Ne synnyttävät myös monenlaisia huumorin paikkoja, kun kiista vihkojen hallinnasta yltyy tai tulevalle perinnölle rakennetut haaveet heittävät häränpyllyä. Lisäksi ne nostavat kerronnan uudelle tasolle, kun kryptinen M-kirjain saa vihdoin selityksensä. Se on hetki, jolloin jokainen lukija takuuvarmasti miettii, miten itse toimisi vastaavassa tilanteessa. Kun tarkemmin ajattelen, Tontti on kirjoittanut romaaniinsa useita henkisen peilin paikkoja.

Realistinen ote. Pidän tavasta, jolla Tontti luotaa suomalaista perhe-elämää, siihen liittyviä odotuksia ja pettymyksiä; hehkua, riemua, puurtamista ja väsymystä. Henrikin suulla hän luonnehtii ydinperhettä ihmiskunnan epäonnistuneimmaksi keksinnöksi, kun aiemmin lasten kasvatukseen osallistui koko kylä: sukulaiset, naapurit ja tuttavat. Anna-Leenan hän antaa tuskailla kiukkuisen teinin vanhemmuuden painavaa taakkaa, jonka vain saman kokeneet pystyvät ymmärtämään. Karua kenties, mutta niin todellista – ja juuri se auttaa lukijaa samastumaan tarinan maailmaan.

Tarkalla katseella. Romaanin alkupuolella kirjailija tekee hauskan hitchcockmaisen cameo-roolin, kun Anna-Leena viedessään eropapereita Espoon käräjäoikeuteen kiinnittää huomiota tiskin takana istuvaan nuoreen juristiin, kiinteistönotaari Tonttiin, joka ”katsoi meitä pitkään kuin olisi painanut meidät muistiinsa”. Niinpä niin, tarkkailija tapahtumien taustalla. Siitähän kirjailijan työssä on paljolti kyse. Perintö onkin tarkan katseen kirja.

Rakkauden voima. Romaanin loppu on minun makuuni suoraan sanoen liian sokerinen, mutta ymmärrän kirjailijan motiivin rakentaa sopua sinne, missä kateus, ahneus ja viha kytevät ja antaa rakkaudelle viimeinen sana. Sen sijaan kehun vuolaasti Tonttia siitä, miten sujuvasti hän osaa kirjoittaa kuoleman ja rakkauden kaltaisista abstrakteista asioista sekä avata ja sanoittaa niiden synnyttämiä tunteita niin, että lukija saa pohdinnoista kunnon otteen silloinkin, kun on eri mieltä.

Helmet-lukuhaaste

Merkitsen Jarkko Tontin Perintö -teoksen Helmet-kirjastojen lukuhaasteen 2019 kohtaan 15 (kirjassa käsitellään jotain tabua). Romaanin yksi päähenkilöistä, jo kirjan alussa kuollut 75-vuotias leskiäiti, oli ammatiltaan lääkäri, joka oli hankkinut omaan käyttöönsä pirtua ja morfiinia.