Hyvästi ystävyys, rakkaus, onni ja järki!

Hoitotahto. Kun on minun aikani siirtyä vanhainkotiin, tahdon ehdottomasti, että meille asukkaille on tarjolla niin tasokasta teatteria kuin TTT:n Kellariteatterissa tällä viikolla näkemäni Dostojevskin Idiootti. Pitääkin kirjata se hoitotahtoon. Tamperelaisissa palvelutaloissa kiertävä kolmen näyttelijän esitys on taitavasti dramatisoitu ja tarinan ydin tiivistetty tuntiin. Mikä parasta, trio tekee hienoa ja koskettavaa näyttelijäntyötä ja kuljettaa katsojia vuoristoratamaiseen tapaan naurusta suruun, rakkaudesta vihaan, onnesta pelkoon ja ahdistukseen.

Kulttuuria kaikille. Esityksen ilmiasuun, kestoon ja näyttelijöiden tapaan ottaa kontaktia yleisöön jo ennen esitystä – Antti Tiensuu, Riikka Papunen ja Jari Leppänen toivottivat katsojat teatterin ovella tervetulleiksi ja esittelivät näyttämöllä itsensä ja roolihenkilönsä – on vaikuttanut tulevan kiertueen kohderyhmä. Liikkuva Näyttämö on Tampereen Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin, Taiteen edistämiskeskuksen, Kulttuuriosuuskunta Kajeen ja Tampereen kaupungin luoma uusi toimintamalli, joka vie ammattitason teatteria paikallisiin palvelukoteihin ja hoitolaitoksiin samaan tapaan kuin Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö, josta tamperelaiset kulttuuritoimijat kertovat ottaneensa mallia. On kieltämättä asiallista esitellä itsensä, kun ilmestyy toisen kotiin tulkitsemaan kaikenlaisia roolihenkilöitä ja arkea sheikkaavia tarinoita.

Tunnemyrsky. Pidän siitä, etteivät tekijät ole liudentaneet Fjodor Dostojevskin suurromaanin kovinta ydintä tai tunnearsenaalia, vaikka he ovatkin ymmärrettävästi joutuneet karsimaan kovalla kädellä tapahtumia ja henkilöitä saadakseen Pietarin seurapiireihin sijoittuvan monipolvisen tarinan tolkulliseksi ja ehjäksi versioksi. Antti Tiensuun ja Riikka Papusen dramatisointi keskittyy viiteen henkilöön: Ruhtinas Myškinin lisäksi kohtaamme Nastasja Filippovnan, Parfen Rogožinin, Aglajan ja Ganjan. Ruhtinasta näyttelee Tiensuu, Nastasjaa ja Aglajaa Papunen ja Parfenia ja Ganjaa Leppänen. Rakkaus ravistelee heitä kaikkia, mutta kuten Dostojevskin teoksissa aina, ihmissuhteet ovat nytkin sekavia ja kaoottisia, eikä kuolemalta vältytä.

Yleisön toiveesta. Kun TTT:n teatterinjohtaja Otso Kautto vuosi sitten esitteli medialle suunnitelmiaan, hän kertoi myös Liikkuvasta Näyttämöstä ja mainitsi (lainaus ei ole sanatarkka), että ”kohteena ovat yli 70-vuotiaat ihmiset, jotka toivat Suomeen modernin kirjallisuuden, rock’n’rollin, huumeet ja vapaan seksin. Heillekö meidän pitäisi tehdä vanhusteatteria, yksinkertaisia ´mummoesityksiä´? Ei ikinä! Heillehän me voimme tarjoilla vaativia juttuja, koska heillä on riittävä kulttuuripohja ymmärtää tosi vaikeita ja mitä erilaisimpia asioita.” Liikkuvan Näyttämön ensimmäinen produktio todistaa Kauton sanat todeksi, sillä alun perin idea Dostojevskin teoksesta tuli Pohjolan palvelukodin asukkaalta, Ilma Tuulokselta, jonka mukaan Idiootti on maailmankaikkeuden paras teos.

Kekseliästä! Kaksi asiaa ilahdutti minua erityisesti Dostojevskin Idiootissa: kekseliäs lavastus ja antaumuksellinen näyttelijäntyö. Olen aiemminkin ihaillut kiertueita tekevien teattereiden, kuten AHAA Teatterin lavastusratkaisuja, koska esitysten on tarjottava visuaalista mielihyvää ja oivalluksia silloinkin, kun ryhmä joutuu esiintymään pienissä, laitosmaisissa tiloissa tai ankeissa ja suurissa liikuntasaleissa. Propsit lavastuksesta vastanneille Lasse Männikölle ja Aatu Rantaselle, joiden suunnittelema pöytä muuntui moneen – sohvaksi, rahiksi, junavaunuksi, sairaalasängyksi, sisääntuloaulaksi – ja jonka kätköistä ilmestyi samppanjalaseja, sideharsoa ja muita tykötarpeita. Tykkäsin kovasti, että esitykseen kuului niin ikään monessa merkityksessä toiminut punainen esirippu, teatterin vahva symboli siinä missä naamiotkin. Esineistön avulla yleisö myös osallistettiin mukaan esitykseen, mutta niin mukavalla tavalla, ettei kenenkään tarvinnut pelätä joutuvansa silmätikuksi.

Itse hyvyys. Dostojevskin Idiootin primus motor on Venäjän arvostetuimpiin aatelissukuihin kuuluva ruhtinas Myškin, joka palaa kotimaahansa Sveitsistä neljän vuoden sairaalassaolon jälkeen. Epilepsiaa sairastava Myškin on monella tavalla lapsen kaltainen, ja hänellä on merkillinen kyky havaita muiden ihmisten sisäistä elämää paljastavia merkkejä. Hän myös aavistaa tapahtumat edeltäpäin. Ruhtinaan nimi juontaa venäjänkielisestä sanasta mys, joka merkitsee hiirtä. Antti Tiensuun tulkitsema ruhtinas ei kuitenkaan ole mikään hiirulainen, vaikka hyvyys, lempeys ja myötätunto muita ihmisiä kohtaan ovatkin hänen määräävimmät piirteensä. Esitykseen on saatu paljon naurua ja koomisia hetkiä, kun Myškin vilpittömyydessään laukoo suoria mielipiteitään jotakuinkin kaikille ja ajoittaa myös ilmeensä just eikä melkein. Tiensuu on roolissaan yksinkertaisesti rakastettava. Olisin kevyesti voinut seurata ruhtinaan seikkailuja vielä toisenkin tunnin, vaikka tragedia onkin piirretty häneen vahvoin hiiliviivoin.

Naisen osa. Riikka Papunen näyttelee sekä oikullisen ja huikentelevaisen Nastasja Filippovnan että tilanteeseensa turhautuneen ja ristiriitaisen Aglaja Ivanovna Jepantšinan roolit. Myškin ihastuu molempiin eikä ymmärrä, että hän valinnoillaan aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Papunen luo kaksikolle nopeasti ja varmoin vedoin tunnistettavan luonteen, oman rytmin ja selkeät erot, mitä herkullinen, jopa sarjakuvamainen puvustus (Nina Hanhisuo ja Eila Jouttuanpää) tukee. Naisilla on ikävä kyllä tässäkin tarinassa häviäjän osa: toinen murhataan ja toinen menettää järkensä, vaikkei kaikkea näyttämöllä näytetäkään. Heillä oli vastineensa myös todellisessa elämässä, sillä Nastasjan esikuvana oli Dostojevskin rakastajatar Apollonaria Suslova. Aglajan esikuvana on pidetty Dostojevskin ystäväperheen tytärtä, joka oli rakastunut kirjailijaan.

Venäläistä hurjuutta. Jari Leppänen vuorottelee niin ikään kahden roolihenkilön nahoissa. Toinen heistä, Parfen Rogožin, on Myškinin ystävä, vastapeluri ja psyykkinen vastinkappale. Siinä missä Myškin on hyvä ja lempeä, rikas kauppias on häikäilemätön ja intohimoinen. Nimi on enne, voisi sanoa, sillä Rogožin tarkoittaa suomeksi sarvia ja sarvipäätä. Leppäsen tulkinta ei tee Parfen Rogožinista pirua, mutta hurja hän on, temperamenttinen ja äkkipikainen, fyysisesti pelottava ja ääni kaataisi vaikka seinät kumoon. Lopulta rakkaus Nastasjaan tekee hänet hulluksi. Ganjasta Leppänen piirtää lähes karikatyyrin, lipevän ja tuuliviirin lailla pyörivän miehen, joka on valmis myymään kaikki periaatteensa, kunhan summasta sovitaan.

Kuoleman porteilla. Dostojevskin teoksissa tapahtumat eivät etene tasaisesti, tyypillisen juonikertomuksen tavoin, vaan äkkinäisten käänteiden, harhautusten ja assosiaatioiden kautta. Liikkuvan Näyttämön esityksessä tämä tietty yllätyksellisyys on säilytetty, vaikka toki romaanin monikerroksinen maailma on taltutettu helposti seurattavaksi tarinaksi. Esitys sisältää myös paljon musiikkia, kun Leppänen antaa haitarinsa soida milloin kaihoisasti, milloin räväkästi tunnelmaa luoden ja tapahtumia rytmittäen. Arvostan sitä, etteivät tekijät arkaile käyttää isoa ilmaisua. He eivät myöskään ole sensuroineet pelottavia asioita, vaan murhayritys ja Myškinin epilepsiakohtaus esitettiin tavalla, joka varmasti tuntui takarivillä asti. Se ei ollut mielestäni itsetarkoituksellista, vaan puolusti paikkaansa nimenomaan tässä esityksessä, jota vastaisuudessa katsovat ne elämää ehkä pisimpään nähneet.

Asenneravistelua. Toivotan roppakaupalla onnea Liikkuvalle Näyttämölle. On hienoa ja tärkeää, että teatterista ja muusta taiteesta pääsevät osallisiksi myös he, joilla ei ole mahdollisuutta lähteä kulttuurilaitoksiin. Toivottavasti Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhdessä toteuttama produktio onnistuu myös ravistelemaan asenteita. Vielä neljä vuotta sitten Aamulehden ja Tampereen Teatterikesän yhteinen paneelikeskustelu oli nimetty ”Hoivataide tulee, tositaide menee?” Ikään kuin hoitolaitoksissa ja palvelutaloissa esitettävässä taiteessa olisi kyse vähempiarvoisesta tekemisestä, jonkinlaisesta mummojen silittelystä. Tampereella on viime vuosina tehty rohkeita, kunnianhimoisia ja koskettavia esityksiä vanhainkodeissa ja palvelutaloissa asuville ikäihmisille, kuten Koukkuniemessä toteutettu Unhola sekä Karoliina Blackburnin ja Elisa Piispasen ilma-akrobatiaa ja runoutta yhdistänyt Rakas, sinä lennät! Mutta lisää tarvitaan!

Dostojevskin Idiootti

Ennakkoesitys 29.8.2019 TTT:n Kellariteatterissa.

Fjodor Dostojevskin romaanista dramatisoineet: Antti Tiensuu ja Riikka Papunen Musiikki: Jari Leppänen Tuotanto: Paula Peltola, Heidi Kollanus ja Minna Viklund Tuottaja: Susanna Ihanus. Näytelmän ovat toteuttaneet yhteistyössä Tampereen Teatteri ja Tampereen Työväen Teatteri. Näytelmä kiertää palvelutaloissa 30 esityksen verran.

Sain lehdistölipun.