Kulttuuri Tampere 

Rakas riehuva, riekkuva Tampere

”Kerro meille, mitä kaupungissa erityisesti rakastat”, Elina Laurila pyysi syyskuun alkajaisiksi Aamulehden jutussa, jossa hän kertoo, miksi Tampere on hänelle tärkeä. Toimituksen pyyntö nosti mieleeni noin kuukauden takaisin hetken, jolloin olin kävelemässä kohti Teatterimonttua nähdäkseni Tampereen Teatterikesässä vierailevan sveitsiläisen Theater Baselin Medea-esitykseen.

Oli perjantai 9. elokuuta, kello vähän jälkeen iltakuuden, kun tepastelin Keskustorin editse ja katselin ruuhkaista ratikkatyömaan ja siltaremontin kaventamaa Hämeensillan jalkakäytävää. Mikä määrä ihmisiä! Osa heistä suuntasi kohti Ratinan stadionia, jossa Rammstein esiintyisi (yli 32 000 katsojaa). Osa oli matkalla Puistokonserttiin, jossa Santtu-Matias Rouvali johtaisi Tampere Filharmoniaa ja alkulämmittelijöinä nähtäisiin The Dumb Stuff Band, Johanna Försti ja Mikko Leppilampi. (Laskelmien mukaan konserttiin saapui 12 500 kävijää.) Niin, ja kaupungissa oli siis täydessä vauhdissa Tampereen Teatterikesä, joka OFF-ohjelmistoineen keräsi viikon aikana lähes 90 000 kävijää.

Teatterikesän avajaisissa Laikunlavalla saatiin makupaloja Hair-esityksestä. Kuva © Eija Mäkinen

”On jotenkin ihanaa, kun kotikaupunki riehuu ja riekkuu, esittää maailmanluokan teatteria ja konsertteja, rakentaa areenaa, ratikkaa, tapahtumapuistoa. Nyt @Tamperekaupunki tähtää kulttuuripääkaupungiksi”, kirjoitin Twitteriin ja liitin mukaan linkin kulttuuripääkaupunkihanketta koskevalle sivustolle.

Mustavalkoiset muistot

Miten erilainen Tampere onkaan nyt verrattuna 1980-luvun alkuun, jolloin muutin täältä Helsinkiin. Puhumattakaan 70-luvusta, jolloin kävin koulua ja ihmettelin ystävieni kanssa, miksei pääsiäisenä saa näyttää elokuvia. Huvikielto, oikein lailla määrätty. Monta vuotta kestänyt suojelukiista Tampereen kauppahallin virastotalosta on jäänyt vahvasti mieleeni. Hjalmar Åbergin suunnittelema kaunis keskustan jugendtyylinen rakennus vuodelta 1901 haluttiin repiä maan tasalle. Kaupunki halusi purkaa myös Pispalan haulitornin; maamerkin, jonka näkeminen saa minut edelleen hyvälle tuulelle.

Niin mustavalkoinen, niin kulttuurillisesti ankea on muistojeni Tampere – lukuun ottamatta kirjastoa ja teatteria, jota rakastin jo nuorena. Oli toki myös musiikkia – muistan Tabula Rasan ja kaupungissa vierailleen Hurriganesin konsertit – ja paikallinen rockin äänitorvi, Musa-lehti (sittemmin Soundi), jota luettiin tiiviisti. Rahani eivät riittäneet Kuninkaankadulla sijainneen Epe’s Music Shopin aarteisiin, mutta onneksi C-kasetit oli keksitty.

Liioittelen tietenkin muistojeni mustuutta. Kuten Kimmo Anttila kirjoittaa Tammerkoski ja kosken kaupunki -kirjassa (Vapriikki 2011), Tamperetta on usein ylistetty innovatiivisuudesta ja siitä, miten kaupungissa on otettu ensimmäisenä käyttöön monia uusia keksintöjä. Korkeakoulut ovat tuoneet uusia tuulia, ajatuksia ja riehakkuutta. Tosiasia kuitenkin on, että teollisuuden rakennemuutos ja työpaikkojen raju vähentyminen 70-luvulla heijastui Tampereen kaupunkikuvaan ja tunnelmaan lamaannuttavalla tavalla. Helsinki tuntui silloin synnyinkaupunkiini verrattuna vireältä, kansainväliseltä ja monikulttuuriselta metropolilta.

Löytöjä tutuilla kaduilla

Palasin kotikonnuilleni kaksi vuotta sitten ja näillä näkymin tänne myös jään. Tampere on muuttunut valtavasti. Kehitystä ovat edesauttaneet informaatio- ja lääketieteellinen teknologia, koneenrakennus ja automaatio sekä optoelektroniikan lasialan osaaminen, jotka Tammerkoski ja kosken kaupunki -kirjan tekijät Mari Lind, Antti Liuttunen ja aiemmin mainittu Anttila nimeävät uuden Tampereen tukijaloiksi. Koulutus, matkailu, kongressit ja messut ovat luoneet kaupunkiin uusia työpaikkoja.

Tällaisena kulttuurihörhönä paluumuuttajana näen, että Tampereella on ihan uudenlaista draivia, ja olen miettinyt, mistä nykyinen elävyys ja lumo juontaa. On ihanaa, kun voi tehdä tutuilla kaduilla löytöjä ja testailla leivoksia Kahvila Runon kaltaisessa korttelikahvilassa tai ihmetellä Kulttuuritalo Laikun runsasta tapahtumamäärää, josta monet ovat ilmaisia. Teattereiden määrä on kasvanut ja Vihiojaan on asettunut taloksi Sorin Sirkus. Puhumattakaan Museokeskus Vapriikista, jonka näyttelyistä tahdon nähdä jokaisen! Sitten ne kymmenet konsertit: on klassista, jazzia, rockia, folkia, bluesia, countrya, metallia, maailmanmusiikkia. Kosken partaalla avautui elokuussa musiikkiklubi G Livelab ja Hämeenpuistossa Kulttuurikeskus Maanalainen tarjoaa ilmaisia livekeikkoja yli kahdenkymmenen bändin voimin kuukaudessa plus indie-elokuvanäytöksiä ja undergroundtaidetta.

En tietenkään voi nähdä ja kokea kaikkea, koska rahani eivät riitä (vieläkään). En myöskään halua suorittaa kulttuuria tai taidetta. Mutta jo tieto siitä, että voin koska tahansa lähteä kaupungille ja aina löytyy jotakin mielenkiintoista, on kutkuttava.

Ratikkatyömaa Hämeenkadulla, 2019. Kuva © Laura Vanzo, Visit Tampere.

Tampereen uudet liikennejärjestelyt ja suuret rakennushankkeet – ratikka ja Kansi ja areena -hanke etunenässä – ovat ymmärrettävästi aiheuttaneet kaupunkilaisille hankaluuksia, ja ratikkatyömaa on myös ajanut Hämeenkadun varrella olleita kauppiaita ahdinkoon. Silti näen kaupungin kehityshankkeet investointeina tulevaisuuteen. Ehkä oli jo aikakin saada raitiotie, onhan sitä sentään mietitty yli sata vuotta, kuten käy ilmi Jari Niemelän tietokirjasta Meinattiin tehrä – näitäki on Tampereelle ehrotettu (Tampere-seura, 2012). Jo vuonna 1907 valtuusto asetti komitean pohtimaan raitiovaunuliikennettä. Niemelän kirja, jossa hän esittelee kymmeniä kaupungissa virinneitä mutta syystä tai toisesta kesken jääneitä tai radikaalisti muuttuneita hankkeita, on muuten tosi hauska. Visioita ja profetioita on Mansessa piisannut.

Tapahtumakaupungin imago

Raitiotien sekä Kansi ja Areena -hankkeen tavoitteita ja merkitystä perkaavat myös Tiia Joki ja Veera Virtanen Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoululle tekemässään pro gradu -tutkielmassaan Manse maailmankartalle – Tampere tapahtumakaupunkina. Vuosi sitten julkaistu opinnäyte on todella kiinnostavaa luettavaa. Tutkielmassa perataan esiin syitä, miksi Tampere haluaa kehittyä tapahtumakaupunkina, sekä valotetaan, miten tapahtumallisuutta kaupungissa edistetään. Tutkimusta varten Joki ja Virtanen ovat haastatelleet Tampereen tapahtumatalouden näkökulmasta keskeisimpiä asiantuntijoita, mutta haastateltavien henkilöllisyyttä kaksikko ei paljasta.

Tutkielmassa käydään läpi mm. kaupunkikehittämisen historiaa ja keinoja, pohditaan luovan teollisuuden merkitystä, valotetaan vetovoimaisuutta ilmiönä ja tarkastellaan tapahtumien taloudellisia, sosiaalisia, fyysisiä sekä kaupungin ilmapiiriin, imagoon ja ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia, niin hyötyjä kuin haittojakin.

Paluumuuttajana oli mukava lukea, että Tampere tavoittelee tapahtumien koon ja luonteen suhteen ensisijaisesti monipuolisuutta – toisaalta halutaan vahvistaa kaupunkilaisten identiteettiä ja viihtymistä, toisaalta lisätä kansainvälistä tunnettuutta. Siksi tarjolla on jatkossa sekä yhteisöllisyyttä lisääviä pien- ja paikallistapahtumia että imagoa ja aluetaloutta vahvistavia megatapahtumia. Tapahtumallisuuden kasvattaminen on kirjattu kaupungin strategiaan, ja siihen nivoutuu myös Tampereen päätös hakea Euroopan vuoden 2026 kulttuuripääkaupungiksi.

Get the feeling of Tampere. Video ©️ Laura Vanzo. Visit Tampere Oy

“Lisää pökköä pesään!”

Ehkä hauskinta luettavaa Joen ja Virtasen opinnäytetyössä ovat teemahaastatteluaineiston analyysin lomaan sijoitetut suorat lainaukset. Haastateltavien joukko koostui kahdesta ryhmästä: Tampereen kaupungin organisaation edustajista ja sidosryhmien toimijoista. Niin ilahtunut kuin olenkin kaupungin nykyisestä meiningistä, en voi kuin olla samaa mieltä erään sidosryhmään kuuluvan haastateltavan kanssa: ”Meille ei ole olemassa mitään megakulttuuria ja tämä kylä on valitettavasti vartissa nähty, jos täällä ei mitään tapahdu.”

Joen ja Virtasen mukaan Tampereella on pitkään vallinnut poliittinen tilanne, jossa vallalla olevasta puolueesta riippumatta kaupungin rohkea kehittäminen nähdään tärkeänä asiana. He kuitenkin aprikoivat, onko Tampereen kehittämisrohkeus henkilöitynyt liiaksi pienen verkoston varaan. Sen näyttää tulevaisuus, mutta tällä hetkellä tahtotila tuntuu olevan vahva ja ainakin osa päättäjistä hyvinkin aktiivisia: ”Tampere on sillä tavalla edelläkävijä, että me ei odoteta, että joku soittaa. Me myös itse aktiivisesti haetaan tapahtumia. Ja tämä on kansallisesti aivan uniikkia.”

Kaupunkia edustaa myös tämä haastateltava: ”Tää kuulostaa korkeelentoselta mutta se on sydämen sivistystä. Että päätöksentekijät näkee kulttuurin ja tapahtumien sisältöjä sillä lailla, että ne niinkun kehittää kaupunkia. Et ei vaan niinku ajatella sitä että kaupunkia kehitetään vaan taloudellisten tunnuslukujen tai korkeiden rakennusten tai start up-firmojen varaan vaan sinne tuodaan sitä henkee.”

Ehkä eniten yllätyin tästä Tampereen kaupungin organisaatiota edustavan haastateltavan kommentista: ”Tampereen vahvuus mun mielestä onkin tää underground, eli äärimmäisen vahva ruohonjuuritaso, joka synnyttää koko ajan jotain uutta. Sieltä syntyy uus taide, uus musiikki ja Tampere on Suomessa ihan kärkeä, ellei jopa ykkönen. Ja sieltä syntyy semmoset isommat valtakunnalliset ilmiöt.” Ohhoh! ajattelin ensin, mutta väitteelle löytyy kyllä vahvistusta.

Palaan perusteluihin tuonnempana, sillä aion jatkaa kotikaupunkiani koskevia bloggauksia. Haluan nimittäin tietää, mitä esimerkiksi tapahtuu Suomen Trikoon rakennuksille Onkiniemessä. Säilyykö alueella kulttuuritoiminta, ja jos kyllä, millaisena? Tampereelle on myös esitetty taidekampuksen perustamista. Onko aie realistinen ja mitä se tarkoittaisi käytännössä?


Pääkuva: Valoviikkojen avajaiset – Festival of Light, Opening 2018 Kuva © Laura Vanzo, Visit Tampere.

Jätä kommentti

viisi − kaksi =