Hyvyys asuu sydämessä, pahuus ajatuksissa

Ennen kuolemaa ihmisellä on ihmeelliset voimat.

En muista, kuka niin on sanonut, mutta ajatus välähtää mielessäni, kun seuraan Quasimodon kamppailua kahleittensa kanssa. Rakkaus Esmeraldaan, ainoaan ystävään, on tietenkin motiivina houdinimaiselle paolle, mutta kaiken yllä leijuu lopullisen noutajan ote.

Georg Malviuksen ohjaama Notre Damen kellonsoittaja on esitys, joka saa mustat virrat liikkeelle; se puhuttelee, liikuttaa, pakahduttaa. Kyllä, kyse on Disney-musikaalista, mutta älkää antako sen hämätä. Tampereen Teatterin versio ei liikoja liudentele Victor Hugon klassikkoa, vaan näyttää pahuuden, kaltoinkohtelun ja kärsimyksen monet tavat. Palaan tähän tuonnempana, mutta huomautan jo nyt, että teatteri on asettanut esityksen suositusikärajaksi 12 vuotta.

Teatterisalista syntyi katedraali

Ennen kuin alan perustella, miksi jälleen lankesin loveen, tahdon ihan ensimmäiseksi kehua lavastussuunnittelusta vastaavan Marjatta Kuivaston ja lavastamon puusepät, lavastemaalarit ja tarpeistonvalmistajat, jotka ovat rakentaneet teatterista häikäisevän katedraalin. Tähän ryhmään sisällytän myös valosuunnittelija Raimo Salmen, jota ilman moinen taideteos jäisi torsoksi. Visuaalisesti rikas ja vaikuttava lavastus ulottuu katsomoon asti.

Ja heti perään vinkki: hankkikaa lippu parvelta! Saatte seuraksenne ihan uudenlaista yleisöä eli goottihenkisiä gargoileja, näette upeat lyijylasi-ikkunat ja istutte kirjaimellisesti musiikin keskellä, kun osa sivuparville sijoitetuista ja kirkkoveistoksiksi maskeeratuista Tampere Cappella -kuoron laulajista tulkitsee ensemblen mukana keskiaikaista äänimaailmaa. Parempi kuin elokuvateattereiden Dolby Digital! (Plus kaikki näyttämölle pantu näkyy. Toim. huom.)

Rohkeutta on puolustaa syrjittyjä

Musikaalin suomentaja Mikko Koivusalo kiteyttää Hugon Pariisin Notre-Dame -romaanin keskeiset teemat: vallanhalu, tekopyhyys, syrjintä, moraali ja rakkaus. Hän kertoo, että teoksen atmosfääri vei kuin itsestään kirjakielen suuntaan, eikä suomennoksessa viljellä slangisanoja. Katsoja kiittää. Sen sijaan yllätyin mustalainen-sanasta, mutta Koivusalo perustelee nykyään rasistiseksi koetun ilmaisun käyttöä ajankuvalla; tarina sijoittuu 1400-luvun Pariisiin, ja etnisiä ryhmiä ja erilaisia vähemmistöjä syrjivät asenteet ovat siinä vahvasti esillä.

Syrjitty on myös näytelmän nimihenkilö, Notre Damen kellonsoittaja Quasimodo (Petrus Kähkönen), epämuodostuneena syntynyt ja vanhempansa menettänyt poika, jonka setä, Notre-Damen katedraalin arkkidiakoni Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) kätkee katedraalin kellotorniin ja jota tämä valtaansa rakastunut kirkonmies rankaisee toistuvasti halventavin nimityksin.

Quasimodon elämä mullistuu, kun hän väärän kuninkaan päivänä uskaltautuu lähtemään ulos, joutuu väkijoukon pahoinpitelemäksi ja pelastuu Esmeraldan (Josefin Silén), tanssijana itsensä elättävän romaninaisen, ansiosta. Myös arkkidiakoni Frollo sekä sotakentiltä Pariisiin palannut kapteeni Phoebus de Martin (Lari Halme) rakastuvat kohtalokkaalla tavalla kauniiseen, rohkeaan ja itsenäiseen naiseen.

Draama on vahvaa ja henkilöt tosia

Olen miettinyt, miksi pidän niin paljon Georg Malviuksen kädenjäljestä (hän on aiemmin ohjannut Tampereen Teatterille musikaalit Les Misérables, Sugar – Piukat paikat ja Cats sekä puhenäytelmän Sademies). Musikaalit ovat parhaimmillaan suurten tunteiden esityksiä. Malvius ei onneksi tyydy pelkkään visuaaliseen näyttävyyteen, vaan hän pitää huolen, että myös musikaaleissa draama on vahvaa, tapahtumat vaikuttavia ja henkilöt tosia. Hän selvästi näkee vaivaa löytääkseen oikean kielen ja käsittelytavan kullekin produktiolle. Notre Damen kellonsoittajassa hän myös uskaltaa näyttää ihmiset paljaimmillaan, enkä nyt viittaa alastomuuteen.

Notre Damen kellonsoittajan kaltainen teos ei kuitenkaan synny yhden henkilön haaveesta vaan kymmenien ja taas kymmenien ihmisten tahdosta ja työstä. Tampereen Teatteri nimeää strategiassaan kolme organisaationsa arvoa: luova rohkeus, tinkimättömyys ja sitoutuneisuus. Käytännössä teatteri pyrkii siihen, että jokainen työntekijä voisi sanoa: ”Minä olen Tampereen Teatteri – yhdessä onnistumme.”

En ole kovin altis uskomaan tällaisia yrityselämästä tuttuja ponnekkaita julistuksia, mutta nyt on turhaa hangoitella vastaan. Viime perjantain ensi-illassa näkemäni esitys on osoitus siitä, miten taidepuheessa helposti heitetyt ilmaukset, kuten korkea laatu, rohkeus ja elämyksellisyys konkretisoituvat teatterissa, kun tietotaito ja intohimo työhön läpäisee koko talon. Uskokaa kun sanon: Tampereen Teatterin Notre Damen kellonsoittaja on poikkeuksellisen upea esitys. Teatteri ei ole perfektionistin laji, koska sitä ei voi hallita loppuun asti, mutta jumalaare, tällä kertaa ollaan kyllä monelta osin aika lähellä täydellisyyttä.

Musiikki läpäisi kaikki suojakerrokset

Yksi esityksen ehdoton voima on tietenkin musiikki. Kapellimestari Martin Segerstråle, joka johtaa 13-henkistä orkesteria, huomauttaa käsiohjelmassa, miten Notre Damen kellonsoittaja on musikaaliksi huomattavan oopperamainen sekä musiikiltaan että orkestraatioltaan. Maallikkokielellä sanon, että Alan Menkenin musiikki on paikoin ihanan mahtipontista, järisyttävää ja vaikuttavaa (Turvapaikka, Hornan tulta), paikoin sydäntäsärkevän kaunista ja koskettavaa (Joukkoon, Auta mun kansaa).

Musiikkia on usein verrattu kieleen, joka pyrkii aiheuttamaan muutoksia ihmisen psykofyysisessä tilassa. Se on poikkeuksellisen väkevä taiteenlaji, sillä ihminen aistii musiikin eli ilman värähtelyn koko kehollaan, ei ainoastaan äänenä. Niin kävi nytkin. Illan aikana koin hetkiä, jolloin musiikki läpäisi kaikki suojakerrokset, sytytti tunteet ja lähes toivoin, että aika pysähtyisi.

Orkesteri soittaa esityksessä yleisöltä piilossa, lavan alla, mutta syvä kumarrukseni teille, äänisuunnittelijat Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta, joiden ansiosta teatteri soi, helisee ja kumisee kuin jokin ikiaikainen, jumalallinen soitin!

Menettäminen on häpeällistä

Olen jo ehtinyt avautua sosiaalisen median kanavilla mysteeristä, jota en osaa ratkaista. En ymmärrä, miten Petrus Kähkönen osaa käyttää ääntään niin, että laulun viime hetket soivat surua ja yksinäisyyttä tavalla, joka yksinkertaisesti riisuu kuulijan kaikista aseista. Tekniikkaa, kyllä-kyllä, mutta myös sen tason heittäytymistä, jota en ole näillä leveysasteilla liiaksi nähnyt.

Tiesinhän minä hänen taidoistaan Helsingin-näyttöjen perusteella, mutta että Kähkönen on kingi pitää todeta myös tässä blogissa. Teen sen riemumielin ja toivon, että hän juurtuu Tampereelle, jotta saamme kuulla häntä jatkossakin. Kähkösen Quasimodo on syötävän ihana, hellyttävä, hauska ja käsittämättömän ketterä – Malvius on nimittäin pannut hänen juoksemaan lavastusrakennelmia eestaas ja ylös-alas sellaisella vauhdilla, että tällaista korkeapaikankammoista ihan hirvittää.

Vaan eipä jäänyt toiseksi tässä näyttävässä suohonlaulamiskisassa Ilkka Hämäläinen, vaikka hänen roolihenkilönsä kohtasikin loppunsa aiemmin ja raaemmin kuin oli todennäköisesti suunnitellut. Hämäläisen tulkinta valtaa väärinkäyttävästä arkkidiakonista on monisärmäinen ja inhimillinen, ei pelkkä sysimusta murhaaja vaan tukahtunut ihminen, täynnä niin vahvaa vihaa ja rakkauden kaipuuta, että se muistuttaa painajaista. Menettäminen – olipa kyse vallasta tai Esmeraldan omistamisesta (sillä siitä on kyse) – on hänelle häpeällistä.

Siinä missä Quasimodon hyvyys asuu sydämessä, Frollon pahuus ilmenee ajatuksissa, jotka johtavat anteeksiantamattomiin tekoihin. Hämäläinen on kokenut laulaja – hän jäi keväällä eläkkeelle Suomen Kansallisoopperasta – eikä epäröi ottaa kaikkea irti ristiriitaisesta roolistaan. Mikä ääni! Ohjaajan valinnat – hajareisin suuren puuristin päällä istuminen ja itsensä verille ruoskiminen – ovat kieltämättä hätkähdyttäviä, mutta kirkkohistorian pimeään puoleen tutustuneille ei mitenkään yllätyksellistä kuvastoa.

Ja sitten meillä on nämä kyyhkyläiset, oman tiensä kulkija Esmeralda ja Phoebus, tappamisesta tarpeekseen saanut sotilas, joka kaipaa rauhaa ja kuin salamaniskun saaneena tajuaa löytäneensä tanssitytöstä itselleen henkisen kodin ja elämänsä tarkoituksen. Ei ole Josefin Silénin ja Lari Halmeen vika, että nollasta sataan spurttaavat rakkaustarinat tuntuvat aina yliampuvilta, mutta onneksi molemmat pääsevät näyttämään lemmenhuuman ohella osaamistaan.

Silén tekee Esmeraldastaan määrätietoisen ja kykyihinsä luottavan nuoren naisen, joka vangitsee yleisön (näytelmässä ja livenä) niin tanssillaan kuin laulullaankin. Halme puolestaan paljastaa käsiohjelmassa, että koomisesta elementistä huolehtimisesta on sovittu ohjaajan kanssa, ja onneksi näin on! En muuten ihan heti muista toista roolihenkilöä, joka olisi ensisuudelman jälkeen näyttänyt suoritukseensa niin tyytyväiseltä kuin Phoebus, joka vielä hiustensa avulla sinetöi näkemyksensä.

Muista hankkia mahtava tietopaketti

Koomisen roolin teki myös Malviuksen luottonäyttelijä Risto Korhonen, jonka Kuningas Louis keinuhevosineen oli lyhyt mutta viiltävänterävä kommentti omassa kuplassaan elävistä vallanpitäjistä. Korhonen toimii myös esityksen kertojana – ja nyt aplodeeraan hänelle vielä kerran, sillä niin vastaansanomattomalla tavalla hän otti yleisöstä otteen ensisekunneilla, kun sali oli ääriään myöten täynnä kriittisellä katseella esitystä arvioivia alan ammattilaisia, kriitikoita ja paikallisia silmäätekeviä, ja kuljetti meidät kevyesti nukketeatterin avustuksella satoja vuosia ajassa taaksepäin, keskiaikaiseen Pariisiin.

Niin paljon odotuksia oli ladattu tuohon iltaan – ja mitä me saimme? Täydellisen elämyksen, tekisi mieleni kirjoittaa, mutta onhan tässä nyt hyvänen aika jätettävä tekijöille jotain kehittämisen varaakin. Tiedän, että olen unohtanut mainita bloggauksessani monta herkkua ja oivallusta, kuten rakastettavat puhuvat kivipatsaat, romaniheimon tulisen johtajan Clopinin eli Antti Langin, pukusuunnittelija Ellen Cairnsin värikkäät luomukset ja Adrianne Åbjörnin energisen koreografian, mutta pitäähän tuleville katsojille jättää yllätyksiäkin.

Lopuksi kehotan teitä kaikkia hankkimaan käsiohjelman, johon Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Risto Blomster ja Musikaalimatkassa-podcastin vastaava toimittaja Siiri Liitiä ovat koonneet mahtavan tietopaketin Notre Damen kellonsoittaja -musikaalista, Victor Hugosta ja klassikon sadoista sovituksista ja tulkinnoista. Erinomainen kattaus, kiitos!

---

Notre Damen kellonsoittaja

Ensi-ilta 13. ja 14.9.2019 Tampereen Teatterin suurella näyttämöllä

Perustuu Victor Hugon romaaniin ja Disney-elokuvan lauluihin Sävellys: Alan Menken Sanoitus: Stephen Schwartz Libretto: Peter Parnell Suomennos: Mikko Koivusalo Ohjaus: Georg Malvius Musiikin johto: Martin Segerstråle Lavastussuunnittelu: Marjatta Kuivasto Pukusuunnittelu: Ellen Cairns Koreografi: Adrienne Åbjörn Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta Videosuunnittelu: Heikki Järvinen Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu: Jonna Lindström Nukkejen suunnittelu ja valmistus: Päivi Peltola Rooleissa: Petrus Kähkönen, Ilkka Hämäläinen, Josefin Silén, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio, Elisa Piispanen, Ilona Chevakova, Elina Rintala, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo, Panu Kangas, Aki Haikonen, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä. Lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Pääkuva: Petrus Kähkönen, taustalla Helena Rängman, Pyry Smolander, Anna-Maija Jalkanen ja Matti Hakulinen. Kuva © Heikki Järvinen

Sain lehdistölipun.