Helmet Kirjat 

Lukittu lipas jyhkeän hahmon varjossa

Kirjailija Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) kertoo Sylvi Kekkosesta (1900–1974) tavalla, joka pakottaa hiljentymään, keskittymään ja pohtimaan. Pidän elämäkerroista, olen lukenut niitä paljon, mutta nyt yritän pitää arvioivan katseeni vieläkin tarkempana, sillä kyseessä on romaani. Vaikka kirjan päähenkilö on oikeasti elänyt ihminen, lukijana minun tulee muistaa, että tosiasioihin nojaavan kerronnan rinnalla kulkee suuri määrä fiktiivistä aineistoa. Osaanko tehdä eron toden ja kuvitellun välillä?

Kirjassa pääsee ääneen kolme henkilöä: Sylvi Kekkosen lisäksi kirjailija ja hyvä ystävä Marja-Liisa Vartio, jonka kanssa Sylvi käy mielessään vuoropuhelua, sekä kuvanveistäjä ja niin ikään ystäväpiiriin lukeutunut Essi Renvall, joka romaanissa työstää rintakuvaa Sylvistä. Tapahtumat sijoittuvat Katermaan, Suomusjärvellä sijaitsevaan Kekkosten piilopirttiin. Sinne Sylvi ajaa Morris Minillään muutamaksi päiväksi mukanaan vain pienimünsterinseisoja Isa. On elokuu vuonna 1966, pari kuukautta Marja-Liisa Vartion kuoleman jälkeen.

Mäntymetsän karulla maaperällä omiin untuviinsa kääriytyneenä on kangasvuokko kotonaan.

Venho piirtää Sylvi Kekkosesta monikerroksisen kuvan, jonka ytimessä on kokemus väistyvästä lajista. Sylvi, joka romaanissa puhuu minä-muodossa, kuvailee itseään vanhan maailman ihmiseksi ja maalle kaipuussaan vastavirtaankulkijaksi, jolle luonto puhuu. Eräänlaiseksi metaforaksi nousee kangasvuokko, jota Sylvi on lapsena ihaillut siskojensa kanssa ja jota isä ei suostu siirtämään puutarhan kukkamaahan, koska se ei pärjäisi väkivahvassa mullassa voimakastuoksuisten ja helakanväristen kukkien parissa.

Vaatimattomuus, kieltäytyminen ja itsensä pienentäminen olivat hyveitä, joita Sylvin kotona korostettiin. Itsensä sopivasti nuhteessa pitäminen ehkäisi ylpistymisen synniltä. Ajattelemista ja itsekseen olemista, josta Sylvi piti jo nuorena, ei arvostettu, vaan aina olisi pitänyt tehdä jotakin konkreettista: pestä pyykkiä, paistaa leipää, huolehtia eläimistä tai tehdä käsitöitä. Voi Sylvia Salome Uinoa. Onneksi perhe sentään antoi kauniin nimen, johon myös tuleva puoliso kiinnitti huomiota Etsivässä Keskuspoliisissa.

Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Niinpä niin, tätä tarinaa ei voi kertoa ilman Urhoa, joka ihastui nuorempaan kortistonjärjestäjään, junantuomaan tyttöön, ja joka täytti Sylvin elämän täysin lähes kaksikymmentä vuotta. Rakkaudesta ja siitä, miten se muuttui ja osin katosi, Sylvi puhuu viimein ystävänsä Marja-Liisan kanssa Katerman turvallisessa tuvassa.

Venho kirjoittaa taitavasti päähenkilönsä ajatuksista, tuntemuksista ja toiveista suhteessa suureen rakkauteen, tuohon pitkään ja kuumaveriseen mieheen, jonka varmuus ja karisma vetävät ihmisiä puoleensa kuin magneetti – ja toisaalta siihen ristiriitaan, Sylvin valtavaan tarpeeseen olla yksin: ”Ei tämmöinen ihminen voi rakkaudelta liikoja vaatia.”

Urho taas oli ulospäinsuuntautunut, viriili mies ja poliitikko ytimiään myöten, joka tiesi, että pelillä oli säännöt ja voittaja, ettei pelkureille ollut sijaa ja fuskata saattoi sen verran, ettei jäänyt kiinni. Lukija ei kirjan äärellä hetkeksikään unohda, miten Sylvi eli elämäänsä Urhon varjossa. Hän joutui alati varomaan sanojaan ja tekojaan – olemaan julkisuudessa lukittu lipas – jotta niitä ei käytettäisi oikeusministerinä, sitten pääministerinä ja myöhemmin presidenttinä toiminutta puolisoa vastaan.

Tiedän kyllä, miten meidän laitamme on. Mutta että koko Suomi tietää. Että saan lukea sen jokaisesta ilmeestä.

Venho on tehnyt perusteellisen taustatyön ja perehtynyt paitsi Sylvin kirjalliseen tuotantoon, kirjeenvaihtoon ja kalenterimerkintöihin myös siihen valtavaan aineistoon, jota Kekkosista on kirjoitettu.

Surullisinta on lukea Sylvin petetyksi tulemisesta. Urhon suojiin asettuminen oli aluksi helpottavaa, mutta vuosien myötä paikasta tuli kovin yksinäinen. Kirjassa rakastajattarista nostetaan esiin kaksi, amerikkalaisen uutistoimisto AP:n kirjeenvaihtaja Anne-Marie Snellman ja diplomaatti Jaakko Hallaman puoliso Anita Elisabeth Hallama, joihin molempiin Urho Kekkosella oli vuosia kestänyt suhde.

Julkinen häpeä on nöyryyttävää. Kun Helsingin Sanomat uutisoi Urho Kekkosen Rooman-matkasta, jutussa muistettiin mainita myös Snellmanin matkustaneen samaan kohteeseen. Sylvin sairaala-aika reumahoitoineen piteni siitä uutisesta kahdella viikolla.

Vielä karummin Venho kuvailee Sylvin tuntoja Jugoslavian-matkalla 1962, jolloin tälle selvisi Urhon ja Anita Hallaman suhteen todellinen laatu. Juhlasalin peilistä Sylvi näkee äkkiä kaksi naista, toinen kuin kääpiökokoinen, raihnainen maatuska, toinen pitkä, joutsenkaulainen kaunotar, jonka poskilla paloi läikät. Urhon silmät välähtivät, hän siristi katsettaan – ja näki vain Anitan. Se, että Urho aina mieltyi pitkiin tyttöihin, lohdutti Sylviä alkuun: ikään kuin ne naiset olisivat kamppailleet eri sarjassa ja hänellä oli paikkansa, joka ei ollut uhattuna. Ensimmäinen nainen. Ja niinhän asia oli.

Rakkaudesta puhun varovaisesti, avioliittoon en usko, mutta ystävyyden varaan rakennan.

Tästä kaikesta – lapsuudestaan, rakkaudesta, roolistaan poliitikon puolisona, häpeästä, lapsista, äitiydestä – Sylvi puhelee edesmenneelle Marja-Liisalle, joka jakaa vielä nytkin, rajan takaa, ajatuksiaan auliisti. Kuolinuutinen oli ollut tyrmäävä isku, kesästä katosi ilo ja kaipuusta kasvoi sumuinen harso, joka vain sakeni ja paksuuntui. Ihmekös tuo, Marja-Liisa Vartio oli kirjailijoista se, jota Sylvi ymmärsi parhaiten; luotettava ystävä, jossa yhdistyivät yliherkkyys ja uhmakkuus, ja joka sai Sylvin ymmärtämään aina jotain itsestään.

Kaksikko keskustelee paljon kirjoittamisesta, ja tuntuu kuin Venho olisi näissä riveissä eniten läsnä. Niin tarkkaa ja näkemyksellistä on kirjoittamisen prosessiin liittyvien tuntemusten, vaiheiden, esteiden, oivallusten ja riemun kuvaus. Sylvin pelastajaksi koitui päiväkirja. Kesti pitkään, ennen kuin hän uskalsi julkaista tekstejään. Kun ihminen paketoi muistonsa siisteiksi nyyteiksi tarkasti vartioituihin lokeroihin, niiden avaaminen voi olla tuskallista. Miksi louhia hajalle tiivistä kerrosta, jota ei edes suru läpäise? Todellinen kirjoittaminen on vaarallista, koska se paljastaa ihmisen.

Kansatieteilijä Kustaa Vilkunalle kuuluu kiitos monista saavutuksista, mutta nyt lisään siihen tiedon esikoiskirjailijan kannustajan roolista. Hänen ansiostaan Sylvi uskalsi tarjota aforismejaan Otavalle, ja niin syntyi Kiteitä (1949). Mutta teosta katsottiin puolison läpi: ”Pääministerinrouva kirjailee”, kriitikot vähättelivät. Miten vastenmielistä, miten alentavaa, miten pikkusieluista.

Sylvi on ollut edessäni niin auki että olen nähnyt hänet, ja olen nähnyt myös sen, että hän on luja seinä, elämän paksuunnuttama, johon olen hulluuksissani nojannut.

Johanna Venho antaa kirjassaan kuvanveistäjä Essi Renvallin pohdiskella oman työnsä äärellä niin Sylvin luonnetta ja piirteitä kuin heidän ystävyyssuhdettaan ja moninaisia keskustelujaankin. Renvallin on vaikea tavoittaa mallinsa todellista olemusta, ydinlausetta, eikä muotokuva tahdo valmistua. Hänen puheensa on rouheaa ja suorasukaista, monia ihmisiä veistokseksi muovanneen taiteilijan tarkkanäköistä analyysia, minkä ansiosta lukija saa uudenlaisen näkökulman päähenkilöön.

Renvallin kautta Sylvin rosot, kuten ilkeys ja kyky sivaltaa, tulevat esille. Mutta hän näkee myös ystävänsä töykeän käytöksen taa ja ymmärtää, miten häkissä olemisen tunteesta, liiallisesta vaikenemisesta ja jatkuvasta päälle puhutuksi tulemisen kokemuksesta ihmisen mieli voi myrkyttyä. Niin kuin siitäkin, että koko ajan elää jyhkeän hahmon varjossa. Naisena miehen varjossa.

Renvallin osuuksissa olen myös näkevinäni kirjailijan pyrkimyksen, kun hän kuvanveistäjän suulla toteaa, ettei taide jäljittele elämää vaan on aina erikoisella tavalla sekä enemmän että vähemmän. Juuri sellainen on Ensimmäinen nainen. Siinä Sylvi on osa maailmaa, tunnistettava nainen kaikkine iloineen, suruineen, toiveineen ja pettymyksineen muttei kuitenkaan kokonainen, sillä yhä jää jotakin piiloon. Ja silti kirja onnistuu kurkottamaan pidemmälle ja kasvaa kauniin runolliseksi kuvaukseksi paitsi ystävyydestä myös yksinäisyydestä ja henkisestä lujuudesta.

Häikäisevintä Venhon teoksessa on sen kieli. Niin monta kertaa laskin kirjan syliini ja annoin sanojen synnyttämän musiikin soida mielessäni. Varmasti tätäkin taideluomaa on maustettu epätoivolla ja sirpaleitakin syntynyt matkan varrella, mutta lopputuloksena on upea lukukokemus. Minä kiitän.

Henkilökuva

Johanna Venho © Veikko Somerpuro. WSOY.


Helmet-lukuhaaste

Merkitsen Johanna Venhon Ensimmäinen nainen -romaanin Helmet-kirjastojen lukuhaasteen 2019 kohtaan 32 (kirjan nimessä on ammatti). Venytän vähän sääntöjä, sillä ensimmäinen nainen ei ole varsinaisesti ammatti vaan epävirallinen nimitys, jota käytetään miespuolisen presidentin puolisosta. Venhon teos Sylvi Kekkosesta kuitenkin osoittaa, että ensimmäisen naisen edustustehtävät käyvät työstä.

Jätä kommentti

yhdeksäntoista − 18 =

error: Content is protected !!