Kuinka kauan jaksat valehdella?

Teatteri Telakan, Tanssiteatteri Minimin ja Tanssiteatteri Tsuumin syyskuun lopulla kantaesityksensä saanut Homo Secundus – Sekundaihminen eli Marxin kosto on rajaton ja rohea runsaudensarvi, jonka tarinat, biisit, kuvat, liikekieli ja kiehtovat yksityiskohdat sheikkaavat mielessä vielä monen päivän jälkeen. Minusta se on hyvän esityksen merkki.

Esityksen kirjoittajat Miko Kivinen ja Teemu Mäki (joka vastaa myös ohjauksesta) määrittelevät käsiohjelmassa, että Homo Secundus on rakkausnäytelmä ihmisarvoista, mutta minulle esitys näyttäytyi herätyshuutona itsepetoksesta, johon nykyajan ihmiset syyllistyvät lukemattomin eri tavoin niin yksilöinä, kansana kuin globaalina yhteisönäkin.

Vaikka rakkautta tarjotaan poliittiseksi komediaksi nimetyssä esityksessä ratkaisun avaimeksi, päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi vyöryvä absurdius, joka ei johdu niinkään näytelmästä vaan maailmasta, jossa elämme. Pidin esityksestä muun muassa siksi, että se onnistui kiteyttämään nykymenomme ongelmia ja kipukohtia sekä tosielämän video- ja kuvataltioinneilla että campmaisella huumorilla ja groteskilla otteella kerrotuilla tarinoilla.

Mitä minä tästä saan?

Kävin katsomassa esityksen avoimia harjoituksia runsas viikko ennen ensi-iltaa ja tykästyin näkemääni. Jokainen esiintyjä – Miko Kivinen, Salla Korja-Paloniemi, Marja Myllylä, Riikka Puumalainen ja Tanjalotta Räikkä – onnistui jo silloin vangitsemaan henkilöillään ja liikesarjoillaan huomioni niin, että välillä oli vaikea päättää, kenen työskentelyä seuraisin. Varsinaisen esityksen näin 2.10.

Korja-Paloniemi ja Puumalainen (jonka tekemään koreografiaan Tampereen Teatterin Pakolaisissa ihastuin täpöillä) ovat tanssijoina suorastaan hypnoottisia; niitä jotka saavat ladattua pienimpäänkin liikkeeseen ja katseeseen valtavia merkityksiä. Homo Secunduksen koreografia on Puumalaisen käsialaa, ja erityisesti kiitän lopun pitkästä ryhmätanssiosuudesta ja patsasmuodostelmasta, joka toi ensin mieleeni Capitoliumin suden, sitten Maailman rauhan.

Mutta nyt karkaan asioiden edelle. Poikkitaiteellinen Homo Secundus ei etene perinteisen juoninäytelmän tavoin, vaan katsojalle tarjotaan sarja kohtauksia toisiinsa kiinteästi liittyvien tai hetkellisesti tangeeraavien ihmisten ja eläinten elämästä. Tilanteita ketjuttaa kysymys toisaalta hyödystä, toisaalta häviöstä. Itsekkyys on motiivina myös rakkaudessa: mitä minä tästä saan?

Pelilauta piirtyy nopeasti esiin: toisella puolella huseeraavat menestyjät (tai sellaisiksi itsensä kokevat), joiden näkemys maailmasta ja muista soukkenee ja raaistuu, ja toisella puolella sinnittelevät työmarkkinoilta syrjäytyneet ja turvaverkkojen läpi pudonneet eli sekundaihmiset. Raja ei ole aina taloudellinen, vaan yhteiskunnallinen luokkaretki voi mahdollistua sopivan aatteen turvin ja kaverille tehtyjä palveluksia lunastamalla. Ankarimmillaan peli on hyvin julmaa, ja kuolema on esityksessä vakituinen vieras.

Milloin väärin on oikein?

Näyttelijäntyön ystäville esitys tarjoaa niin herkkyyttä, leikkisyyttä, revittelyä kuin estotonta heittäytymistäkin kolmen konkarin voimin. Tanjalotta Räikän tulkinta menestyneestä huippumuotoilija Piiasta, joka hajoavan avioliiton ja uupumuksen puristuksessa päättää trippailla luusereiden lähiössä ja rakastuu työttömään Nikoon, onnistuu tavoittamaan niin laajan tunneskaalan, etten voi kuin äimistellä. Myös Räikän komediennen kyvyt pääsevät tässä roolissa hyvin esille.

Yhtä vahvaan läsnäoloon ylsi kansalliskiihkoista ja väkivaltaan turvautuvaa Vänniä näyttelevä Marja Myllylä, jolle Homo Secundus on 50-vuotistaiteilijajuhlanäytelmä. Muutaman kerran teki mieleni pakittaa, kun omankädenoikeutta harjoittava hahmo lähestyi äkseerauksineen yleisöä vähän turhan liki. Hartaasti toivon, etten koskaan tapaa vastaavanlaista rekkakuskia saati TE-keskuksen virkailijaa. Myllylän lumo ei ole vain voimassa ja uhossa, vaan yhtä lailla hän löysi keveyden ja kauneuden, kun loppuosaa hallitseva rakkauden sanoma läpäisi koko ensemblen. Eikä sovi unohtaa Rudolfia, Myllylän riemastuttavaa tulkintaa manan mailta emäntäänsä tervehtimään tulleena suorasanaisena koirana.

Konkareiden kolmikon täydensi Miko Kivinen, jonka hahmoista toinen, hopeiseen vartalonmyötäiseen sukkapukuun sonnustautunut Kuolio, toimii esityksessä kertojana ja maailmaa järkyttämällä parantavana trubaduurina, jonka laulut ovat paikoin synkempiä kuin mustinkaan yö. Kivinen näyttelee koskettavasti myös Nikoa, joka varastaa voidakseen helpottaa edes vähän liikuntakyvyttömän, tiukkoja rap-tekstejä tekevän sisarensa Karla-Kallen (Salla Korja-Paloniemi) elämää. Kysymykset sukupuolirooleista ja moraalin rajoista kehystävät Kivisen molempien hahmojen maailmaa.

Olenko jo turtunut?

Vaikka Homo Secunduksen sisällöllinen anti on tanakkaa tavaraa, se tarjoillaan vinosti ja ikään kuin ilmaisua ja ilmiöitä venyttäen, mikä luo kohtauksiin milloin outoa jännitystä, milloin hillitöntä komiikkaa. Esitys ottaa lujasti kantaa pienen ihmisen puolesta, ja mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä kammottavammalta kuulostavat videotallenteilla näkemyksiään esittelevien Jussi Halla-ahon, Teuvo Hakkaraisen ja Wille Rydmanin kommentit.

Mietin välillä, että esitys on aiheiden ylenpalttisuudessaan – ilmastonmuutos, ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto, eläinten oikeudet, massatyöttömyys, taloudellinen epätasa-arvo, mielenterveysongelmat – vaarassa kasvaa kaoottiseksi vyöryksi, kunnes tajusin, miten paljon se tosiasiassa muistuttaa nykykansalaisen elämää.

Samalla pitelemättömällä tavalla globaali kehitys ravistelee itse kunkin arkea ja psyykeä, ja samalla tavalla median moninaiset kanavat päästävät edellä mainitut herrat ja muut kaltaisensa julistamaan toistuvasti kansalliskiihkoisia mielipiteitään ja jatkuvan kasvun sanomaa. Kysymys kuuluukin: olenko jo turtunut?

Vähemmän on enemmän on tietenkin käypä periaate myös teatterissa, mutta pidän siitä, etteivät tekijät ole suitsineet Homo Secundusta siistiksi ja helposti nieltäväksi paketiksi vaan antaneet luovuuden, visioiden, väitteiden ja verbaalisen ilottelun virrata. Ei tarvitse olle kummoinenkaan Einstein ymmärtääkseen, että tämä bloggaus on suositus.

Esitykset jatkuvat Teatteri Telakalla Tampereella 15.10. asti, jonka jälkeen Homo Secundus on nähtävissä Espoon kaupunginteatterissa 23.10.–25.10.2019, Kuopion kaupunginteatterissa 12.11.–11.12.2019 ja KokoTeatterissa Helsingissä 29.4.–6.5.2020.

---

Homo Secundus – Sekundaihminen eli Marxin kosto

Ensi-ilta 27.9.2019 Teatteri Telakalla

Käsikirjoitus: Miko Kivinen ja Teemu Mäki Ohjaus: Teemu Mäki Koreografia: Riikka Puumalainen Lavastus: Mirkka Nyrhinen, Nadja Räikkä, Perttu Sinervo, Teemu Mäki Pukusuunnittelu: Mirkka Nyrhinen Valosuunnittelu: Nadja Räikkä Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen Videot: Teemu Mäki, YLE Uutiset Tekninen toteutus ja esitysajo: Perttu Sinervo Ompelija: Tiina Helin Musiikki: Kuolio, Antti Puumalainen, Dmitri Šostakovitš (Tatjana Nikolajeva), Eero Ojanen / Nazim Hikmet, Señor Coconut Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi, Teatteri Telakka, Tanssiteatteri Tsuumi

Pääkuva: Marja Myllylä ja Tanjalotta Räikkä. Kuva © Teemu Mäki

Maksoin lipun itse.