Teatteri 

Mitä jää jos menet pois?

Vahva muisto. Aloitan kaukaa, yhdestä elämäni voimakkaimmista teatterikokemuksistani. Oli vuosi 2003, lokakuu silloinkin. KOM-teatterissa oli vastikään saanut kantaesityksensä Reko Lundánin kirjoittama ja ohjaama Tarpeettomia ihmisiä – näytelmä miehistä hermoromahduksen partaalla ja naisista, jotka saavat tuntea seuraukset. Parisuhdeväkivallasta kertova esitys oli naturalistisen raaka ja yksi niistä harvoista, joissa mieleni on tehnyt käskyttää ääneen ja siten pelastaa näytelmän henkilö eli Sari Mällisen näyttelemä Tuula-vaimo: Nyt se lapsi kainaloon ja pakoon vähän helvetin äkkiä!

Sydämeenkäyvä. Diggaan Mällistä, ja syy siihen on nimenomaan KOM, sillä siellä sain nähdä, miten laaja tunnerekisteri hänellä on (Rikos ja rakkaus, Juoksuaika, Kirsikkapuisto, Tulkaa tytöt takaisin, Aina joku eksyy, Juhlat, Baikalin lapset, Suomen hevonen, Punahukka, Vanja-eno jne. jne.). Anneli Ollikaisen ja Katri Tanskasen toimittamassa KOM-kirjassa mainitaan, miten sydämeenkäyvästi Mällinen näytteli jälkeenjäänyttä Katjaa Laura Ruohosen näytelmässä Suomies ei nuku. Minusta ilmaisu passaa kaikkeen Mällisen näyttelijäntyöhön. Hänellä on kyky kurottua katsojan ihon alle.

Pudokkaat. Olin ymmärrettävästi tosi iloinen, kun tieto Mällisen vierailusta Tampereen Työväen Teatterissa tuli julki. Sirkku Peltolan kirjoittama ja ohjaama Koiran morsiamet kertoo kahdesta ikääntyneestä sisaruksesta, nuoresta miehestä ja karvattomasta koirasta. Tämän kvartetin matkassa katsoja sukeltaa kerrostalolähiöön, yksinäisyyden ytimeen, jossa asuu eri tavoin turvaverkkojen läpi pudonneita kovaosaisia. Rakkauden kaipuu kipunoi vahvana läpi näytelmän, eikä tälläkään kertaa kohde vastaa kutsuun, vaikka unelmissa kaikki on suloisesti tolallaan ja kaunista.

Naurettava ylpeys. Koiran morsiamet on Peltolan 30. näytelmä ja looginen jatke hänen tuotannossaan, sillä jälleen valokeilassa on yhteiskunnan rakenteissa pusertuva pieni ihminen. Jo Peltolan esikoisnäytelmässä Pikku jättiläinen, joka sai kantaesityksensä vuonna 1985 Jyväskylän ylioppilasteatterissa, esiintyi tragikoominen antisankari ja marginaali-ihminen, Torsti Tulio, joka kuitenkin oli selviytyjä. Näytelmän motoksi Peltola oli kirjoittanut: ”Aina on oleva niitä, joilla ei ole varaa valita, mutta jotka siitä huolimatta säilyttävät naurettavan ylpeytensä.” Samasta filosofiasta ja asennemaailmasta on kyse nytkin, vaikka kaikki henkilöt eivät uudessa näytelmässä saakaan elämäänsä rullaamaan.

Sari Mällinen ja Saska Pulkkinen. Kuva © Kari Sunnari

Ihmisen puhetta. Sirkku Peltola paljasti näytelmän pressitilaisuudessa tehneensä poikkeuksellisen rakenneratkaisun. Esitys alkaa Mällisen piiitkällä monologilla, jota katkovat vain Teija Auvisen ilmoittamat päivämäärät. Näemme nimeämättömän naisen, joka osoittaa sanansa Andille. Sitä sanojen hyökyä ja lauseiden tunteikkuutta! Hetken mietin, että nainen on leski, joka puhuu edesmenneelle puolisolleen, mutta pian ilmeni, että vuolas tarinointi on osoitettu hyvinkin vahvasti elossa olevalle nuorelle miehelle (roolissa Saska Pulkkinen). Enkä nyt liioittele piirun vertaa, kun totean Mällisen suorituksen mestarilliseksi. Hän kuljettaa yleisöä parturista puistoon, Lidlin hammastahnahyllyltä Tallinnan risteilylle, kirjastosta kauppahallin kalatiskille ja lopulta Suomi-Loveen, ja me seuraamme häntä tässä merkillisessä vuoristoratamaisessa maastossa kuin Hamelnin pillipiiparin lumoamat lapset päätyäksemme lopulta ahtaaseen sohvan, ikkunan ja vessan muodostamaan Bermudan kolmioon.

Selviytymisen vimma. ”Akrobaattinen kyky kuljettaa juttua kielellä.” Näin määrittelee näyttelijä Aimo Räsänen Peltolan vahvuuksia Anne Välinoron kirjassa Mikä rooli? Näyttelijä Tampereelta. Räsäsen mielestä Peltolan näytelmissä toteutuu Aleksandr Pushkinin väite, jonka mukaan teatterin kolme tärkeintä tunnetta ovat nauru, sääli ja kauhu. Ja kyllä, ne ovat läsnä myös Koiran morsiamissa. On kiinnostavaa, miten Peltola kykenee luomaan henkilöilleen maailman, joka on armoton ja ankara olematta kuitenkaan ankea. Kahden iäkkään sisaruksen, Valman ja Tulikin, elämä on kaikessa köyhyydessään ja kutistuneessa elinpiirissään tukalaa ja surullista, mutta kuten aiemmissakin näytelmissä, myös tällä kertaa arjessa kukkii vastaansanomaton huumori ja selviytymisen vimma voittaa – ainakin osittain.

Teija Auvinen ja Sari Mällinen. Kuva © Kari Sunnari

Voimanlähde. Toinen näytös kääntää sisarusten roolit. Tulikki, joka oli ennen hauras ja haparoiva kotinsa vanki, vahvistuu ja kuntoutuu, kun taas puhetta ja tulevaisuudenkuvitelmia pursunnut Valma hiljenee ja hapertuu, katoaa varjoihin ja vajoaa mustiin. Nyt liidaa Teija Auvinen, joka rakentaa elämänhalunsa takaisin saavan ja Andiin kontaktia ottavan Tulikinsa hienosti, ikään kuin hukkaan joutuneista osista kooten, pala kerrallaan. Hän omaksuu uudenlaisen puhetavan ja roolin. Hänestä tulee tuki, ystävä, voimanlähde. Vitsit, miten upeaa näyttelijäntyötä Auvinen tekee! Vahva kontrasti ja erilaiset sävyt tulevat hyvin esiin myös siksi, että Tuonelan ovea kohti lipuva Mällinen ilmaisee vaitonaisenakin niin paljon.

Valon pilkahdus. Saska Pulkkisen rooli haluttuna ja stalkattuna nuorena miehenä tuntui aluksi jäävän vähän tuuliajolle, niin suvereenisti Valma/Sari Mällinen hallitsi lähiömaisemaa/näyttämöä, mutta Peltola kokeneena näytelmäkirjailijana todellakin tietää mitä tekee. Seniorisarjaan lukeutuvien sisarusten kohtalon ja vaihtuvan tasapainoilun rinnalle hän nostaa tarinan, jonka kaltaisia saamme lukea toistuvasti mediasta. Tarinan epävarmuuden maailmaan kasvaneista milleniaaleista, joille tulevaisuus näyttäytyy toivottomana ja työelämä – jos sinne onnistuu pääsemään – ahdistavana ja uuvuttavana. Peltola on luonut ennenkin yllättäviä ystävyys- ja rakkaussuhteita, eikä hän salli nytkään henkilöidensä saati yleisön vaipua lopullisesti epätoivoon. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä monisävyisemmäksi kasvaa Pulkkisen tulkinta.

Helmi. Lopuksi hehkutan lavastaja Hannu Lindholmia, jolle on myönnetty niin näyttämötaiteen valtionpalkinto kuin Illusion-palkintokin merkittävästä lavastustaiteilijan työstä. Kellariteatterissa käyneet tietävät, miten matalasta tilasta on kyse, mutta Lindholmin jäljiltä näyttämö nousee useine kerrostaloineen korkeuksiin ja metsäisen puistonkin hän on sinne pykännyt penkkeineen. Niiden lisäksi sohva, pari pöytää ja tuolia. Muuta ei tarvita, sillä tämän helmen tenho piilee tekstissä ja näyttelijäntyössä. Kehotan tiukasti hankkimaan lipun, ennen kuin teatteri myy eioota.


Koiran morsiamet

Kantaesitys 9.10.2019 Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa

Käsikirjoitus ja ohjaus: Sirkku Peltola Lavastussuunnittelu: Hannu Lindholm Pukusuunnittelu: Marjaana Mutanen Valo- ja äänisuunnittelu: Kyösti Kallio Rooleissa: Teija Auvinen, Sari Mällinen ja Saska Pulkkinen

Pääkuva: Sari Mällinen ja Teija Auvinen. Kuva © Kari Sunnari

Sain kutsuvieraslipun.

One Thought to “Mitä jää jos menet pois?”

  1. Kuulostaa hienolta esitykseltä ja tekstisi tuo sen hyvin elävästi mieleen. Lämmittää ajatus, että näyttämöillä esitetään ns. laadukasta pertsaa eli hyvää puheteatteria. Hyvä Tampere!

Jätä kommentti

seitsemän + 1 =

error: Content is protected !!