Helmet Kirjat 

Me emme omista luontoa

Tämä vain pahenee. Kaikki on pian autiomaata. Aion pelastaa itseni. Päästä sateeseen.

Tästä on kyse Maja Lunden romaanissa Sininen: Ilmastokriisistä. Kuivumisesta. Kuolemisesta. Pelastumisen pakosta. Haaveesta päästä pohjoiseen, vesimaihin.

Kirjailija kuljettaa tarinaa useassa ajassa. Toinen päähenkilöistä, norjalainen 67-vuotias ympäristöaktivisti Signe, elää omassa ajassamme, mutta hän muistelee toistuvasti nuoruuttaan ja varhaisia aikuisvuosiaan, jolloin kotipitäjän upea joki putouksineen valjastettiin ja suhde ensirakkauteen rikkoutui.

Hänen kanssaan tarinassa vuorottelee 25-vuotias David Lou-tyttärineen, jotka ovat joutuneet pakenemaan kotiseudultaan Ranskan Argelésista vuosia jatkuneen kuivuuden ja massiivisten tulipalojen tähden.

Sininen (Tammi, 2019) on ilmastokriisiä käsittelevän neliosaisen kirjasarjan toinen osa, joka keskittyy veteen. Ensimmäinen teos, vuonna 2015 julkaistu (suom. 2016) Mehiläisten historia kuvasi pölyttäjähyönteisten kadosta johtuvaa humanitaarista katastrofia. Sarjan kaksi viimeistä osaa kuvaavat kustantajan mukaan ilmastokriisin vaikutuksia suhteessa eläimiin ja kasveihin.

Leirin läpi kulki aalto, kaikki ne jotka olivat istuneet niin hiljaa, liikkuneet niin hitaasti, olleet tämän lämpimän velttouden vallassa niin pitkään, olivat nyt raivoisassa liikkeessä ja kävivät käsiksi toisiinsa.

Ehkä ravisuttavinta Lunden romaanissa on se, miten vahvasti hän piirtää ilmastokriisin voittajat ja häviäjät. Vähiin käyvät luonnonvarat, kuten makea vesi, ovat kallista ja himoittua kauppatavaraa, joka on vain ihmiskunnan varakkaimman väestön saatavilla. Norjan puhdasta jäätä louhitaan, markkinoidaan ja viedään luksustuotteena aavikkomaiden öljyšeikeille.

Tietenkin luonnonvarojen ehtyminen merkitsee, että lopulta kaikki kuolevat tällä pallolla, mutta ennen sitä joudumme todistamaan karmaisevia sotia ja silmitöntä vihaa, kun ihmiset taistelevat verissäpäin selviytyäkseen edes seuraavaan päivään.

David ja Lou ovat ilmastopakolaisia, jotka etsivät apua avustusjärjestöjen leireistä pyrkiessään kohti pohjoista, ennen kuin kaikki rajat suljettaisiin. Kaksikko yrittää myös jäljittää erilleen joutuneet muut perheenjäsenet. Vuoden 2041 tilanne, jota Lunde kuvaa kirjassaan, on tosiasiassa todellisuutta jo nyt Afrikan eri maissa, joista osa on kärsinyt viime vuosina pahimmasta kuivuudesta sataan vuoteen.

Myrsky riepottaa venettä ja pitää valtavaa meteliä. Takila tärisee. Olen aivan poikki ja lasken käteni karttapöydälle, nojaan päätäni niihin, vain hetkeksi, lepään hetken.

Tartuin innokkaasti Siniseen, koska olin ihastunut Mehiläisten historiaan läpikotaisin. Se on minusta mestariteos, ja olisin voinut uppoutua pitkäksi aikaa sen monitasoiseen maailmaan. Kun nyt mietin, miksi en niin huimasti innostunut Lunden tämänkertaisesta dystopiasta – sillä sellainenhan kakkososa on, kauhukuva lähitulevaisuudesta – päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää tarinan arkisuus, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Sininen ei synnytä samaa taianomaista ja samanaikaisesti herättävää vaikutusta kuin edeltäjänsä. Mehiläisten historia sai katsomaan pölyttäjiä ja ylipäänsä maailman hyönteisiä uusin silmin. Signen rakkautta veteen, joka oli ympäröinyt hänet lapsesta asti, kuvataan kirjassa hienosti ja monella tavalla, mutta jotenkin kaikki veteen liittyvä informaatio oli entuudestaan tuttua, eikä teos siinä mielessä tarjonnut oivalluksia. Sen sijaan opin paljon uutta purjehtimisesta, sillä Signen äidiltään 18-vuotislahjaksi saama vene nousee romaanissa isoon rooliin, niin koston kulkuvälineeksi kuin toivon elementiksikin.

Lunde kertoo Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa, että kirjan purjeveneellä on esikuva eli kirjailija kuvailee isänsä venettä. Vene esiintyi myös toisessa niistä mielikuvista, jotka alun perin käynnistivät Sinisen kirjoittamisen. Lunde oli nähnyt mielessään kuivassa maisemassa kävelevän nuoren miehen, joka löytää yllättäen hylätyn veneen.

Jaoimme pavut. Jälleen kerran jaoimme hänen varastamansa saaliin. Tälläkään kertaa en pystynyt sanomaan mitään. Minulla oli liian kova nälkä. Hotkaisin ruoan kuin koira.

Se, miten Maja Lunde kuvaa pakolaismatkalla olevan isän ja tyttären vaikeuksia, hätää ja epätoivoa, ei todellakaan jätä lukijaa kylmäksi. Davidin ja Loun osuus on hyvin koskettava, ja kirjailija käy kaksikon ja heidän kohtaloaan tangeeraavien ihmisten tunnekarttoja taitavasti läpi. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä voimakkaammin aloin toivoa onnellista ratkaisua.

En mielestäni paljasta liikoja, kun kerron, että Lunde tarjoaa jälleen palan toivoa aivan samoin kuin Mehiläisten historiassa. Mutta kuten edellisen kirjan kohdalla, nytkin lukija tajuaa, että ilman meitä – tässä ajassa eläviä ihmisiä – kirjan henkilöt eivät selviä. Meidän nykyihmisten on tehtävä jotakin. Aikaa ei yksinkertaisesti ole enää hukattavaksi. Miten sinä aiot toimia ilmastokriisin pysäyttämiseksi?

Avaruudesta näkee vain veden, meret. Pilvet, pisarat jotka antavat maalle elämän, sinisen maapallon, erilaisen kuin mikään muu tuntemamme planeetta, yhtä yksin maailmankaikkeudessa kuin jokainen meistä täällä alhaalla.


Helmet-lukuhaaste

Merkitsen Maja Lunden Sininen -teoksen Helmet-kirjastojen lukuhaasteen 2019 kohtaan 22 (ilmastonmuutosta käsittelevä kirja).

Pääkuva: Maja Lunde © Oda Berby, Tammi.

Jätä kommentti

4 × kaksi =

error: Content is protected !!