Eheys on illuusio

Ennen kuin tartuin Jussi Nikkilän esikoisromaaniin Näyttelijä (Tammi 2019), silmäilin sen saamia arvioita. Vastaanotto on ollut ristiriitainen, mikä yleensä lupaa kiinnostavaa lukukokemusta. Mitäköhän itse tykkäisin kirjasta? Koska teatteri on leipälajini – jos näin voi bloggaajana sanoa – odotukseni olivat kieltämättä myönteisesti virittyneitä, onhan tekijänä kehuja niittänyt näyttelijä ja Shakespeare-ohjaaja. Minun olisi kuitenkin pitänyt olla tarkempi kirjan nimen suhteen. Näytellä kun voi myös merkitä esillä pitämistä ja teeskentelemistä.

Kirjan päähenkilö, minä-muodossa tarinaa kuljettava Viktor on näyttelijä, aviomies, pienen tytön isä. Nuoruuden unelma, pääsy Teatterikorkeakouluun toteutui, mutta nyt työt ovat vähissä. Hän on menettänyt uskonsa itseensä ja teatteriin, eikä suhde samassa ammatissa komeasti menestyvään puolisoon tunnu olevan kovin lujalla pohjalla. Saadakseen ryhtiä vellovaan todellisuuteen Viktor osallistuu kirjoittamisen kurssille, jolla hän perkaa muistojaan, pelkojaan, tunteitaan, melankoliansa syitä.

Kerronta purjehtii ajassa eestaas, Viktor sahaa menneisyydessä, nykyajassa, tulevaisuudessa, ja erilaiset odotukset ja toiveet värittävät koko ajan arkista kulkua, elämässä räpiköimistä. Kyse on myös roolista, siitä millainen Viktor toisaalta haluaisi, toisaalta kokee olevansa: ”Halusin että hän näkisi minut miehenä joka luki venäläisiä klassikkoja.”

Olen ikuisesti pakotettu niin erillisyyteen kuin hetkellisyyteenkin.

Olisi helppoa lukea Nikkilän kirjaa omakohtaisena kirjallisuutena, tunnustuksellisena ja ah! niin muodikkaana autofiktiona, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vahvemmin uskon, että kirjailija leikittelee lukijan kustannuksella ja kuvitelmilla. On ilmiselvää, että Nikkilä käyttää hyväkseen ja prosessoi kokemuksiaan, mutta näen Näyttelijän maailman rinnakkaistodellisuutena, fiktiona.

Sivullisuutta vahvasti luotaavan tarinan perussävy on apea ja alaspäin viettävä. Kun luen kirjaa bussissa matkalla Helsinkiin, marraskuun ote on luja; päivä on harmaa ja sateinen, pilvet roikkuvat alhaalla, maisema on märkä ja ruskea, ruoho kuollutta. Kaikki tämä luo sopivat kehykset Nikkilän teokselle.

Olen epäsopiva kappale palapeliin nimeltä maailma.

Päähenkilön itsetietoisuus ja taipumus alati tarkkailla ajatuksiaan, tunteitaan ja reaktioitaan toi mieleeni valokuvaaja Elina Brotheruksen, joka on alusta asti kuvannut itseään, minkä vuoksi jotkut ovat pitäneet häntä narsistina. Muistan, miten Turun taidemuseossa näkemässäni näyttelyssä kyllästyin siihen, että taiteilija on niin hallitsevassa asemassa ottamissaan kuvissa. Sama ärtymys heräsi Viktorin matkassa, ja varsinkin silloin, kun päähenkilö oli keskittynyt ruumiintoimintoihinsa ja erilaisiin eritteisiin ja hajuihin, mieleni teki huutaa: ”Lavenna nyt helvetti soikoon sitä perspektiiviä!”

Ja siitäkin huolimatta kirja piti minut otteessaan. En kertaakaan harkinnut jättäväni teosta kesken (teen sitä nykyään ilman suuria omantunnontuskia, jos kirja ei vain vedä), vaikka nuoren miehen kasvukertomus – jota Nikkilänkin esikoisromaani pitkälti on – ei aiheena kuulu suosikkeihini. Osin lumo johtui kielestä, se on tarkkaa ja kiehtovilla detaljeilla ryyditettyä. Nikkilän teksti rullaa, ja hän luo paikoin hienoja elokuvamaisia tuokiokuvia.

Myös osa Viktorin pohtimista henkilökohtaisista kipupisteistä kasvaa etäännytettyinä universaaleiksi. Miten selvitä maailmassa, jossa ihmisen arvo mitataan ulkoisilla saavutuksilla ja rahalla? Miten pitää työttömänä psyykensä kasassa maassa, jossa pädetään työn kautta? Miten välttää katkeruus ja empatian rappio? Miten löytää elämän mielekkyys?

Kaupunki muuttuu arvaamatta.

Ehkä osin siksi että Nikkilä työskentelee päätyökseen teatterissa, odotin romaanilta siirtymää uudenlaiseen ulottuvuuteen, ja sivulta 34 alkaen tarjolla onkin jonkinlaisia mystisiä ituja. Viktor herää yöllä, hakee eteisestä lehden ja vilkaisee keittiössä otsikot. Hän juo tyttärensä pillimehun ja jää tuijottamaan heijastusta ikkunalasista: pöytää, jääkaappipakastinta, tiskipöytää ja työlamppua sen yllä. Mutta itseään hän ei näe, vain takanaan aukeavan käytävän makuuhuoneeseen ja eteisaulaan. Hän nipistää itseään, se sattuu, mutta kuvaansa hän ei vieläkään löydä.

Aavistus maagista realismia. Tästäkö kirja kipuaisi seuraavalle tasolle? Vastaus on valitettavasti kielteinen. Kerronta palaa normimoodiin, eikä vaihtoehdoksi lukijalle jää kuin Viktorin psyyken hapertuminen.

En ymmärrä, miksi Nikkilä jättää osan päähenkilönsä perheenjäsenistä niin luonnosmaisiksi. Kirjassa viitataan toistuvasti isoonveljeen, Taneen jota Viktor ihailee. Vaikka poissaolo on joskus voimakkaampaa kuin läsnäolo, kuten Nikkilä kirjoittaa, odotin koko ajan, milloin Tane astuisi isommin esiin, kasvaisi muuksi kuin palvotuksi muistoksi ja toisi tullessaan tarinaan lisävaloa, mutta sitä ei koskaan tapahdu.

Kuinka me juuri ja juuri saamme pidettyä päämme vedenpinnan yläpuolella.

Ehkä riipaisevinta on lukea Viktorin ajatuksia siitä, millaista tuhlausta kutsumusalan (kuten Nikkilä näyttelijän ammattia nimittää) varjopuolella tapahtuu. Kun nuoruuden haavekuvat, uskallus ja tarmo eivät riitäkään. Kun töitä ei ole ja voit vain seurata vierestä kollegoiden kiitoratamaisia nousuja aina vain paremmin palkattuihin tehtäviin. Miten paljon voimia vaatii uskoa, että menestys osuu vielä joskus omallekin kohdalle ja että sillä, mitä nyt tekee, on merkitystä.

Nikkilä kirjoittaa terävästi teatterinjohtajien joulupuuropuheista, joissa hehkutetaan katsojalukuja eikä esityksiä. Puheista, joissa unohdetaan ihmiset, jotka ovat antaneet elämänsä näyttämötaiteelle. Samaan aikaan näyttelijälle raivotaan ja muistutetaan kerta toisensa jälkeen, millaista on hyvä taide. Tasapainoile nyt siinä moniaalle vetävien vaatimusten ristitulessa.

Tunnen piston omassatunnossani. Miten usein olenkaan kirjoittanut hyvin markkinoiduissa esityksissä suuria rooleja tulkitsevista näyttelijöistä, juuri niistä menestyjistä, joilla on jo entuudestaan vahva sijansa teatteriskenessä ja julkisuudessa. Entäpä jos ensi kerralla laventaisin sitä omaa perspektiiviäni?

Teatteri on olemassa vain jos siihen uskoo.

Lopuksi teen lupauksen. Mutta ennen sitä kirjaan näkyviin Viktorin tapaaman ohjaajaguru Peikon ajatuksen. Hänen mielestään jako hyviin ja huonoihin esityksiin edustaa latteaa ajattelua, koska jokainen esitys on joka tapauksessa niin paljon enemmän kuin hyvä tai huono. Parempi kysymys on, mitä esitys on herättänyt katsojassa.

Sen mukaan olen toiminut minäkin. En halua luokitella Jussi Nikkilän esikoisromaania sen enempää hyväksi tai huonoksi, vaan olen yrittänyt blogata kirjan synnyttämistä ajatuksistani ja reaktioistani. Odotan kiinnostuneena seuraavaa teosta. Mikäli Nikkilä tarttuu (ehkä vitsinä) kirjassa heittämäänsä ideaan teatterinjohtaja Kaarlo Bergbomista ja kuusitoistavuotiaasta näyttelijänalusta Ida Aalbergista kertovasta romaanista, lupaan hankkia sen heti!

Helmet-lukuhaaste

Merkitsen Jussi Nikkilän Näyttelijä-teoksen Helmet-kirjastojen lukuhaasteen 2019 kohtaan 43 (kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi).

Pääkuva: Jussi Nikkilä © Jussi Vierimaa, Tammi.