Rakkaus on harhaa ja hörhöilyä

Tarujen saari. Tartuin innokkaasti Niina Meron esikoisromaaniin Englantilainen romanssi (Gummerus 2019). Kustantamon teosesittely lupaili hyvää: päähenkilö olisi ironisen hauska, samastuttava, särmikäs ja älykäs suomalainen sankaritar ja tapahtumat sijoittuisivat Englannin maaseudulle ja Oxfordiin. Kyllä, olen yksi heistä, joka on ihastellut vanhan yliopistokaupungin arkkitehtuuria ja maisemia ja siinä sivussa ratkonut murhia ensin Morsen, sitten Lewisin ja Hathawayn ja lopulta matkaopas Eva Wagnerin seurassa. Tuttuja ovat myös kymmenet muut terävät komisariot ja salapoliisit, myyttinen kuningas Arthur ritareineen ja lukuisat perheet Benneteistä ja Bellamyistä Crawleyhin ja Melmotteihin.

Miesvahvuus. Meron romaanin keskiössä on kaksi sisarusta, jotka eivät ole biologisesti keskenään sukua, mutta uusperhejärjestelyiden kautta varttuneet samassa huushollissa. Tarina käynnistyy, kun sisaruksista nuorempi, Heli, on menossa naimisiin aatelissukuun kuuluvan englantilaismiehen kanssa ja lähettää tarujen saarilta kutsun Noralle, jonka silmin ja tuntein kirjan tapahtumat kerrotaan ja tulkitaan. Häät ovat tietenkin iso juttu, mutta päähenkilö keskittyy niiden sijaan mysteeriin, 10 vuotta aiemmin kadonneeseen sulhon veljeen, sekä muihin miehisiin komistuksiin, joita kirjailija rullaa Noran nenän eteen kuin liukuhihnalta.

Tunnistusleikki. Nora on pesunkestävä anglofiili, joka työstää graduaan viktoriaanisista romantikoista ja matkaa nojatuolissaan lähes joka ilta Englantiin. Romaani tulviikin lukuisia viittauksia brittiläisen taiteen klassikoihin ja populaarikulttuuriin, ja siinä piilee teoksen tenho ja turmio. Aluksi on hauska bongata vihjeitä ja mainintoja, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän ne alkavat ärsyttää. Moinen teko on kirjailijalta tietenkin tietoinen valinta, mutta jäin miettimään, olisiko kustannustoimittaja voinut tässä käyttää valtaansa ja häivyttää osan. Viittausten vuolaan määrän voi toki lukea ironiseksi tyylittelyksi ja tietynlaiseksi kannanotoksi viihdekirjallisuuden kliseisiin.

Mielenhäiriö? Meron teksti rullaa vaivattomasti, tarina etenee vauhdikkaasti ja lukijan eteen avautuu toinen toistaan kiinnostavampia interiöörejä ja miljöitä. Noran matkassa tutustumme aristokraattiseen Chattenhamin sukuun ja heidän kotikartanoonsa Gallows Houseen, goottilaista synkkyyttä huokuvaan rakennukseen, jonka asukkaat, historialliset kerrostumat ja tarinat tekevät Noraan järisyttävän vaikutuksen ja – anteeksi mielipiteeni – tekevät hänestä merkillisen sekopään, joka on kaukana kustantamon piirtämästä älykkäästä sankarittaresta. Kun mukaan vielä lisätään päähenkilön kömpelyys, alemmuudentunne ja huono käytös, jota kirjailija kuvailee toistuvasti, en voi kuin pudistaa päätäni – varsinkin, kun Noraan tuntuu ihastuvan joka ikinen mies, jonka hän kohtaa.

Jumalaiset yljät. Ymmärrän vaaleanpunaisen kuorrutuksen ja tietyn överiyden, kun nyt kerran rakkaudessa vellotaan, mutta on niilläkin rajansa. Aloin kieltämättä kyllästyä ja jopa pohtia kirjan kesken jättämistä, kun entisaikojen runoilijoita muistuttavan akateemisen supertähden ja James Hathawayn oloisen viileän asiallisen ja älykkään poliisin (jonka takapuolikin on erinomainen) jälkeen Noran liiveihin ryhtyi uimaan jumalaisen kaunis, sosiaalisesti lahjakas ja älykäs yläluokan veijari. Liika on vain liikaa. Sitä paitsi miksi ihmeessä hänen kaltaisensa mies alkaisi slummailla; termi, jota kyseinen Cleeven kuudes varakreivi käyttää viitaten ystäväänsä Markiin, Helin sulhoon. Vastaukseksi ei todellakaan riitä taidokkaasti tatuoitu käsivarsi tai eksoottinen aksentti.

Jännitystä. Mero on vahvimmillaan purjehtiessaan kirjallisissa maailmoissa ja peratessaan Noran akateemista intohimoa, romanttisia runoilijoita ja heidän tuotantoaan. Myös sisarsuhdetta luodataan uskottavasti ja monesta näkökulmasta. Pidin myös tavasta, jolla hän rakentaa chic litiksi luonnehdittavaan romaaniinsa dekkarimaisia sävyjä, vaikken tykännytkään niistä lähinnä tunkkaisilta tuntuvilta oletuksista, joita Nora esittää mystisesti kadonneesta veljestä ja brittiläisen yläluokan asennemaailmasta. Ollaanhan tässä sentään eksentrikkojen pelikentällä. Sen sijaan kirjailijan loppukaneetiksi sommittelema artikkeli on mielestäni mainio, ja se omalla tavallaan avaa oven mahdolliselle jatko-osalle, mikäli Mero sellaisen joskus tahtoo kirjoittaa. Propsit myös taidekritiikillä leikittelystä.

Helmet-lukuhaaste

Ruksaan Niina Meron Englantilainen romanssi -teoksella Helmet-kirjastojen lukuhaasteen 2020 kohdan 17 (tutkijan kirjoittama kirja). Kirja sopii myös kohtiin 7, 9, 13, 16, 22, 25, 30, 31, 38, 39, 41 ja 45.

Pääkuva: Niina Mero © Marek Sabogal, Gummerus.