Helmet Kirjat 

Kaksi kirjailijaa, nyt peilinä toisilleen

Minulle lukemisen ilon ydin piilee siinä, että voin kirjojen kautta astua uusiin maailmoihin, hahmottaa ympärilläni olevaa todellisuutta ja tutustua muiden ajatuksiin. On aina antoisaa keskustella kirjailijan kanssa ja käydä mielessään kiihkeitä keskusteluja – tästä asiasta olen kyllä täysin eri mieltä!

Viime vuoden syyskuussa julkaistu 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä (Otava) mahdollistaa keskustelu- ja väittelytuokion peräti kahden kirjailijan, Juha Itkosen ja Kjell Westön, kanssa. Heidän keskinäisen kirjeenvaihtonsa (yhteensä 14 kirjettä ajalla 15.9.2017–15.4.2019) sisältävä teos luotaa paitsi kirjailijan työtä myös niitä olosuhteita, odotuksia ja asenteita, joita nykypäivän kirjailijat kohtaavat. Mitä pidemmälle kirjeenvaihto etenee, sitä henkilökohtaisemmista asioista kaksikko kertoo. Se ei tarkoita oman navan ympärille käpertymistä vaan tehtyjen tekojen ja motiivien tinkimätöntä tarkastelua ja toiselle peilinä toimimista.

Olin ostanut unelman, jota maailma meille kaikille myy.

On monta asiaa, jotka tekevät Itkosen ja Westön kirjeenvaihdosta kiinnostavaa luettavaa. Tietenkin se, että he ovat kirjoittajina erinomaisia ja tietyllä tavalla perusteellisia – pidän molempien tuotannosta – latasi odotukseni korkealle, mutten osannut arvata, miten syvällisesti tai intiimisti he käsittelisivät valitsemiaan aiheita.

Myös miesten ikäero (Westö on syntynyt 1961, Itkonen 1975) näkyy keskusteluissa ja on asia, jota he itsekin pohtivat. Itkonen muistelee vuoden 1997 ensitapaamista, kun hän kirjailijan urasta haaveilevana opiskelijana sai puhuttua Contactorin, kauppatieteen ja tekniikan ylioppilaiden yhteisen ylioppilaslehden päätoimittajan ympäri ja pääsi haastattelemaan Kjell Westöä, jonka esikoisromaani Leijat Helsingin yllä oli julkaistu edellisvuonna. Sitä Itkonenkin tahtoi: Päästä esiin. Tulla huomatuksi. Olla joku.

Kirjeenvaihdon alku on hyvin kohtelias, kieli jopa muodollista. Tuntui kuin tietoisuus yleisöstä, meistä tulevista lukijoista, olisi leijunut paksun pilven lailla kirjoittajien yllä ja sanellut tekstin sävyn ja tason, jolla edetään. Se saattaa myös johtua siitä, että kaksikko on keskenään vain tuttuja, jotka ovat tavanneet toisinaan Otavan juhlissa, toisinaan kirjamessuilla tai FC Kynän jalkapallo-otteluissa. Mutta he siirtyvät pian syviin vesiin, asioiden ytimeen.

Tästä siirtymästä nostan hattua nimenomaan Juha Itkoselle, joka kertoo avoimesti itsestään ja ajatuksistaan, lapsiperheen arjestaan, ikääntyvistä vanhemmistaan ja romaanin kirjoittamiseen liittyvistä peloistaan. En kokenut sitä haasteen esittämisenä, mutta sitähän se tietyssä mielessä oli. Mikä parasta, Westö ymmärsi tämän, astui tatamille keskustelukumppaniaan kunnioittaen ja avautuu tavalla, joka tekee kirjasta hienon ja sykähdyttävän kokemuksen.

On vaikeaa hyväksyä sitä, että kritiikissä on kyse niin paljon muusta kuin teoksesta itsestään.

Molemmat miehet tunnistavat ja tunnustavat asemansa kaunokirjallisella kentällä. Westö toteaa olevansa kirjailijana etuoikeutettu, mutta huomauttaa, ettei hänen nosteensa ole hannuhanhimainen onnenpotku, vaan menestys on ansaittu ankaralla työllä. Hän luonnehtii itseään työnarkomaaniksi, joka ei itseään säästele.

Itkonen sai puolestaan esikoisromaanillaan Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) lentävän lähdön. Kirjalle myönnettiin Kalevi Jäntin palkinto, ja se nimitettiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Nyt, 17 vuotta ja kuusi romaania myöhemmin, hän ei vapaaehtoisesti luopuisi julkisesta statuksestaan ”kohtuullisen tunnettuna suomalaiskirjailijana”, kuten hän turhan vaatimattomasti määrittelee. Tosin statuksella on hintansa, sillä Itkonen pelkää sen koituvan tulpaksi kirjojensa eteen.

Kaksikon kirjeenvaihdossaan käsittelemät kysymykset markkinoinnista, mediasta ja mielikuvista ovat kiinnostavia, koska ne valottavat lukijalle sitä miinakenttää, jonka takia nykyään yhä useammin itse teos, kirja, saattaa jäädä pimentoon, kun kaikki valokeilat kohdistetaan tekijään.

Kirjailijoiden julkisuuskuva vaikuttaa vääjäämättä myös kriitikoihin ja muihin kulttuurikentän portinvartijoihin, jotka tässä maassa tekevät tähtiä – ja niin halutessaan myös syöksevät heidät alas. Kuten Itkonen kirjoittaa, kriitikoiden motiivit ovat inhimillisiä, olivatpa tekojen syyt sitten ylhäisiä tai alhaisia. Kriitikot haluavat ajaa omaa yhteiskunnallista agendaansa ja luoda karsinoita. Näin tehdessään he korostavat ja nostavat ennen kaikkea omaa statustaan.

Itseluottamuksensa menettäneet urheilijat käyvät urheilijapsykiatrilla. Minulla olisi käyttöä kirjailijapsykiatrille.

Kun kirjailijat kertovat kokemuksistaan ei ainoastaan kritiikin, vaan suoranaisen pilkan ja ilkkumisen kohteena, en voinut kuin tuntea voimakasta myötähäpeää entisten kollegoideni takia (olen työskennellyt yli 30 vuotta toimittajana). En kokenut tunnustuksia mimosamaisena valituksena, vaan hyvinkin analyyttisena kartoituksena julkisuuden vaikutuksista ja kirjoittamisen esteistä.

Itkonen kertoo suoraan, miten Palatkaa perhoset -romaanin (Otava 2016) saama vastaanotto on kaunokirjallisessa mielessä halvaannuttanut hänet. Osasyy epäonnistumiseen (kuka sen muuten määrittelee?) löytyy Norjasta. Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallinen romaanisarja oli tehnyt vahvan vaikutuksen Itkoseen, eikä tämä omien sanojensa mukaan kyennyt enää hallitsemaan omaa romaaniaan. Parahdus kirjailijapsykiatrin tarpeesta on juuri Itkosen kirjeestä.

Kaksikko ottaa tietoisen riskin kirjoittaessaan julkiseksi tarkoitetussa kirjeenvaihdossaan luovuuden mekanismeista, psyykkisestä hauraudesta, alakulosta, masennuksesta ja mielenterveyden ongelmista, mutta olen äärettömän iloinen siitä, että he uskaltavat tarttua aiheeseen, joka yhä tänä päivänä koetaan tabuna ja joka lyö mieleltään sairastuneihin negatiivisen stigman. Erityisen koskettavaa oli lukea kirjailijoiden vanhempien vastoinkäymisistä, Itkosen isän masennuksesta ja Westön nyt jo edesmenneen äidin avohoitohelvetistä ja ylilääkityksestä.

Alan melkein ihmetellä, protestoiko ruumiini näiden kirjeiden vaatimaa naamioiden riisumista, avoimuutta vastaan.

Oman elämänpiirinsä lisäksi kirjailijat ottavat kirjeissään kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kulttuuripolitiikkaan, kansainvälisiin ilmiöihin ja Me Too -kampanjaan sekä aiheista polttavimpaan, ilmastonmuutokseen. Kuten Westö muistuttaa, meidän tulee erottaa todellinen uhka sivilisaatiolle ja planeetalle siitä apokalyptisesta tunteesta, joka vääjäämättä valtaa jokaisen ikääntyvän ihmisen, kun tajuaa oman jäljellä olevan aikansa olevan vähissä. Henkilökohtainen tilanne ei kuitenkaan hänen mukaansa oikeuta pakoa psykologisiin verukkeisiin saati silmien sulkemista niiltä vaaroilta, joiden kanssa joudumme nyt elämään.

Westö myöntää itse olevansa käsistä karanneen kulutuskulttuurimme tyypillinen edustaja, joka on maailman eri puolille ulottuvilla kirjamarkkinointimatkoillaan lentänyt niin paljon, että hänen pitäisi kesän aikana istuttaa 10 000 puuta. ”Olen istuttanut seitsemän.”

7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä on yksi niistä kirjoista, joiden lukemista aloin hidastella, koska en tahtonut kirjeenvaihdon päättyvän. Minusta tekijät ovat onnistuneet tavoitteessaan eli olemaan rehellisiä, avoimia ja itsekriittisiä, eivät liian tekopyhiä eivätkä teennäisiä. Vaikka osa aiheista jäi harmittavalla tavalla kesken, koen lukijana saaneeni jättipotin.

Ehkä ilahduttavinta oli saada seurata ystävyyden kehittymistä ja syventymistä, minkä Itkonen kiteyttää kirjeenvaihdon päätteeksi upealla tavalla. Hän nuorempana on saanut kunnian edustaa tulevaisuutta ja siksi päätössanat lausuu hän. Minä puolestani kiitän ja kumarran molemmille. Oli upeaa kulkea kaksikon matkassa puolitoista vuotta ja osallistua niin moneen kiinnostavaan keskusteluun – vaikka en aina samaa mieltä ollutkaan.


Helmet-lukuhaaste

Ruksaan Juha Itkosen ja Kjell Westön 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä -teoksella Helmet-kirjastojen lukuhaasteen 2020 kohdan 44 (kirjassa on kirjeenvaihtoa). Kirja sopii myös kohtiin 9, 16, 35, 39, 41, 42 ja 46.

Pääkuva: Kollaasin valokuvat © Laura Malmivaara ja Marica Rosengård, Otava.

Jätä kommentti

neljä − kaksi =

error: Content is protected !!