Teatteri 

Jepen valtakunnassa on kaikki pielessä

Silmänisku M/S Romanticille?

Venloja vastikään kahminut tv-sarja häilähtää mielessä, kun Jeppe Niilonpoika (Joonas Heikkinen) kertoo näytelmän alkajaisiksi kännisestä toilailemisestaan Ruotsin-laivalla. Kohtaus paaluttaa kaksi Akse Petterssonin Tampereen Työväen Teatteriin ohjaaman esityksen elementtiä: moderni maailma siksakkaa sujuvasti Ludvig Holbergin 1700-luvulla kirjoittaman näytelmän ajankuvan kanssa, ja viinanhuuruinen antisankari rikkoo halutessaan neljännen seinän ja kohdistaa viestinsä suoraan meille, yleisölle.

Kyseessä on haaste, ilmiselvästi. Rapajuoppo mies avautuu ja katsojan tehtävänä on ratkaista tarinan esiin nostama kysymys: miksi Jeppe juo.

Tervetuloa viinanhuuhtomaan nyky-Suomeen!

Stand up -komiikkaa lähentelevän tunnustuksellisen vuodatuksen jälkeen esiin avautuu idyllinen menneen maailman näky, jossa omaa tupaa (omaa lupaa?) kehystää elikoiden pahvinen piiri. Kuva täydentyy naisella, Nilla-puolisolla (Anne-Mari Alaspää) ja hänen kymmenillä klooneillaan, jotka kuorona huutavat julki syytöksensä ja Jepen perimmäisen synnin: Juoppo! Kännikala! Puliukko! Rantojen mies! Denso!

Holberg kirjoitti aikanaan vaimon pamppua heiluttavaksi pirttihirmuksi, mutta Petterssonin versiossa Nilla on läpi esityksen inhimillisempi ja satuttavampi, toki tiukka ja verbaalisesti teräväkielinen, mutta ei niin karikatyyrinen ja karmea hahmo, jonka voisi noin vain nimetä Jepen alkoholismin syyksi.

Nillaltaan Jeppe saa rahaa ja käskyn lähteä kaupunkiin ostamaan saippuaa. Siitä käynnistyy pitkä ja hurja, kymmenillä kiusauksilla ryyditetty matka keskelle viinanhuuhtomaa nyky-Suomea, jossa biletetään täysillä joka baarissa, krouvissa, salongissa ja takahuoneessa. Mitä pidemmälle Jeppe tässä kierros kierrokselta yltyvässä karusellissa etenee, sitä enemmän juodaan ja sitä sekavampaa porukkaa on vastassa. Suuri näyttämö täyttyy bakkanaaleista, peliluolista, kotibailuista ja panobileistä, ja lopulta näemme sankarimme juoksevan munasillaan järkikultansa tyystin kadottaneena.

Pää räjähtää. Jeppenä Joonas Heikkinen. Kuva © Kari Sunnari

Olen nähnyt Jeppe Niilonpoika -näytelmän vain kerran aiemmin, yli 30 vuotta sitten Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, jonne sen ohjasi Jouko Turkka. Siitäkin esityksestä muistan parhaiten karusellimaisen kohtauksen, pyörivän lavan, joka oli täytetty kymmenin tyhjin viinapulloin ja joiden seassa näyttelijöiden piti juosta henkihieverissä ilman että yksikään pullo kaatui. Muistan Jepen viinanhöyryisen hulluuden ja alennustilan sekä alati vaanivan kuoleman uhan. Sitä Pettersson ei tarjoile vasta kuin esityksen lopussa, sen sijaan väkivaltaa ja ahdistusta on tarjolla monessa muodossa.

Luokkaretki yhteiskunnan huipulle

Esitys kohoaa uudelle tasolle, kun näyttämölle ilmestyvät isosti elvistelevä paroni (Jyrki Mänttäri) ja hänen moniaalle ehtivä ja esimiehensä ällistyttävimmätkin oikut toteuttava sihteerinsä (Auvo Vihro). Alkoholismin olemusta tarkastelevan näkökulman rinnalle nousee jyhkeä teema, valta, kun paroni päättää tehdä tielleen osuneesta rapajuoposta talonpojasta hetkellisesti tilustensa itsevaltiaan.

Niin käynnistyy valtaapitävien julma pila. Sammunut Jeppe kärrätään kartanoon, jossa hän paroniksi puettuna tekee yhdessä yössä luokkaretken yhteiskunnan huipulle. Kuinka hän reagoi uuteen rooliinsa? Miten hän asemaansa käyttää? Entä mitä minä tekisin, jos minulla olisi rajaton valta?

Mänttärin ja Vihron myötä katsomo alkaa vihdoin kuplia (alkoholismille kun ei oikein osaa nauraa). Varsinkin kruunupäinen paroni on hilpeä viritys, häikäisevä ja äveriäs maailmanmies, joka noin vain vaihtaa kuulumisia eri valtionpäämiesten ja -naisten kanssa ja kertalaakista leimaa meidät katsojat rutiköyhiksi, joita auttamaan pitää perustaa säätiö, jotta osaisimme pukeutua muuhunkin kuin mustaan. Foundation for the poor people!

Joo, putosin.

Joonas Heikkinen tekee nimiroolissa ansiokasta näyttelijäntyötä kautta linjan, mutta enskari-illan esitys osoitti, millaisia multitalentteja tukipilareita TTT:n ensemblesta löytyy, nimittäin Jyrki Mänttäri ja Auvo Vihro rakentavat kaikkine rooleineen monikulmaisen kehikon, jossa Jeppe hoippuu, humaltuu, kasvaa, roihuaa, sekoaa ja lähes kuolee. Kolmanneksi tahdon mainita Miia Selinin, jonka tulkinta Jaakko Suutarina on riemuisaa tykitystä, joskin aiemmista rooleista vähän turhan tuttua mutta yhtäkaikki: dynamiittia.

Kärsimyskertomus ja oivaltava rieharetki

On aika suunnata valospotit visuaaliseen ryhmään (lavastuksen on suunnitellut Antti Mattila, puvut Sanna Levo ja valot & projisoinnit ovat Juha Haapasalon käsialaa), sillä niin komeita kuvia ja valojen leikkiä on nyt tarjolla.

Yläluokan viininmaistajaiset. Kuva © Kari Sunnari

Mistä aloittaisin? Kartanon kultakermaisesta hovista vaahtoleikkeineen? Lääkäreiden kokoontumisajoista? Discopallon äärellä taituroivasta enkelkuorosta? Suutarin karusta kopista? Populaarikulttuurin ikonien ketjusta? Oikeussaliin heijastuvasta valtavasta rististä? Ei, vaan yön pimeydessä ilmestyvien rantojen miesten ja naisten hiljaisesta, lähes hartaasta ja horjahtelevasta tanssista heidän kerääntyessään samaan sontakasaan (osa kiitoksista kuuluu Mark Gassotille, joka on toiminut näyttelijöiden fyysisen ilmaisun valmentajana). Taustalla soi Jean Sibeliuksen kaunis Andante festivo.

Niin, se musiikki. En voinut uskoa korviani, mitä kaikkea näyttämön reunaan sijoitetun Lauri Schreckin kioskista illan aikana kuului. Hän on lyönyt läpi luuppaustekniikkaa taitavasti hyödyntävänä kantelepopparina, mutta yhtä lailla minuun tenhosi sähkökitaralla soitettu Johan Sebastian Bachin viulusonaatti. Hienoa settiä.

Kaiken kaikkiaan TTT:n Jeppe Niilonpoika on myrskyluokan perkaus itsevaltiaan mielenliikkeistä ja monikerroksellinen kärsimyskertomus, joka tarjoaa paikoin niin etovan ja synkän Suomi-kuvan, että alta pois! Samalla se on hersyvä ja monin tavoin oivaltava rieharetki, joka ei sisällä yhtään tylsää hetkeä. Piinaavia tuokioita nähtiin, kyllä, pitkiäkin sellaisia, mutta ne synnytti aihe: alkoholi, julmuus, tyhmyys, välinpitämättömyys, valta.

Entä miten kävi haasteen? Ratkaisinko, miksi Jeppe juo? Tuskin sentään. Jepen valtakunnassa kaikki on pielessä. Mutta olin tunnistavinani hänen toiminnassaan lähiöelämää tutkineen Matti Kortteisen ajatuksen juomisesta symbolina miehen itsemääräämisoikeudelle: ”Hänellä oli oikeus määrätä omista tekemisistään, hän joi kun ja jos niin tahtoi.” Mitäpä siihen lisäämään.


Jeppe Niilonpoika

Ensi-ilta 25.1.2020 Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä

Perustuu Ludvig Holbergin tekstiin. Suomennos, sovitus ja ohjaus: Akse Pettersson Musiikki: Lauri Schreck Fyysisen ilmaisun valmennus: Marc Gassot Lavastussuunnittelu: Antti Mattila Pukusuunnittelu: Sanna Levo Kampausten ja maskien suunnittelu: Pepina Granholm Valo- ja projisointisuunnittelu: Juha Haapasalo Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen Tuottaja: Arja Ahrens Apulaistuottaja: Elise Richt Rooleissa: Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Hiski Grönstrand, Waltteri Haapaniemi, Juha-Matti Koskela, Jyrki Mänttäri, Saska Pulkkinen, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Auvo Vihro sekä Tampereen Konservatoriosta Shanti-Tuulia Erriah, Kiira Halenius, Netta Morottaja, Hilja Penttinen, Tianna Valta.

Pääkuva: Jeppenä toikkaroi Joonas Heikkinen. Kuva © Kari Sunnari

Sain lehdistölipun.

Jätä kommentti

2 × 1 =

error: Content is protected !!