Teatteri 

Taistelua tunteista, tahdosta ja omaisuudesta

Kunnia sille jolle kunnia kuuluu! Kiitos Eeva Hakulinen hienosta ja ravisuttavasta teatterielämyksestä. Heta on yksi kotimaisen näytelmäkirjallisuuden suurista naisrooleista, eikä ole itsestäänselvää, että kuka tahansa pystyy täyttämään hämäläisen rusthollin tyttären vaativat raamit. Mutta nyt näyttämöä hallitsee taiturillinen näyttelijä tavalla, johon vain parhaat yltävät.

Kyse on Liisa Mustosen Tampereen Teatterille ohjaamasta Niskavuoren Hetasta, joka sai ensi-iltansa tammikuun lopulla TT:n Frenckellin näyttämöllä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän tarkastelee Hetan maailmaa, mielenliikkeitä ja motiiveja, vaan Mustonen ohjasi Hella Wuolijoen samaisen näytelmän kahdeksan vuotta sitten Raipion Myllyteatterissa Juvalla.

Rukoilkaa vaan, rovasti, kyllä minun sydämeni puolesta kannattaakin rukoilla… mutta nöyryyttä siihen ei tule.

Marraskuussa tulee kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Niskavuoren Heta nähtiin näyttämöllä ensimmäisen kerran. Hämmästyttävintä Niskavuori-sarjassa, jonka Wuolijoki kirjoitti Juhani Tervapään nimellä, on sen lakastumaton elinvoimaisuus läpi vuosien ja uusien sukupolvien.

Akusti ja Heta, Teijo Eloranta ja Eeva Hakulinen. Kuva © Heikki Järvinen

Syy on yksinkertainen. Wuolijoki käsittelee ihmisten välisiä suhteita, yksityisen suhdetta yleiseen, ihmisen suhdetta maahan ja omaisuuteen, vastuuta, vapautta, moraalia. Ne ovat kaikki teemoja, jotka kiinnostavat nykyajan ihmistä.

Hella Wuolijoella oli myös kyky luoda monisärmäisiä, aitoja ja vahvoja ihmiskuvia; henkilöitä jotka kamppailevat ihanteidensa ja todellisen minänsä välillä. Niskavuori-näytelmissä on usein vastakkain tahto ja tunteet, velvollisuus ja rakkaus, mutta yksiselitteistä moraalin opetusta hänen teoksistaan ei kannata hakea.

Ei meille ketään sisään kutsuta ennen kuin uusi pytinki on valmis, ei ketään, ymmärrätkös.

Niskavuoren Heta -esitystä on markkinoitu raikkaaksi tuuletettuna klassikkona, ja se väite pätee. Vaikka hämäläinen mentaliteetti ja ajankuva, jossa kansalaissota lainehtii taustalla, on vahvasti läsnä, Mustosen ohjaus ei tavoittele kansatieteellistä oikeellisuutta eikä murreilmaisua vaan aitoutta, nykymaailmassa elävän ihmisen mielentilaa ja puhetta. Pyrkimyksenä on ollut tavoittaa tämän päivän katsoja, ja siinä esitys onnistuu hienosti.

Pidin todella paljon esityksen pelkistetystä esillepanosta, aavistuksen tervalle tuoksuvasta lautarakennelmasta, jossa kulloinenkin tila toteutettiin muutaman esineen ja korokkeen avulla ja joka tunnelmallisten ja vastavuoroisesti hyvinkin kylmien valojen myötä näyttäytyi milloin Niskavuoren rusthollin valoisana tanssisalina, milloin hatarien seinien köyhänä tupana tai salakavalana häkkinä.

Hetan häät. Ville Majamaa (vas.), Aliisa Pulkkinen, Tom Lindholm, Eeva Hakulinen, Antti Tiensuu. Kuva © Heikki Järvinen

Liisa Mustonen on napakoittanut näytelmää karsimalla mm. Siipirikon isän Roopen ja Korinterin Iitan kohtauksia sekä yhdistämällä Hetan tyttäret Aliinan ja Kertun yhdeksi rooliksi, jota näyttelee Cécile Orblin. Kiinnostava ratkaisu on se, että Orblin on myös Siipirikko, Muumäen piika ja Akustin silmäterä, joka Aliinan todistuksen mukaan on ollut Hetan lapsille kuin äiti.

Tarina etenee joutuin, tunteisiin ei jäädä liiaksi vellomaan, vaan pääpaino on rivakassa tekemisessä, kuten navettatöissä ja pytingin rakentamisessa, jota elävöitetään vasaraniskuin niin näyttämöllä kuin katsomon puolellakin. Yleisön seasta saapuu myös Lammentaustan Santeri, Hetan esikoislapsen biologinen isä ja tragedian alku.

Kyllä minullakin oli sydän, mutta se jäätyi, kuuletko, se jäätyi käsissäsi.

Kati Joutjärvi muistuttaa Jyväskylän yliopistolle tekemässään opinnäytetyössään Äitiys Niskavuori-näytelmissä, miten Niskavuoren nuoren emännän tapahtumista ja puheista ilmenee, että Hetalla on ollut useampiakin miehiä, joiden kanssa hän on ollut jonkinasteisessa kanssakäymisessä.

Heta ja Santeri, Eeva Hakulinen ja Ville Majamaa.

Yksi heistä on naapurin isäntä, Lammentaustan Santeri, jolle Heta tulee raskaaksi. Isäntä rakastuu kuitenkin toiseen, jolloin Heta päättää naida Akustin, itseään alempisäätyisen rengin, koska ei tahdo jäädä aviottomaksi äidiksi. Perinteinen naisrooli ei kuitenkaan riitä Hetalle, vaan hän haluaa isännän paikalle ja uskoo omaisuutta kartuttamalla saavuttavansa uskottavuutta yhteisönsä silmissä.

Mustonen on roolittanut Hetan miehet hyvin. Tampereen Teatterissa ensimmäistä kertaa vieraileva Teijo Eloranta on Akustina kiehtovalla tavalla kameleonttimainen; hän muovautuu kunkin ihmisen äärellä odotusten kaltaiseksi, mutta kaikkien rooliensa takana hän kulkee omaa tietään ja tekee minkä parhaimmaksi kokee. Heta ei välttämättä kykene tai halua analysoida ratkaisujaan, mutta Akusti näkee vaimonsa rautahaarniskan läpi ja tunnistaa tämän heikkoudet, epävarmuuden ja sielun repaleisuuden.

Lammentaustan Santeria näyttelee Ville Majamaa, joka saa rooliinsa valtavan määrän lämpöä ja huonojakin aikoja kokeneen ihmisen ymmärrystä. Naapurin isäntä ei kadu valintaansa – Esteri on ollut kaiken rakkauden arvoinen – mutta kaipuu tutustua kunnolla poikaansa vain kasvaa vuosien myötä, vaikka Heta torppaa hänen aikeensa joka kerta. Kohtauksissa tohtorin ja vallesmannin kanssa Majamaa pääsee myös näyttämään koomikon taitojaan, joista hänet erityisesti tunnetaan.

Mitäs koulua tuollaiset rengin lapset tarvitsevat. Saavat jäädä taloa hoitamaan, kun ei ole varaa vierasta väkeä pitää.

Niskavuoren naisille vahvuus on sekä luonteenominaisuus että hyve. Heistä ehkä Heta on eniten omaksunut yksin pärjäämisen eetoksen. Hän uskoo, että tahtomalla hirveästi on mahdollista saavuttaa tai toteuttaa jotakin. Myös tunteet hän pyrkii saamaan tahdonalaisiksi.

Eeva Hakulinen Kuva © Heikki Järvinen

En voi kuin ihailla Eeva Hakulisen näyttelijäntyötä. Hän rakentaa uskomattomalla tarkkuudella naisen, joka on sairastunut vahvuuteen. Heta kokee olevansa Muumäen tilan ainoa ylhäinen, oikeutettu passattavana olemiseen. Lapsissaankin hän näkee huonommaksi tulkitsemansa aineksen, rengin geenit. Kyse ei ole vain arvioivasta vaan halveksunnan sisältämästä katseesta ja asenteesta. Se on minusta aina yhtä hätkähdyttävää ja satuttavaa.

Näyttelijäntyö on monikerroksista leikkiä, ja Hakulinen tietää tämän. Heta ei ole paha ihminen, mutta katkeroitunut ja itsensä kovettanut kyllä. Hetassa yhdistyy jännällä tavalla etäisyys, itsekkyys ja sokeus muiden tarpeille, mikä synnyttää myös koomisia tilanteita, joita hän ei tietenkään itse tajua, mutta joita meille katsojille väläytetään tietoisesti ja joiden merkitys tarkentuu muun ensemblen yhteispelin ansiosta. Hakulisen roolityössä on koko ajan läsnä tietty raskauden ja keveyden yhdistelmä. Hetan kaikkia tekoja ei voi välttämättä hyväksyä, mutta niitä voi ymmärtää.

Huomaan tätä kirjoittaessani, miten sanat latistavat katsomisen kokemustani. Selittäminen latistaa aina. Näkemäni Heta hehkui, säkenöi ja puhutteli tavalla, jota en nyt kirjallisesti tavoita. Usein sanotaan, että näyttelijän työ on päiväperhon hommaa, joka häviää saman tien. Se ei pidä paikkaansa. Moni yleisölle rakas, jopa vuosikymmeniä sitten tehty rooli pysyy elossa, koska katsojat muistavat ja kommentoivat sitä yhä. Uskon, että Eeva Hakulisen Hetasta tulee tällainen ikimuistoinen saavutus. Olen kiitollinen, että sain nähdä sen.

Aliisa Pulkkinen, Cécile Orblin, Antti Tiensuu. Kuva © Heikki Järvinen

Niskavuoren Heta

Näin esityksen 7.2.2020 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Ohjaus: Liisa Mustonen Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valosuunnittelu: Tiiti Hynninen Äänisuunnittelu: Maura Korhonen Koreografia: Niina Mamia Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala Rooleissa: Teijo Eloranta, Eeva Hakulinen, Ritva Jalonen, Tom Lindholm, Ville Majamaa, Cécile Orblin, Aliisa Pulkkinen ja Antti Tiensuu

Pääkuva: Eeva Hakulinen, Aliisa Pulkkinen ja Cécile Orblin. Kuva © Heikki Järvinen

Sain lehdistölipun.

Jätä kommentti

19 − kahdeksan =

error: Content is protected !!