Raivoisa reissu kuoleman uneen

Jo aloituskuva vihjaa, että olemme tekemisissä ylhäisön kanssa. Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä kohoava kennomainen rakennelma tuo mieleen mehiläistenpesän, kuninkaallisuudesta kertovan symbolin. Se myös muistuttaa Hamletin tarinan tunteville kuningattaren keskeisestä roolista.

Lähempi tarkastelu paljastaa massiivisen luomuksen pääkalloksi, joka tarinan edetessä hajoaa osiin, aivan kuten lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastannut Kimmo Viskari oli ennakkoon kertonut. Ja sitten käännetään nupit kaakkoon, ja kitaravyörytyksen saattamana siirrymme Tanskanmaalle.

Onni on nauttia esityksestä livenä

Tunnustan heti alkuun, että olen katsojana kaikin tavoin esityksen puolella – en siksi että tunnen joitakin talossa työskenteleviä ihmisiä, en siksi että olen saanut ilmaisen pressilipun enkä edes siksi että kyse on kotikaupunkini kulttuurilaitoksesta.

Teatteri on sydänkäpyseni, rakkain harrastukseni, aivoriiheni ja pakopaikkani. Minun on ollut näinä koronakuukausina hirveä ikävä katsomoon. Netti on tulvillaan hienoja taltiointeja, mutta ne eivät koskaan ole livenä ja preesensissä, tässä ja nyt, koetun veroisia.

Siksi kumarran syvään Hamletin tekijöille, jotka ovat tiukoista rajoituksista ja monenlaisista peloista huolimatta sitkeästi uskoneet yhteiseen näkyynsä ja vanhan Williamin tekstiin ja luoneet vahvana roihuavan rockmusikaalin. Kiitän myös kanssakatsojia, sillä teatteri on aina yhdessä koettu elämys, niin lattealta kuin se näin kirjoitettuna kuulostaakin.

Hamlet on isosti tehty täsmäisku

Otso Kauton ohjaamaa esitystä voisi luonnehtia spektaakkeliksi sillä erotuksella, että se tähtää ja osuu syvälle. TTT:n Hamlet on kaaosmaisesta maailmastaan huolimatta tarkoin harkittu täsmäisku, jossa ei pelata pienillä tehokeinoilla vaan vedetään isosti, rohkeasti, riemulla, raivolla, taidolla ja volyymilla. Se on vahvasti modernisoitu, musikaalisesti ja visuaalisesti vangitseva nykypäivän versio Shakespearen klassikosta.

Kauton kokoama työryhmä on esitystaiteiden dream team. Säveltäjiksi hän on pestannut Eeva Konnun, Jarmo Saaren ja Varre Vartiaisen, joista kaksi jälkimmäistä myös taituroivat kitaristeina. Jo aiemmin mainitun Viskarin ohella tiimissä ahkeroi valosuunnittelija Eero Auvinen, äänisuunnittelija Kalle Nytorp ja musiikillinen äänisuunnittelija Paavo Malmberg. Eikä pidä unohtaa Tero Saarista ja Satu Halttusta, jotka ovat kehittäneet ja harjoituttaneet esityksen omintakeisen, itämaisia sävyjä sisältävän härnäävän hurmaavan sormiin ja varpaisiin asti ulottuvan liikekielen.

Vaan mitäpä olisivat taitavimmatkaan suunnittelijat ilman osaavaa ensemblea ja kaikkia heitä, jotka tekevät visioista konkretiaa? Hamlet on nimiroolin tulkitsevalta Saska Pulkkiselta täräyttävä taidonnäyte. Näytelmän suomentanut ja sovittanut Michael Baran on säilyttänyt tekstissä ja laulujen lyriikassa runouden, joka vuorottelee nykysuomen railakkaiden ilmausten kanssa, mutta Pulkkinen surffaa taitavasti tässä vuoristoratamaisesti etenevässä, genrejä, tunteita ja sävyjä vaihtavassa tarinassa ja artikuloi ihailtavan selvästi jopa akrobaattisiin taivutuksiin yltävissä asennoissaan.

Laulullisesti Pulkkisen tähtihetki oli mielestäni yhteislaulussa Rosencrantzia ja Guildensterniä esittäneiden Petrus Kähkösen ja Karoliina Vannen kanssa, vaikka toki sankari pääsi toisaalla revittelemään turhautumistaan ja kostonhaluaan ihan rokkistaran tavoin.

Kiinnostavaa tässä versiossa on se, miten motivoitunut ja tarkkanäköinen Hamlet on aikeissaan. Nyt ei ole kyse nuoren miehen melankoliasta ja sairaan mielen harhoista, vaan TTT:n versiossa veljensä murhaamaksi joutuneen isän (Auvo Vihro) vierailu alisesta järisyttävine viesteineen on totisinta totta, ja poika tahtoo oikeudenmukaisuuden nimissä kostaa isänsä kuoleman eli tappaa isäpuolensa. Pulkkisen tulkinnassa kaikki tilanteet ja tunteet valjastetaan tuon päämäärän saavuttamiseksi, vaikka valtakunnan kansleri Poloniuksen (Pentti Helin) murha ja Ofelian (Inke Koskinen) itsemurha suistavat Hamletin hetkeksi raiteltaan – mutta vain hetkeksi.

On hieno mieli mennyt rikki

Niin, Polonius ja Ofelia, isä ja tytär, ja lisätään ketjuun vielä valoisa veli Laertes (Jussi-Pekka Parviainen). Shakespearen näytelmä tuo luupin alle kaksi perhettä, vaikka usein keskitymme pohtimaan vain kuningasperheen tulehtuneita suhteita. Nyt valokeila osuu komeasti myös Helinin rehevästi tulkitsemaan ja tarkoituksellisen överisti puettuun (lue: ihana tilkkukolttu ja tolkuttomat kultavitjat) Poloniukseen sekä Ofeliaan, joka Koskisen ansiosta on verta ja lihaa, täynnä suuria tunteita; joka kasvaa villiksi ja loimuavaksi virvatuleksi, sitten hylättynä särkyy ja rajan takana yltyy riehakkaaseen kuolemantanssiin.

Hamletin puvustuksessa punaisen monia sävyjä hyödyntäneen Viskarin päätös pukea Ofelia lopuksi fosforinkeltaiseen pitsikukkia – tuhatkaunokit, nokkoset, orvokit ja kuolleen miehen sormet – pursuavaan pukuun on räväkkä ja herättävä efekti.

Jokin Ofelian murrosikäisen tytön kapinallisessa käytöksessä nosti mieleeni toisen Shakespearen nuoren naisen, Julian, jonka Jouko Klemettilä näytteli 90-luvulla Teatteri Pienessä Suomessa. Sekin esitys oli Otso Kauton ohjaama, ja siinä kaikkia rooleja näyttelivät miehet. Klemettilän Julia oli poikkeuksellisen hieno roolityö, koskettava ja nuoren tytön maailman täysin tavoittanut tulkinta. Sitä esitystä nuoret jonottivat joukoittain katsomaan, ja sen saman menestyksen soisin Hamletille, koska TTT:n näyttämöteos on nimenomaan nuorten ihmisten tarina. Niin että jos joku opettaja on siellä nyt kuulolla, niin voisi sitä teatterivierailua harkita, koska turvallisuusasioista huolehditaan pieteetillä.

Kuolleet mellastavat elävien rinnalla

Yksi ohjauksen oivalluksista on se, ettei kuolleita karkoteta näkyvistä, vaan he jatkavat olemassaoloaan näyttämöllä, toki omana joukkonaan ja alisen varjomaailman tummentamina. Hamletin isän haamu on Poloniusta vastassa, ja myös hauskasti hyppelehtivät kaverukset Rosencrantz ja Guildenstern käydään noutamassa porukkaan heidän jouduttuaan murhatuiksi. Varsinainen show lukuisine aaveineen saadaan käyntiin haudankaivajien luona, joka tarjoaa jo Williamin jäljiltä parhainta kansanhuvia.

Haudan äärellä tulee myös silmänisku meille korona-aikaa eläville katsojille, kun Ofeliaa saattava seurue saapuu kangasmaskit kasvoillaan jättämään lopulliset hyvästit.

Kulttuuribloggaaja Gekko Paavilainen kirjoittaa Man Made Lifestyle -sivuston arviossaan, miten Petra Karjalaiselle (Gertrude) ja Jari Aholalle (Claudius) annetaan liian vähän tilaa lauluosuuksissa. Mietin samaa ja lisäisin toivelistalle Kähkösen. Kun näyttämöllä on noin valovoimaisia ja supertaitavia laulajia, heitä kyllä kannattaisi hyödyntää ihan kunnolla. Käsiohjelmasta toki selviää, että Kähkönen ahkeroi 10-jäsenisessä Gravediggers-bändissä myös sellistinä, samoin tekee Parviainen kitaristina.

Nostan lopuksi esiin Horation, kuten näytelmän ainoalle eloonjääneelle sopinee. Suvi-Sini Peltolan näyttelemä Hamletin paras ystävä on roolina outo ja vaikea, samanaikaisesti tapahtumien käynnistäjä ja totaalisen sivullinen. Hän ei osallistu juonitteluihin vaan tarkkailee tapahtumia ulkopuolelta. Ajoittain Horatio liikkuu kuin Hamlet, ja yhdessä vaiheessa kaksikko eteni linnassa kuin skorpionit. Peltola näyttelee jännällä väräjävällä tavalla, tunteensa puolittain peittäen, kunnes esityksen loppumetreillä katsoja tajuaa Horation suuren rakkauden Hamletia kohtaan. Ja lopuksi – hiljaisuus, kuoleman ikiuni.

---

Rockmusikaali Hamlet

Toinen ensi-ilta 5.9.2020 Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä

Teksti: William Shakespeare Näytelmän suomennos ja sovitus: Michael Baran Ohjaus: Otso Kautto Ohjaajan assistentti: Mikko Bredenberg Säveltäjät: Eeva Kontu, Jarmo Saari ja Varre Varriainen Laulujen sanat: William Shakespeare, Michael Baran, Eeva Kontu Kapellimestarit: Joona Mikkilä ja Ville Myllykoski Liikeidentiteetti: Tero Saarinen ja Satu Halttunen Lavastus- ja pukusuunnittelu: Kimmo Viskari Valosuunnittelu: Eero Auvinen Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp Musiikillinen äänisuunnittelu: Paavo Malmberg Kampaus ja maskeeraus: Emmi Puukka Rooleissa: Jari Ahola, Kristiina Hakovirta, Pentti Helin, Mika Honkanen, Petra Karjalainen, Inke Koskinen, Petrus Kähkönen, Jari Leppänen, Jussi-Pekka Parviainen, Suvi-Sini Peltola, Saska Pulkkinen, Meeri Uusi-Äijö, Karoliina Vanne, Auvo Vihro, Maria Halinen (Tamk), Jussi Lukàcs (Tamk), Laurapeppi Väänänen

Pääkuva: Inke Koskinen, Petrus Kähkönen, Auvo Vihro, Karoliina Vanne, Pentti Helin, Saska Pulkkinen, Jari Leppänen ja Suvi-Sini Peltola. Kuva © Kari Sunnari

Sain lehdistölipun.