Nolojen tilanteiden tiimi tyrmää taas

Tällaisena teatteri-intoilijana on pakko pohtia aluksi paradoksia, joka syntyy, kun maksimaalisen huono näytteleminen synnyttää katsojassa totaalisen hyvän olon. Tämä ei ole ensimmäinen kerta moisen ilmiön äärellä. Ehei, samanlaisen tyrmäävän elämyksen koin neljä vuotta sitten samassa katsomossa, kun ensi kertaa tein tuttavuutta Pirkanmaan Polyteknisen Draamaseuran kanssa. Herranpieksut sitäkin murhamysteeriä! Pari kertaa meinasi sydän pysähtyä ylenpalttisen heittäytymisen vuoksi ja lavasteiden romahdellessa, ja ikinä en unohda repliikkiluuppia, josta näyttelijät eivät tuntuneet löytävän poispääsyä eivät sitten millään.

Nyt draamaseura on päässyt vierailemaan Tampereen Teatteriin, ja kunnianhimoinen ensemble on tarttunut satuklassikkoon Peter Pan. Jännittävää! J.M. Barrien tarinassa lennetään, kohdataan merirosvoja, merenneitoja ja krokotiili, myrkytetään vastustajia ja ammutaan tykillä. Mahdollisuudet mokaamiseen ovat siis moninaiset, elleivät suorastaan tuhantiset, kun nolojen tilanteiden tiimi antautuu sydämensä kyllyydestä Thalian vietäväksi! Täytyy vain toivoa, ettei yhdenkään katsojan henki salpaudu kasvomaskissa, olipa kohtauksen alkujuurena sitten pelästys tai naurunhohotus.

Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin kirjoittama Näytelmä joka menee pieleen sai kantaesityksensä Lontoossa vuonna 2012, palkittiin vuoden komediana ja veti sittemmin täysiä katsomoja eri puolilla Isoa-Britanniaa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja monissa Euroopan maissa, kuten Suomessa. Nyt saman trion synnyttämä itsellinen jatko-osa Peter Pan menee pieleen jatkaa saman aiheen äärellä eli päästää epäonnisen (ja kieltämättä aika kauhean, mitä näyttelijäntaitoihin ja tekniikkaan tulee) näyttelijäseurueen luomaan ihan omanlaisensa tulkinnan rakastetusta sadusta.

Ihanat ja taitavat ilon apostolit

Yksi teatterin perinteisistä ja tärkeimmistä tehtävistä on ollut ilon tuottaminen katsojille. Puhun nyt tietenkin vain omasta puolestani, mutta näiden pitkien koronakuukausien aikana olen kaivannut hetkiä, kun saa porukalla nauraa oikein kunnolla, vedet silmissä ja henkeään haukkoen. Teatteri tarjoaa siihen erinomaisen mahdollisuuden, ja vaikka Peter Pan menee pieleen ei kaikilta osin yllä saman talon neljän vuoden takaiseen mestaritason huumoripläjäykseen, esitys tarjoaa yllin kyllin slapstick-komiikkaa ja vapauttavaa naurua.

Niin, se huono näytteleminen. Katsojan ei tarvitse olla masokisti sellaisesta nauttiakseen. Ratkaisu on tietenkin paradoksaalinen: tehtävään vaaditaan komiikan keinot hallitseva taitava näyttelijä, jotta lavakauhu, mokat, ilmaisulliset kömmähdykset, ylinäytteleminen ja teknisistä ongelmista johtuvat yllättävät tilanteet naurattaisivat oikeasti.

Ja tässä asiassa Tampereen Teatteri voi estoitta ylpeillä ilon apostolien virtuoosijoukkueellaan. Eivätkä näyttämöllä tällä kertaa edes kekkuloi talon kaikki koomikot.

Eloisa sukkapukutanssi ja tomeraa jalkatyöskentelyä

Olen jo aiemmin tässä Kulttuuriluuta-blogissani todennut, miten Ville Majamaan näyttelijäntyötä pitkään seurattuani voin todeta, että hyvän sijaan pukkaa usein priimaa. Nyt hän on esityksen ehdoton kingi.

Peter Panin apulaisohjaaja ja Pirkanmaan Polyteknisen Draamaseuran taiteelliseksi johtajaksi itsensä oma-aloitteisesti ylentänyt Roope Kakkonen (joka käsiohjelmassa nimeää pahimmaksi vihollisekseen kuiskaajan) venyy Nana-koiraksi, Peterin varjoksi ja merirosvo Tärkiksi sellaisella intensiteetillä, etteivät siinä tahdo kollegat saati näyttämömiehet perässä pysyä.

En voi kuin ihailla, miten Majamaa irrottelee kybällä mustassa sukkapuvussaan tehden Peterin varjosta poikkeuksellisen riemuisan discohemmon tai Tärkkinä kamppailee kanootti lanteillaan rekvisiitan kanssa. Mutta toisen näytöksen alku osoittaa, ettei hän tarvitse ympärilleen minkäänlaista hulabaloota saadakseen yleisön kiedottua pikkusormensa ympäri ja ulvomaan naurusta. Riittää kun Majamaa seisoo rampissa ja kertoo meille edesottamuksistaan.

Jos Majamaa osoittautui illan kingiksi, Mari Turunen on esityksen vastustamaton kuningatar. Hänen Helinänsä ledivaloilla somistettuine tutuineen on tomerin keiju, jonka olen koskaan nähnyt, ja olen varma, että kaikki afrikkalaisen tanssin harrastajat olisivat kateellisia Turusen alias Draamaseuran tekniikasta näyttämön puolelle siirtyneen Anne Moilasen alias Helinän jalkatyöskentelystä.

Mitä pidemmälle Peter Panin tarina etenee, sitä nopeampia ovat vaihdot, sillä Moilaselle on uskottu peräti neljä naisroolia: Helinä-keijun lisäksi hän on Rouva Darling, taloudenhoitaja Lisa ja Intiaaniprinsessa Tiikerililja. Turunen ottaa kaiken irti nopeisiin vaihtoihin liittyvistä kommelluksista ja roolihenkilöiden sekoittumisesta. Mutta katsokaapa tarkkaan, kun hän ilmestyy näyttämölle ensimmäisen kerran Tiikerililjana, jonka merirosvot ovat vanginneet. Hiukset ja vaatteet ovat ehkä Tiikerililjan, mutta kanootissa saapuu ilmiselvä Kleopatra, Niilin kuningatar ja oman arvonsa tietävä diiva, joka lakaisee muut naisnäyttelijät tieltään. Pidä varasi Sanna Bäckström!

Kiitos ja kumarrus näyttämötekniikalle

Kuten Näytelmä joka menee pieleen -esityksessä, myös tässä näytelmässä lavastuksella on tuiki tärkeä rooli. Nyt lähtevät kiitokset teknisestä toteutuksesta vastaaville taitureille: näyttämötekniikalle, valo- ja ääniosastolle, lavaste- ja tarpeistonvalmistajille sekä tietenkin lavastussuunnittelijoille Marjatta Kuivastolle ja Lasse Männikölle. Niin monta hienosti tehtyä jekkua, jumiutumista, hajoamista, heilumista, vyörymistä ja räjähdystä saimme todistaa ja niistä riemuita/pelästyä illan aikana.

Juuri tekniikan ansiosta kertojana toimineen Anssi-Christian Smedsin (joka tosielämässä tunnetaan Ola Tuomisena) sisääntulot ja ulosmenot olivat erittäin hilpeää seurattavaa. Pidin myös siitä, miten Tuominen alussa tavoitti hienosti Jussi Jurkan iltasatujen sinisen hetken. Vaan enpä olisi arvannut, että merirosvon rooli saa tämänkin konkarinäyttelijän syttymään ja suorastaan hehkumaan rampissa – vaikka ne imitoinnit olivatkin peräisin jostain 60-luvulta.

Mika Eirtovaaran ohjaus tuo näyttelijäseurueen jäsenet toistuvasti etualalle ja rintamasuunta on tietenkin valtaosin yleisöä päin, sieltähän niitä aplodeja saadaan. Erityisen ihanasti loistaa Martin ”Matti” von Willebrandht, jonka kautta yleisölle paljastetaan niin teatterin tuottamisen raadollinen puoli kuin kollegoiden petollisuuskin. Arttu Ratinen onnistuu luomaan tarkasti ajoitetuilla reaktioillaan ja kehonkielellään Martinista liikuttavan hellyttävän tyypin, jonka onnellinen ilme aina valokeilaan päästyään valloittaa katsojan parvekkeen takarivillä asti, tulkitsipa tämä sitten krokotiilia, merenneitoa tai Darlingin perheen Michael-poikaa.

Jos pääsi Tuominen yllättämään veikeällä Cecco-merirosvollaan, niin lisätäänpä kierroksia tuplasti ellei peräti triplasti, ja lopputulokseksi saadaan esityksen musta hevonen, ihan peruukkia myöten. Nimittäin Kapteeni Koukun elämää suuremmat sankarin eleet ja teutarointi näyttämöllä olivat herkullista katsottavaa. En voinut välttyä ajatukselta, miten Pirkanmaan Polyteknisen Draamaseuran megamultimies (ohjaaja, dramaturgi, lavastus-, puku-, valo- ja äänisuunnittelija, puhekouluttaja, taistelukoreografi ja markkinointipäällikkö Lari Halmetoja (Mikko Nousiainen) tunnisti katsomon etuosassa istuneen kaksoisolentonsa (Halmetojan roolin neljä vuotta sitten näytellyt Lari Halme) ja päätti näyttää, miten komeasti ja kajahtaen se ilmaisu tällä kertaa irtoaa!

Vaikka lentäminen oli esityksessä varattu Peter Panille (Matti Hakulinen), Wendy Darlingille (Pia Piltz) ja tämän veljille Michaelille ja Johnille (Timo Välisaari) – ja yllättäen myös seurueen näyttämömestarille (Osku Ärilä) – välillä tuntui, että Kapteeni Koukku kulki pullistelevan puhkunsa voimalla metrin, pari ilmassa. Nousiaisen versio Kapteeni Koukusta kaikkine konnuuksineen, koketeerauksineen ja Peterin päihityksineen on valtavan energinen ja hauska. Kiitos siitä. Kiitos myös tuoreille kasvoille Ilona Perä-Rouhulle (Elisa Piispanen) ja Elli Pellille (Annika Junno). Ensi kerralla homma sujuu varmasti paremmin eikä niitä kipsejäkään tarvita kaikkiin raajoihin. Ehkä.

---

Peter Pan menee pieleen

Kutsuvierasennakko 8.9.2020 Tampereen Teatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus: Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields Näytelmän alkuperäinen nimi: Peter Pan Goes Wrong Suomennos: Mikko Koivusalo Ohjaus: Mika Eirtovaara Lavastussuunnittelus: Marjatta Kuivasto ja Lasse Männikkö Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Ivan Bavard Koreografia: Pia Piltz Musiikin sävellys ja sovitus: Ivan Bavard ja Henri Lyysaari Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu: Jonna Lindström Rooleissa: Matti Hakulinen, Annika Junno, Ville Majamaa, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Ola Tuominen, Mari Turunen, Timo Välisaari, Osku Ärilä

Pääkuva: Matti Hakulinen (ylh.), Timo Välisaari, Pia Piltz ja Arttu Ratinen. Kuva © Harri Hinkka

Sain kutsuvieraslipun.