Teatteri 

Leikkisä peto ja kymmenen uhria

Pidän salapoliisiromaaneista ja erilaisista murhamysteereistä. Niinpä suhtautumiseni Tampereen Teatterin uutukaiseen, Anna-Elina Lyytikäisen ohjaamaan Eikä yksikään pelastunut, oli innokkaan odottava.

Olen lukenut Agatha Christien klassikon vuosia sitten ja vaikka tiesin rikoksen ratkaisun, en enää muistanut, kuka olikaan murhaaja. Sillä siitä tässäkin arvoitusdekkarissa on kyse: murhasta, tai paremminkin sarjamurhasta, sillä vainajia syntyy vaikeakulkuiselle saarelle rakennetussa huvilassa useita ja varsin tiuhaan tahtiin.

Piina käynnistyy syytöslistalla

Juoni on pähkinänkuoressa seuraava: Kymmenen henkilöä on saanut kutsun saapua tuntemattoman U.N. Owenin omistamalle huvilalle. Kun seurue on koossa, ilmoille kajahtaa gramofonilevylle äänitetty puhe, jossa heitä jokaista syytetään yhden tai useamman ihmisen kuoleman aiheuttamisesta. Siitä käynnistyy lastenlorua mukaileva murhasarja, jossa jokaisen uhrin myötä katoaa tai rikkoutuu pieni patsas.

Piinaleikki on alkanut. Ola Tuominen (vas.), Elina Rintala, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Antti Reini, Matti Hakulinen ja Arttu Ratinen. Kuva © Harri Hinkka.

Tarina sijoittuu maailmansotien väliseen aikaan, ja perienglantilaisessa maailmassa kun liikutaan, henkilöiden pukeutuminen ja käytöstavat ovat – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – muodollisia ja luokkatietoisuus vahvaa.

Lavastuksen ja puvut suunnitellut Mikko Saastamoinen on luonut oleskelusalin, jota hallitsevat takka, kattokruunu, kyntteliköt, drinkkipöytä, peili ja portaat. Lukuisat poistumistiet sallivat murhaajalle ketteriä kulkureittejä ja piilopaikkoja, vaikka valtaosa murhista tapahtuu katsojien silmien edessä.

Se, ettei lavastus esityksen aikana muutu, korostaa murhamysteerin luonnetta: kyse on suljetun huoneen arvoituksesta. Mitä pidemmälle edetään, sitä synkemmäksi käy tunnelma ja pimeyskin lisääntyy rajuilman myötä.

Liioittelua ja vahvaa tyypittelyä

Näin esityksen ensi-iltaa edeltävässä ennakkonäytöksessä, jonka alkua leimasi outo jähmeys ja yllättävää kyllä, paikoin myös kiusallinen ylinäytteleminen. Ymmärrän tyypittelyn ja tiettyjen henkilöiden luonteenpiirteiden liioittelun katsojien harhauttamiseksi, mutta seurueen esittelyyn kuluva aika on pitkä, ja vaikka joukkoon mahtuu eloisia väriläiskiä (pisteet Antti Tiensuulle, jonka hedonistinen vauhtihirmu varastaa kaikessa arvaamattomuudessaan huomion), vaikutelma on seisahtunut.

Toisaalta ohjaaja tarjoaa yleisölle alusta asti vaikuttavia kuvia. Pidin erityisesti siitä, miten saarelle tulleet vieraat seisoivat taustalla kuin patsasrivi, josta he yksi kerrallaan heräsivät eloon – kuin käänteisenä vertauskuvana tulevalle.

Käsiohjelman kansi. Kuvat © Harri Hinkka

Piinaleikki pääsee kunnolla vauhtiin vasta syytösten myötä, mutta olen samaa mieltä kuin Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemi, jonka mukaan hetki hukattiin melkein tyystin. Odotin kuulevani jotain vanhoille gramofonilevyille ominaista särinää, mutta soundi oli kirkas ja moderni kuin vahingossa teatterisaliin kantautuneessa radion uutiskatsauksessa.

Kuoleman läsnäolo saa hätääntymään

Trilleriksi yltyvän tarinan jännitys piilee siinä, ettei rikoksia ole selvittelemässä salapoliisi tai rikoskomisario, vaan seurueen kaikki jäsenet ovat samanaikaisesti potentiaalisia uhreja, epäiltyjä ja tutkijoita. Sattumalta yhteen joutuneet ihmiset muuttuvat pikkuhiljaa toistensa vihollisiksi, vaaniviksi pedoiksi. Kukaan ei ole turvassa. Mitä useampi kymmeniköstä kuolee, sitä karmeammaksi tunnelma käy ja sitä vainoharhaisemmin pienenevä piiri alkaa käyttäytyä.

Ehkä kuvittelin, mutta tuntui kuin osa henkilöiden repliikeistä olisi resonoinut katsomossa vahvasti. Syytä ei tarvitse etsiä kaukaa: kuoleman tiedostaminen kaikkialle maailmaan levinneen koronan vuoksi on kasvanut myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Siksi esimerkiksi tohtori Armstrongin (roolissa Ville Majamaa) parahdus vaikutti niin kovin tutulta: “Meillä ei ole aikaa! Me tulemme kaikki kuolemaan…”

Tampereen Teatterin Eikä yksikään pelastunut on perinteistä teatteria, enkä muuta kaivannutkaan tähän Agatha Christien teoksen dramatisointiin, en edes niitä videoprojisointeja. Pia Piltz osaa kyllä Vera Claythornen roolissaan tulkita tarpeeksi tehokkaasti itsesyytösten riivaamaa naista ilman seinän kokoisia kuvia menneisyyden synneistään. Paljon tehokkaampi pelottelukeino oli pienen pojan pyrähdykset, jotka toivat mieleen Kauhunkierre-elokuvassa (ja sittemmin niin monissa muissa kauhuleffoissa) käytetyn tehokeinon.

Ville Majamaa (vas.), Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Kirsimarja Järvinen, Antti Reini, Ola Tuominen ja Matti Hakulinen. Kuva © Harri Hinkka

Piltz teki todella upean roolisuorituksen kaksi vuotta sitten saman talon Anna Kareninassa. Samaa hehkua on hänen Vera Claythornessaan, kun tämä pasteeraa punaisessa iltapuvussa tietoisena miesten katseista ja eritoten lähentyessään Philip Lombardin (roolissa Antti Reini) kanssa.

Niin, Antti Reini. Katseeni seurasi tarkasti myös häntä, nähdäänhän Reini nyt ensimmäistä kertaa suuren teatterin lavalla Suomessa. Enpä olisi etukäteen arvannut, että luonnehtisin häntä freesiksi, mutta sitä hän oli ja teki: näytteli rennosti ja pakottomasti. Lombard on maailmaa nähnyt, pahoissakin paikoissa revolverinsa kanssa seikkaillut kapteeni, ja Reini oli roolissa luonteva, paikoin henkilöhahmolleen sopivan överi ja hurmuri. Kohtauksissa tuomari Lawrence Wargraven (roolissa Jukka Leisti) kanssa oli komeutta ja voimaa, jota olisin katsonut enemmänkin.

Kehuja sadelkoon myös tälle TT:n konkarille, joka on tehnyt niin monet kerrat suvereenia työtä koomisissa rooleissa, että siitä on kasvanut karhunpalvelus hänelle itselleen. Nytkin osa katsojista hykerteli ääneen Leistin vasta astellessa näyttämölle. Tuomari Wargrave on kuitenkin kaikkea muuta kuin naura/ettava hahmo, enkä voinut kuin ihailla Leistin läsnäoloa, ajoitusta, hallittua artikulointia ja taiten heiteltyjä silmäyksiä silloin, kun muut olivat äänessä.

Jukka Leisti ja Antti Reini, takana Ola Tuominen. Kuva © Harri Hinkka

Kuten alussa kirjoitin, pidän salapoliisiromaaneista ja erilaisista murhamysteereistä, jonka mieltymyksenä voi toki kyseenalaistaa. Ovatko kuolema ja murhat hyvää viihdettä? Sitä mietin tämänkin näytelmän kohdalla, varsinkin esityksen loppumetreillä. Tietenkin kyse on fiktiosta, ja siihen pätevät eri lait kuin todellisuuteen. Silloin myös murhassa voi olla runollista jaloutta ja tyyliä, kun kostetaan rikollisille, joihin laki ei yllä.

Suosittelen Eikä yksikään pelastunut -esitystä myös siitä syystä, että Tampereen Teatteri huolehtii muiden kulttuurilaitosten tavoin perin tarkasti koronaan liittyvistä turvallisuusseikoista. Päänäyttämön permantokatsomossa, jossa tällä kertaa istuin, on joka toinen penkki poistettu, jolloin jokaisella katsojalla on runsaasti tilaa. Yleisö nauttii väliaikakahvinsa kolmessa eri paikassa, eikä niiden asiakaskuntien sallita surffailla keskenään. Kulttuurihörhönä haluan tukea kulttuuria, turvallisesti.


Eikä yksikään pelastunut

Ennakkonäytös 14.10.2020 Tampereen Teatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus: Agatha Christie Suomennos: Aino Piirola Ohjaus: Anna-Elina Lyytikäinen Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin Videosuunnittelu: Petri Kyttälä Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu: Jonna Lindström Ohjaajan assistentti: Antti Tiensuu Rooleissa: Matti Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Antti Reini, Elina Rintala, Antti Tiensuu, Ola Tuominen, Ossi Oijusluoma/Kyösti Kiiskilä

Pääkuva: Antti Tiensuu (vas.), Jukka Leisti ja Pia Piltz, taustalla Antti Reini. Kuva © Harri Hinkka

Sain kutsuvieraslipun.

Jätä kommentti

kymmenen − kymmenen =

error: Content is protected !!