Teatteri

Kuka saa olla vapaa ja villi?

Jos jotain olen oivaltanut siitä, mitä olen teatterista tänä koronapandemian aikana eniten kaivannut, niin vahvaa ja merkityksellistä visuaalisuutta. Se oli yllätys itselleni. Aloitan siis vaikutelmieni purkamisen Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre -esityksen lavastuksesta, joka on kaltaiselleni tekstiorientoituneelle ja eritoten näyttelijäntyötä seuraavalle kulttuurihörhölle poikkeuksellinen lähestymiskulma.

Tampereen Teatterin päänäyttämölle on rakennettu puinen kehikko, joka palvelee kartanona, kutistuu huoneeksi, matkaa Jamaikalle, muuntuu kirkoksi ja kasvaa sisäoppilaitokseksi. Pidin siitä, miten rakennelma toimi myös ajankulun ilmentymänä, kun näyttelijät työnsivät sitä myötäpäivään, ja miten valoilla synnytettiin öinen sininen hehku ja kartanoa ja sen elämää varjostava goottilainen tunnelma. Rekvisiitan käyttö on vähäistä – kirja, lasit, pari tuolia – päähuomion kiinnittyessä henkilöihin, heidän luonteeseensa, asenteisiinsa ja pyrkimyksiinsä.

Aluksi olin pettynyt näkemääni. Hyvänen aika, tuokaa nyt minulle sitä näyttämötaiteen runsautta, muotojen leikkiä, teknisiä keksintöjä, henkeäsalpaavia oivalluksia, surrealistisia yllätyksiä! Toki sitten tokenin, vedin henkeä ja muistutin itselleni: nyt ei olla Särkänniemessä vaan kirjailija Charlotte Brontën luomassa maailmassa, jossa päähenkilön arki on jatkuvan läpivalaisun kohteena ja monin tavoin valvottua, ankaraa, työlästä ja tukahdutettua.

Osa reaktiostani saattoi johtua sukelluksestani suunnittelijan sivustolle. Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastaavan takisin kädenjälki on todistettavasti komeaa. Kehut ansaitsee myös valosuunnittelija Raimo Salmi.

Mielen myrsky. Ohjaaja Jussi Nikkilä luonnehtii Tampereen Teatterin sivustolla Kotiopettajattaren romaania katkeransuloiseksi kaipuuksi, pitelemättömäksi levottomuudeksi ja haluksi, vakavuudesta kumpuavaksi huumoriksi ja näyttämön reunojen yli pursuaviksi, rikki repiviksi tunteiksi: ”Kaiken keskellä on viktoriaanisen ajan nuori kotiopettajatar, Jane Eyre, sisällään tuuli, maanjäristys ja myrsky.”

Brontën kuvaama orpotytön kasvukertomus on karu, romanttinen ja kohtalonomainen, täynnä traagisia käänteitä. Nikkilän ohjaus keskittyy Jane Eyren (Marketta Tikkanen) ja tämän kiihkeän mutta kielletyn minän (Pia Piltz) keskinäiseen kamppailuun, mikä suuntaa katsojan pohtimaan päähenkilön kautta naisen asemaa, identiteettiä, velvollisuuksia, tunteita, tahtoa ja ylpeyttä. Polly Tealen dramatisointi (vuodelta 1997) yhdistää Jane Eyren kielletyn minän ullakolle suljetun Bertha Masonin, Edward Rochesterin (Esa Latva-Äijö) ensimmäisen vaimon, kanssa – he ovat ikään kuin saman naisen kaksi puolta. Ja Rochester on tietenkin mies, johon Jane Eyre rakastuu.

En tiedä miksi, mutta en meinannut millään uskoa nyt näkemääni Jane Eyren ja Rochesterin rakkaustarinaa. Siinä oli väsynyttä kissa ja hiiri -leikkiä, jota en tahtonut jaksaa seurata, ja jotain vääränlaista isällistä asennetta, joka teki asetelmasta hämmentävän. Ymmärrän, ettei patriarkaalinen ja sielunkumppaniaan etsivä Rochester ole mikään Don Juan, mutta silti olisin kaivannut vähän isommin ilmaistua paloa. Kyllähän Latva-Äijöstä intohimoa löytyy, on sitä nähty ennenkin!

Naisen roolit. Jane Eyren roolin tulkinnut, kaksi vuotta sitten Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelmasta (Näty) valmistunut Marketta Tikkanen on minulle suht uusi tuttavuus, sillä olen nähnyt hänet näyttämöllä vain kerran aiemmin, Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Tytöt 1918. Pidin hänen oma- ja pystypäisestä Janestaan, joka hangoittelee naisille tyrkytettyä ahdasta roolimallia vastaan, joka eleillään ja sanojen painotuksillaan osoittaa olevansa päättäväinen ja pystyvä, joka innoittuneena opettajana uskoo koulutuksen edesauttavan tyttöjä ja joka sinnikkäästi kieltäytyy olemasta vain miehen kylkiluu.

Vain esityksen päätös on minulle liian siirappinen, jopa korni, kun Jane Eyre hakee käsiinsä kartanonsa tulipalossa menettäneen, sokeutuneen ja toisen käsivartensa pahoin loukanneen Rochesterin, ja luvassa on vihdoin häät. Moinen loppuratkaisu ei tietenkään ole Tikkasen vika.

Riehuva liekkimeri. Loogisuus on tietenkin vain minun mielessäni, mutta Pia Piltzin valinta Jane Eyren pidäkkeettömän minän / ullakolle suljetun Berthan rooliin tuntui luontevalta jatkumolta, kun muistaa hänen häikäisevän tulkintansa rohkeana ja uhmakkaana Anna Kareninana samalla näyttämöllä kolme vuotta sitten.

Piltzin tehtävä Kotiopettajattaren romaanissa on vaikea ja ladattu korkeilla vaikeuskertoimilla, mutta tunteiden ja reaktioiden ilmaiseminen sanoitta on niin vangitsevaa, että jätän ajoittain esityksessä seuraamatta muun näyttämön tapahtumia ja vain odotan punaisessaan leimuavan mielenliikahduksen seuraavaa siirtoa. Kun vangittu Bertha ja Rochester viimein kohtaavat kasvotusten ja viha kasvaa äärimmilleen, on kuin katsoisi riehuvaa liekkimerta. Piltzin taitavasti tekemä roolityö on raskas, sillä hän on läsnä näyttämöllä lähes koko näytelmän ajan. Lisäpropseja satelee unenomaisia taajuuksia tavoittaneesta laulusta (musiikin on säveltänyt Jussi Nikkilä).

Kuka valvoo? Brontën teos jää askarruttamaan esityksen jälkeen myös siksi, että sen naiskirjo saa kysymään, kuka meidät tosiasiassa ahtaa itseämme kaventaviin rooleihin. Miksi rouva Reed (Ritva Jalonen) vaatii ehdotonta kuuliaisuutta ja leimaa pienen tytön läpeensä pahaksi? Miksi Blanche Ingram (Elisa Piispanen) tekee itsestään naurettavan onnenonkijan? Miksi Bertha Mason leimataan hulluksi asioista – katoaa huvittelemaan, tuhlaa rahaa, paneskelee estottomasti – joista tuhlaajapojat saavat synninpäästön sillä siunatulla minuutilla, kun taas ilmestyvät kotiin? Miksi pikku-Adele (Annuska Hannula) puetaan söpöksi enkeliksi siipineen? Häkellyttävintä on tajuta, kuinka me naiset pidämme toisiamme silmällä ja vaadimme käyttäytymään kunnolla – yhä vain. Miksi nainen ei saa olla vapaa ja villi?

Vapauttava nauru. Apropos, olin unohtaa huumorin. Sitäkin Kotiopettajattaren romaanista löytyy, vaikkakin kovin niukalti. Syvä kumarrus Ritva Jaloselle, joka hallitsee sävyt, ymmärtää ironian päälle ja uskaltaa ilmaista lapsen roolissaan isosti vapauttavaa naurua tarjoten. Elisa Piispanen tietää hänkin mitä tekee tepastellessaan seurapiirikaunottaren elkein Thornfieldin kartanon salissa. Eikä sovi unohtaa Matti Hakulisen ja ennen kaikkea Antti Tiensuun riemukkaita roolisuorituksia hevosena ja koirana; toki he tulkitsivat myös ihmisroolinsa taidolla, mutta varsinkin Pilotin kirmatessa lavalle minulta yksinkertaisesti petti pokka.

Ristiriitainen vastaanotto. On ollut kiinnostavaa lukea, miten eri tavoin kriitikot ovat esityksen nähneet: esimerkiksi Kulttuuritoimituksen Päivi Vasara luonnehtii Tampereen Teatterin versiota raikkaaksi ja koskettavaksi klassikkotulkinnaksi, kun taas Helsingin Sanomissa Maria Säkö lyttää näkemänsä museaaliseksi viritelmäksi. Man Made Lifestylen Gekko Paavilainen suosittelee Kotiopettajattaren romaania romantiikan nälkäisille, klassikoiden ystäville ja kaikille, jotka haluavat nauttia laadukkaasta teatterista.

Entä minä? Ihastuin moneen asiaan, joten minut laskettaneen bloggauksineni sisäänheittäjäksi, vaikka esillä olleet naiseuden ilmentymät ja naisen roolit – niin karikatyyrit kuin totuudellisuuteen pyrkineetkin – ärsyttivät. Mutta kumpuavatko kielteiset tunteeni ihmiskunnan historiasta (sellaisena kuin sen tiedän), kirjailijan tekstistä, ohjaajan valinnoista, koreografian painotuksista, näyttelijöiden tulkinnoista, viime vuosina vahvistuneesta keskustelusta sosiaalisista representaatioista? Jaa-a, paha sanoa.


Kotiopettajattaren romaani Jane Eyre

Ensi-ilta 20.10.2021 Tampereen Teatterin suurella näyttämöllä

Charlotte Brontën romaanin pohjalta näytelmäksi dramatisoinut Polly Teale Suomennos: Reita Lounatvuori Ohjaus ja musiikki: Jussi Nikkilä Lavastus- ja pukusuunnittelu: takis Koreografia: Ingrid André Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu: Jonna Lindström Rooleissa: Matti Hakulinen, Annuska Hannula, Ritva Jalonen, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Pia Piltz, Antti Tiensuu, Marketta Tikkanen

Pääkuva: Pia Piltz (vas.), Marketta Tikkanen, Ritva Jalonen. Kuva © Maria Atosuo

Sain pressilipun.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

error: Content is protected !!