Neidon ja rentun taianomainen tarina

MINÄ USKON SADUN LUMOON JA FANTASIAN VOIMAAN ja ylistän heitä, jotka näkevät toisiin ulottuvuuksiin. Ihmisten elämässä on maailman sivu ollut piinaavia päiviä ja pilkkopimeitä aikakausia, jolloin taianomaiset tarinat ovat tuoneet valoa ja antaneet lohdun.

Siihen tehtävään mallaa myös Anastasia, myytti Romanovin perheen joukkoteloituksesta selviytyneestä tytöstä, joka matkaa Pariisiin ja löytää isoäitinsä sekä elämänsä rakkauden.

Vienona lisäyksenä teille raivorealisteille todettakoon, että tiedän kokemuksesta, ettei mielikuvituksen villeinkään laukka estä näkemästä todellisuutta. Se mielessämme siirtykäämme nyt ajassa taaksepäin vajaan vuorokauden verran ja antakaamme Thalia-muusan johdattaa meidät Tampereen Teatteriin, jonka hälisevä ensi-iltayleisö on juuri pakkautunut katsomoon.

Esityksen avausosuus muistuttaa historian raakuudesta

Näyttämölle projisoitu Verikirkko kertoo katsojille, että olemme Pietarin ydinkeskustassa. Vuosi on 1906, kun leskikeisarinna Maria Fjodorovna lahjoittaa suosikkitytölleen Anastasialle soittorasian. Sitten hypätäänkin 11 vuotta ajassa eteenpäin keisarillisen perheen loistoa ja glamouria pursuaviin tanssiaisiin ja perhekuviin, kun magnesium-salamat äkisti vaihtuvat vallankumouksen ja tuliaseiden lieskoiksi. Hävitys on totaalinen, tsaari Nikolai II perheineen ja läheisineen teloitetaan.

Kieltämättä tehokas prologi.

Alusta asti on selvää, että ohjaaja Samuel Harjanteella on apunaan huipputason valo-, ääni- ja videotiimi, jonka avulla teatterin näyttämö kasvaa kokoaan paljon suuremmaksi ja vuoroin jylisee kuin sotatanner, vuoroin svengaa kuin maailmanluokan jazzklubi ja vuoroin tiukkuu keskieurooppalaisen kevään heleyttä kirsikkapuineen ja linnunlauluineen.

Sama tiimi lennättää eteemme ilmojen halki suhahtavat aaveet – hetken jo odotin, että mukaan liittyisivät Murjottava Myrtti ja Melkein Päätön Nick – ja vaihtuvat maisemat niin junamatkan varrella kuin Valojen kaupungissakin. Heijastepinnan käyttö ja erilaiset projisoinnit, jotka ajoittain yltävät seinille ja kattoon asti, toteutetaan henkeäsalpaavan hienosti. Hei Raimo Salmi, Ivan-Nicolas Bavard, Jan-Mikael Träskelin ja Toni Haaranen: nämä virtuaaliset samppanjapullot (tai mitä lie emojeja) ovat teille: 🍾🍾🍾🍾.

Ei pidä unohtaa, että projisoinnit ja videot vaativat näyttelijöiltä äärimmäisen tarkkaa ajoitusta ja rytmitajua. Ensi-illassa se kaikki onnistui hienosti.

Mystikon tilalle astui poliittinen väkivaltakoneisto

Broadwaylla vuonna 2016 kantaesitetty Anastasia-musikaali pohjautuu samannimiseen animaatioelokuvaan, jota sanoittaja-käsikirjoittaja Lynn Ahrens ja säveltäjä Stephen Flaherty olivat luomassa yli 25 vuotta sitten. Musikaaliversiossa kaksikko teki yhteistyötä nyttemmin edesmenneen käsikirjoittaja Terrence McNallyn kanssa.

Suurin ero versioiden välillä koskee tarinoiden päähenkilön vastustajaa. Piirroselokuvassa venäläinen mystikko Grigori Rasputin langettaa kuolettavan kirouksen Romanovin perheelle ja kuoltuaan myy paholaiselle sielunsa voidakseen tappaa maagisin keinoin myös pakoon päässeen tyttären, Anastasian.

Näyttämöversiossa Rasputinia ei nähdä, vaan hänen tilallaan Anastasian tuhoamista vaatii koko neuvostojärjestelmä, jota edustaa uuteen ideologiaan koko sydämestään uskova sotilas Gleb Vaganov. Muutoksen myötä tarinan poliittinen sävy syvenee.

Molemmissa versioissa aikuiseksi varttunut Anastasia – tai Anja, kuten häntä nykyään kutsutaan – ei tiedä taustaansa ja muistaa ainoastaan joitakin välähdyksenomaisia hetkiä omaisistaan ja keisarillisesta elämästään.

Tarina saa vauhtia, kun hän kohtaa kaksi huijaria, Pietarin kaduilla kasvaneen ikäisensä rentun, Dimitrin, ja kreiviksi tekeytyneen ja jo hieman harmaantuneen Vlad Popovin, jotka näkevät Anjassa mahdollisuuden tienata suuren palkkion, kun Pariisissa asuva leskikeisarinna saisi vihdoin suosikkityttönsä takaisin.

Kuka minä olen tässä muuttuvassa maailmassa?

On ollut hienoa saada seurata näyttelijän kehitystä. Puhun nyt Pia Piltzistä, jonka Anastasia on loistelias jatkumo viime vuosina näkemilleni roolitöille, kuten Anna Karenina, Vera Claythorne (Eikä yksikään pelastunut), Bertha (Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre) ja kaksoisrooli Margarita / Jesua Ha-Notsri (Saatana saapuu Moskovaan). On aina yhtä upeaa, kun voi levollisin mielin nojata penkissään taaksepäin ja vain nauttia esityksestä luottaen, että näyttelijä hallitsee laulun ja tietää mitä tekee.

En tarkoita pelkästään suureen eleganssiin yltävää aristokraattista hehkua ja näyttävyyttä tai Piltzin taitoa hallita yksin koko näyttämöä vaan hänen kykyään muuntautua uskottavasti sen mukaan, kuka musikaalin roolihenkilö on vastassa, ja tuoda hienokseltaan esiin roolihenkilönsä säröt ja omaan identiteettiin liittyvät epäilykset ja pelot. Niinhän ihminen toimii elämässä, rooleja vaihdellen. Pidän myös hänen Anjansa sisukkuudesta ja Anastasian lämmöstä ja pirskahtelevasta ilosta ennen kaikkea yhteiskohtauksissa leskikeisarinnan kanssa.

Niin, leskikeisarinna. Voi hyvänen aika mikä kansallisaarre meillä on Sinikka Sokassa! Ihanaa, että hänet on saatu vierailemaan Tampereelle. Hänen lauluäänensä on yhä kirkas, viiltävä ja tenhoava, niin täynnä tunnetta, että kyyneleet nousivat silmiini. Kun leskikeisarinna sanoo, miten katkeruus on tuonut hänelle lohtua, sydämeen sattuu.

En muuten ole ainoa, joka vaikuttui Sokan karismaattisesta, vahvaa voimaa väreilevästä läsnäolosta. Kiinnitin huomiota, miten hiirenhiljaa yleisö kuunteli hänen jokaista sanaansa. Rautainen leidi, kyllä.

Koomista, epätoivoista ja tulista parinmuodostusta

Anastasia pohjautuu monien prinsessasatujen tapaan yksinkertaiseen juoneen, jossa tyttö ja poika tapaavat ja lopussa saavat toisensa. Katsojan onneksi näyttämöllä nähdään muunkinlaisia parirakenteita.

Ensimmäiseksi on tietenkin mainittava Dimitri ja Vlad, jotka ovat osin toistensa vastakohtia. Petrus Kähkösen Dimitri on varasteleva renttu, joka on Pietarin kaduilla varttuessaan kasvattanut kovan kuoren. Ville Majamaan Vlad on sen sijaan sydämellinen ja helposti innostuva vanhan koulukunnan hurmuri.

Kun heidän eteensä pelmahtaa Anja, kaksikosta kuoriutuu omanlaisensa professori Higgins ja eversti Pickering, jotka ryhtyvät ikiomaan ihmiskokeeseen eli muovaamaan työläistytöstä aristokraattista suuriruhtinatarta. Että minä saan sisäisiä raivareita tällaisesta asenteesta, mutta onneksi trio tarjoaa paljon muutakin, kuten täydellistä Pariisin hurmaa ja hauskasti toteutetun junakohtauksen. Siitä kyllä pitää antaa propsit lavastuksen suunnitelleelle Marjatta Kuivastolle, jonka tietotaitoa ja kekseliäisyyttä Harjanne kehuu käsiohjelmassa vuolaasti – ja syystä!

Kun trio monien seikkailujen jälkeen saapuu Pariisiin, Vlad päätyy yhteen entisen sydänkäpynsä, kreivitär Lilyn kanssa. Voihan tuhannentuhattamiljoonaa tulenpalavaa turjaketta, on pakko todeta kapteeni Haddockia lainaten. Tässä kohdassa Vlad pani turbovaihteen päälle ja se oli syötävän ihanaa menoa!

Majamaan komiikantaidot ansaitsevat tuhannet aplodit, ja Kaisa Helan kanssa he olivat toisiaan ruokkiva riemastuttava parivaljakko, jonka soidinmenoja olisin katsonut vaikka kuinka kauan. Hämmästelimme seuralaiseni kanssa sitä, miten Majamaa pystyi yhdellä ainoalla hymähdyksellä antamaan tilanteelle uuden suunnan ja samalla räjäyttämään katsomon nauruun. Chapeau!

Rima pysyy korkealla näyttämön jokaisella tontilla

Anastasia on katsojan juhlaa siinäkin mielessä, että myös pienemmissä rooleissa näyttelee kovan tason tekijöitä, kuten Arttu Ratinen, jonka lemmenkipeä kreivi Leopold on taidokkaasti tehty karikatyyri yläluokkaisine elkeineen.

Siinä häntä auttaa mainio vaatetus ja kyllä, tässä vaiheessa nostan esiin Pirjo Liiri-Majavan, joka on suunnitellut aikakauden ja eri säätyjen vaatteet, univormut ja muotiluomukset. Tämä on se näyttämötaiteiden osa-alue, jota haluan huutomerkein kiittää: kädentaitajat, materiaalien tuntijat, menneen ajan tunnelmien tekijät. Heidän ansiostaan näyttämölle syntyy taianomainen maailma.

Elisa Piispanen liiteli keisarinnana ja monessa pikkuroolissa, mutta käsiohjelma paljastaa, että hän on varalla Lilyn rooliin. Se pitää nähdä! Matti Hakulisen olisin suonut näkeväni ja ennen muuta kuulevani isommassakin roolissa, niin hieno ääni hänellä on. Kun hän Gorlinskina antaa Anjaa koskevan tappokäskyn, ei kenellekään jää epäselväksi käskijän auktoriteetti.

Siitä pääsemmekin Gleb Vaganoviin, Anjaan rakastuneeseen sotilaaseen, joka käskyn saatuaan lähtee Pariisiin likvidoidakseen neuvostojärjestelmän vihollisen eli Romanovien mahdollisen suvunjatkajan ja maan valtaistuimen vaatijan. Roolin tehnyt Joel Mäkinen on ehdottomasti esityksen yllättäjä, jonka intensiivinen ja latautunut tulkinta salpasivat hengen. Vitsit mikä voima hänen äänessään on!

Hän onnistui luomaan hahmoon jotain sysimustaa ja pelottavaa pimeyttä, ilman että tulkinta olisi läpipaha. Päinvastoin, kohtaaminen Pariisissa on kiehtova juuri siksi, että Glebissä taistelee kaksi voimaa: uskollisuus järjestelmää kohtaan ja rakkaus Anjaan – ja miten hyvin Mäkinen sen näytteleekään!

Pitäisikö Glebille sittenkin antaa mahdollisuus?

Jäin pähkäilemään vain yhtä valintaa, Petrus Kähkösen istuttamista Dimitrin rooliin. Katujen kasvatiksi hän on yllättävän lauhkea ja rentuksi turhan ympäripyöreä. Mitä tulee Dimitrin ja Anastasian suhteeseen, se muistutti enemmän sisarusten välistä lämmintä yhteenkuuluvuutta kuin toisiinsa rakastuvan parin kipinöintiä ja loveen lankeamista.

Tämä kaikki kunnioituksella Kähkösen näyttelijäntyötä, musikaalisuutta ja monilahjakkuutta kohtaan. Kuulun hänen ihailijakaartiinsa, enkä varmasti koskaan unohda hänen häikäisevää tulkintaansa Quasimodona Notre Damen kellonsoittajassa samalla näyttämöllä kolme vuotta sitten. Se oli suvereeni roolityö, napakymppi. Mutta Dimitri jäi nyt vähän lepsuksi.

Pahus, että Gleb Vaganov on tarinan antagonisti ja tuomittavan väkivaltakoneiston osa eikä voi tässä tarinassa päätyä prinssipuolisoksi. Mäkisen tulkinta on niin täynnä voimaa ja peittelemätöntä intohimoa, että katsojana olisin ollut valmis heittämään Glebin ja Anastasian yhteiselle elontielle. Eipä ainakaan tulisi tylsää taivalta.

Erityiskiitos ansiokkaan käsiohjelman tekijöille

Apropoo! Lopuksi vielä muutama sana Sanna Huhtalan toimittamasta käsiohjelmasta: Arvostan tanssi- ja teatteriesitysten käsiohjelmia, jotka taustoittavat produktioiden syntyhistoriaa ja käsiteltävän aiheen olennaisia faktoja, kertovat tekijöiden motiiveista ja kuvaavat valmistumisprosessin tunnelmia.

Ymmärrän, että ansiokkaan käsiohjelman tekeminen on kustannuskysymys, eikä pienillä teattereilla tai vapaan kentän ryhmillä ole sellaiseen välttämättä varaa, mutta parhaimmillaan katsoja saa mukaansa aikaa kestävän silmäkarkin ja tieto-opuksen, joka palauttaa mieleen koetun elämyksen vuosienkin takaa.

Olen säilyttänyt tällaisia käsiohjelmia ja selaillut niitä milloin tietoja etsien, milloin muistellen ja hämmästellen kaikkea sitä tekijöiden taitomäärää ja sykähdyttäviä hetkiä, jotka ovat tehneet minusta teatterifriikin.

Anastasian käsiohjelma pääsee säilytettävien hyllyyn, ja siitä iso kiitos lankeaa valokuvaaja Heikki Järviselle sekä tekstien kirjoittajalle Siiri Liitiälle, joka on Musikaalimatkassa-podcastin vastaava toimittaja ja yksi tämän maan parhaista – näin uskallan sanoa – nuoren polven musikaalialan tietäjistä. Myös historiantutkija Tuomas Hoppu valottaa käsiohjelmassa Anastasia-musikaalissa kuvattua aikakautta suomalaisten ja ennen muuta tamperelaisten näkökulmasta. Kiitos teille kaikille!

---

Anastasia

Ensimmäinen ensi-ilta 2.9.2022 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä

Teksti: Terrence MacNally Musiikki: Stephen Flaherty Laulujen sanat: Lynn Ahrens Suomennos: Reita Lounatvuori (teksti) ja Hanna Kaila (laulut) Ohjaus: Samuel Harjanne Kapellimestari: Marko Hilpo Lavastussuunnittelu: Marjatta Kuivasto Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava Koreografia: Chris Whittaker Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin Videosuunnittelu: Toni Haaranen Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Jonna Lindström 2. kapellimestari, harjoituspianisti Henri Lyysaari Ohjaajan ja koreografin assistentti, tanssikapteeni: Chris Beshwer Rooleissa: Pia Piltz, Sinikka Sokka, Petrus Kähkönen, Ville Majamaa, Joel Mäkinen, Kaisa Hela, Matti Hakulinen, Annuska Hannula, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Arttu Soilumo, Chris Beshwer, Jon-Jon Geitel, Elina Haikka, Annette Lundell, Eleonoora Martikainen, Ville Mäkinen, Samuli Pajunen, Davey van Pas, Fanni Pennanen, Konsta Reuter, Riikka Riikonen, Laura Ruusumaa, Jenny Strandberg, Iina Suomalainen sekä Aada Dahlgren / Venla Dahlgren / Viola Käki / Venla Takamäki ja Eelis Koponen / Pontus Mäenpää / Eino Salonen

Pääkuva: Petrus Kähkönen, Pia Piltz ja Ville Majamaa. Kuva © Heikki Järvinen

Sain kutsuvieraslipun.